HIMin johtohahmo Ville Valo uskoo raitistumisestaan huolimatta yhä boheemitaiteilijuuden voimaan. Yhtye palaa uudella Screamworks: Love in Theory and Practice -levyllään popahtavien sävyjen pariin, mutta laskelmoidusta kaupallisuudesta ei voi senkään osalta puhua.
Teksti: Toni Keränen Kuva: Markus Paajala
Vuonna 1997 ensimmäisen levynsä Greatest Lovesongs Vol. 666 julkaisseen HIMin menestystarinan perusfaktat lienevät tuttuja useimmille suomalaisille populaarikulttuurin ystäville. Razorblade Romancen (1999) Join Me -hitistä lähtenyt nousukiito on johtanut maailmanlaajuisiin kiertueisiin, ensimmäiseen suomalaisbändin saamaan kultalevyyn USA:ssa ja niin edelleen.
Monet suomalaiset musiikkialan toimijat ovat myös lausunnoissaan rakentaneet laulaja Ville Valosta kuvaa, jonka mukaan hän on kaikkia lankoja käsissään pitävä rockbisneksen nero.
– Mun asiantuntemus liittyy musiikkiin ja ehkä visuaaliseen antiin, levynkansiin ja muuhun. On hyvä olla tietoinen siitä, mitä tapahtuu, mutta eivät minua kiinnosta mitkään bisnesjutut tai budjetit. Hällä väliä, paljonko videot ovat maksaneet tai muuta vastaavaa, Valo selventää.
– Itse voi kelailla vähän tuollaista friikimpää kamaa, ja sitten on erikseen ne tyypit, jotka tavallaan pitävät minut aisoissa. Että tämä levy ei voi olla neliön muotoinen, kun sellaista ei voi laittaa soittimiin. On kiva antaa oman mielikuvituksensa ja ideoiden lentää, ja sitten joku pitää minua kaulapannassa, myös makuuhuoneen ulkopuolella.
Valon viime aikojen tapahtumia kuunnellessa käy joka tapauksessa selväksi, että myös hänen mainitsemassaan ”friikimmässä kamassa” riittää työsarkaa yhden miehen tarpeiksi. Kiireet eivät loppuneet siihen, kun Screamworksin äänitykset saatiin päätökseen loka-marraskuun vaihteen tietämillä Los Angelesin The Lair -studiossa.
– Olen nyt ollut puolitoista kuukautta Suomessa ja keho on vieläkin Los Angelesin ajassa. Olen joka aamu kuudelta ylhäällä. Odotan, että videoista tulee uusia leikkauksia, levystä master-versioita ja kansien hyväksymisiä ja niin edelleen. Samaan aikaan äänittelen uutta materiaalia kotini yläkerran pienessä studiossa. Se vie paljon aikaa.
– Toisaalta hommaan liittyy tietty intuitiivisuus. Jossain vaiheessa pitää osata päästää irti jutuista, ja se on oma taiteenlajinsa. Ei sitä voi kelata jokaista asiaa kuolleeksi asti. Jokaisesta asiasta löytyy jotain, johon et ole tyytyväinen tai muuten pitäisi tehdä aivan jokainen juttu itse. Sitä kautta ei vain löydä iloisia onnistumisia ja yllätyksiä.
Tuleeko kaiken kiireen ja säätämisen keskellä mieleen, että hei, tämähän on kuitenkin vain rokkia, kuinka se on mennyt näin vakavaksi? Valo kääntää asetelman hieman toisin päin.
– Itselleni homman ironia piilee siinä, että on joku jätkä kaukaisessa maailmankolkassa, joka itkee sydänverellään ja esittelee kappaleen kavereilleen. Hän käyttää kuukausia siihen, kun sitä kolmen ja puolen minuutin biisiä värkätään yhä uudelleen.
– Sitten se kappale äänitetään maailman hienoimmilla kamoilla parhaimpien tuottajien kanssa. Sitten tuotos muunnetaan ykkösiksi ja nolliksi ja myydään 99 sentin hintaan. Se on todella hauskaa. Ihan sama kuin joku Botticelli tekisi 2 x 2 metrin maalauksen, joka painetaan postikortiksi.
Lue koko juttu Infernon uudesta numerosta!