Ultrahitaasta doomista kohti psykedeelisempää hapokkuutta matkannut Cathedral tuli tiensä päähän vuonna 2013, kokonaista 24 vuotta perustamisensa jälkeen. Bändin perustajajäsen, laulaja ja sanoittaja Lee Dorrian ei kaavaillut uuden bändin aloittamista, mutta toisin kävi.
Electric Wizard -miehet Tim Bagshaw ja Martin Greening olivat tekemässä levyä eivätkä löytäneet ukkoa mikrofoniin. Kutsu kävi, ja pian Dorrian oli studiossa purkittamassa With the Dead -debyyttiä. Nyt, kaksi vuotta esikoisen jälkeen, on kakkoslevyn aika. Love from With the Dead on jopa edeltäjäänsä raskaampi tapaus.
– Ensimmäistä kiekkoa tehdessämme meillä oli tarkoituksena tehdä raskain levy, jonka vain pystyisimme. Se oli päätavoitteemme. Debyytti pantiin kasaan melko nopeasti, ja sen jälkeen mietimme, mihin suuntaamme seuraavaksi. Kokoonpano meni uusiksi, kun piti löytää uusi rumpali ja basisti livekokoonpanoon, Dorrian kertoo.
Miehistön koostumus tosiaan muuntui, kun rumpali Greening liukeni bändistä. Kitaristi Bagshaw hoiteli studiossa myös bassot, mutta keikoille tarvittiin nelikielisen taitaja. Dorrian otti koodia entiselle Cathedral-toverilleen Leo Smeelle, joka suostuikin niiltä jaloilta bassonvarteen. Patteriston taaksekin saatiin tekijämies eli muun muassa Bolt Throwerin Mercenary-levyllä paukuttanut Alex Thomas.
– Leo ehdotti rumpuihin Alexia, ja ajattelin, että jos Leo luottaa häneen, niin annetaan mahdollisuus. Alex on todella tiukka rumpali. Hän on sessiorumpali, joka soittaa isojen artistien kanssa ja kiertää kaiken aikaa. Hänen bändinsä on With the Dead, mutta hänen työnsä on sessiorumpalina toimiminen, Dorrian valottaa.
– Päätimme pitää jamisessiot. Meidän tapauksessamme se on aika kallista, kun Tim asuu Amerikassa ja hänen täytyy aina lentää tänne treeneihin. Treeneillä on siis aikamoinen painoarvo.
– Buukkasin neljän päivän session, jossa treenaisimme keikkoja varten, ja onneksemme kaikki meni hienosti jo ensimmäisenä iltana, homma sujui paremmin kuin koskaan ennen. Setti oli valmista kamaa jo parissa tunnissa. Meillä oli siis vielä kolme treenipäivää jäljellä, mutta vanhojen biisien veivaaminen tuntui turhalta, joten ehdotin, että mitä jos hyökkäisimme uuden matskun kimppuun. Ja niin kävi. Teimme uuden levyn neljä biisiä käytännössä noiden treenien aikana.
– Sitten kelasin, että kun Tim on vielä maassa ja biisit ovat tuoreita, miksi emme nauhoittaisi niitä. Onneksemme löytyi studioaikaa, ja löimme kappaleet purkkiin. Kaikki kävi todella nopeasti. Tim oli siis tehnyt biisit, mutta niitä ei ollut treenattu koskaan aiemmin.
Raskas, raskaampi, With the Dead
Uusi levy nauhoitettiin kahdessa eri sessiossa: Dorrianin mainitsemat neljä biisiä tammikuussa 2016 ja loput kolme vuotta myöhemmin.
– Oli itse asiassa hyvä, että meillä oli tuo vuosi nauhoitusten välissä. Saimme aikaa miettiä, miten levy miksattaisiin ja sellaista. Päädyimme uudelleennauhoittamaan kitarat, kun teimme nuo kolme biisiä tänä vuonna. Halusimme kitaroista vielä entistäkin rajummat.
– Tahdoimme levystä raskaan ja mahtipontisen, mutta emme juustoisella tavalla. Halusimme viedä touhun tappiin asti. Kun uusi porukka oli kasassa, pohdimme mihin suuntaan menisimme. No, päätimme mennä vielä raskaampaan, Dorrian pohjustaa.
– Kyse ei kuitenkaan ollut vain siitä, että musiikki olisi raskasta, vaan mukana tulisi olla myös painavaa tunnetta. Minulla ja Timillä on ollut aika paskoja aikoja sitten debyytin, ja välillä mentiin huonosta vielä huonompaan. Kun on With the Deadin kaltainen bändi, paras juttu, mitä voi tehdä, on laittaa ne huonot fiilikset musiikkiin. Kaikki mitä kuulet levyllä, on aitoa. Sitä, miten me tunsimme. Suoraan sanoen olen käynyt läpi helvetin, hah.
Raskaiden tunteiden kanavointi raskaaseen musiikkiin auttoi.
– Nyt kun levy on tehty, myös oma fiilis on parempi.
Lukuisia kovasoundisia metallilevyjä tuottanut Jaime Gomez Arellano on vastuussa myös uuden With the Dead -levyn orgaanisen musertavasta äänivallista.
– Jaime on hyvä ystäväni, tunnen hänet oikein hyvin. On paljon tuottajia, joiden kanssa on haastavaa työskennellä, koska he eivät jaa visiotasi etkä tiedä, mitä on tulossa. Jaimen kanssa kaikki on helppoa, koska hän kuuntelee mitä tahdot ja ymmärtää näkemyksesi. Hän on tehnyt mahtavaa työtä, Dorrian hehkuttaa.
Tuskaa ja toivoa
Love from With the Dead on painavaa asiaa paitsi musiikillisesti myös sanojensa puolesta. Ensimmäisenä biisilistassa huomion kiinnittää kappale nimeltä Cocaine Phantoms.
– Joo, se kertoo ihmisistä, joiden ympäröimänä olen ollut vuosien ajan. Kirjoitin sen yhden illan aikana, kun asiat loksahtivat paikoilleen. En enää jaksanut sitä porukkaa. He ovat ensin niin ystävää mutta lyövät sitten puukkoa selkään. Aloin todella tympääntyä niihin sosiaalisiin loisiin, ja ajattelin, että tämä oli nyt tässä, Dorrian täräyttää.
– Egyptian Tomb on jatkoa ekan levyn Nephthysille. Nyt tarina saa loppunsa. Siinä on egyptiläistä mytologiaa ja sellaista.
Todellisuus kohtaa sanoissa usein myyttiset ainekset, ja nämä elementit kietoutuvat toistensa lomaan.
– Yeah, olen aina tehnyt niin. Tai en AINA. En tehnyt niin, kun olin Napalm Deathissä, hah hah.
– Isolation taas on havainnointia siitä, mihin maailma on menossa. Menemme päivä päivältä kohti sekavampia ja tuhoisampia aikoja. Maailma on koko ajan synkempi ja synkempi paikka, ja siltä haluaa vain piiloutua.
Olin juuri ajatellut kysyä, kuinka maailma mielestäsi makoilee.
– En edes tiedä, mitä sanoa. Tämä on kuin jokin hullu painajainen, joka vain jatkuu koko ajan.
– Watching the Ward Go By kertoo viikoista, jotka vietin tänä vuonna sairaalassa dementiapotilaiden ympäröimänä. Olin aneeminen, ja muutkin terveysongelmat tuntuivat tulevan
kokemus, mutta tuntuu, että tarvitsin sitä jollain oudolla tavalla. Kun näkee ympärillään ihmisiä, joilla ei ole mitään kosketusta todellisuuteen ja jotka kokevat vain kauhua ja ahdistusta… se saa sinut tuntemaan… en osaa sanoa…
Dorrian hakee sanoja.
– …vaikka välillä tuntuu, ettei toivoa ole, niin on sitä. Täytyy vain taistella sekä henkisesti että fyysisesti selviytyäkseen, laulaja toteaa mietteliäänä.
– CV1 kertoo Coventrysta, missä synnyin ja kasvoin. Rakastan kaupunkia, mutta siellä on paljon ongelmia, niin on aina ollut.
Sitten alkaa Coventryn historian lyhyt oppimäärä.
– Natsit moukaroivat käytännössä koko Coventryn maan tasalle toisessa maailmansodassa. Sitä ennen se oli kaunis keskiaikainen kaupunki. Se rakennettiin uudestaan 1940-luvun lopulla, ja se oli varmasti aikansa futuristisin ja eläväisin kaupunki, joka luotiin uudelleen raunioista.
– Rakastin lapsena Coventrya ja sen katuja, mutta kaikki muuttui, kun Margaret Thatcher tuli valtaan. Moni asia muuttui Isossa-Britanniassa. Ihmisten moraali romahti, oli massatyöttömyyttä ja rasismia. Kaupunki alkoi voida huonommin ja huonommin ja muistuttaa betoniviidakkoa.
– Tuo biisi on siis kertomus siitä surusta, mitä tunnen synnyinkaupunkini puolesta, Dorrian summaa.
Punk ei kuole
Mainitsen Dorrianille, että Memoriamissa kompittava entinen Bolt Thrower -rumpali Andy Whale kertoi olevansa oikeastaan punkkari, joka soittaa metallia. Tiedustelen, miten Dorrian lokeroisi itsensä, jos olisi pakko.
– Täsmälleen samalla tavalla, Dorrian lataa ja nauraa päälle.
– Tunsin Andyn jo ennen kuin hän oli Bolt Throwerissa, ja hän oli punkkari. Itse asiassa esittelin BT-kitaristi Bazin Andylle joskus 1986. Eli olin mukana Bolt Throwerin alkukahinoissa ja osittain vastuussa siitä, että koko bändi ylipäätään perustettiin, hah hah.
– Olen ehdottomasti punkkari metallibändissä. Kasvoin punkin parissa, ja se on minulle elämäntapa. Aloin kuunnella sitä, kun olin alle kymmenvuotias. Eikä se ollut vain musiikki, vaan koko ideologia, joka vaikutti minuun. Punklevyt olivat kouluni ja koulutukseni.
– Siksi en ole koskaan ollut hevilaulaja. Olen punklaulaja. En osaa laulaa kuten Dio tai Bruce Dickinson. Olen kasvanut kuunnellen sellaisia tyyppejä kuin Dischargen Cal tai Crassin Steve Ignorant, ja se tyyli on tarttunut minuunkin. Punk tekee metallista raaempaa, enemmän undergroundia.
Dorrianin persoonallinen tulkinta jakaa mielipiteitä.
– Monet eivät pidä laulutyylistäni. Hevityypit luulevat joskus, että yritän kuulostaa jotenkin sarkastiselta. En ole koskaan piitannut siitä, mitä muut ajattelevat, vaan teen omaa juttuani. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Niin se vaan on.
He eivät vain ymmärrä punkia.
– Joo, todellakin, hah hah.
En voi olla kysymättä, miltä tuntuu olla elävä legenda. Tulee hetken tauko ja sitten kunnon purskahdus.
– Enpä todellakaan tiedä, Dorrian sanoo naureskellen.
– Tiedän, että jotkut sanovat noin, mutta en osaa ajatella asiaa. Alkaa vain nolostuttaa.
– En ole koskaan uskonut sankareihin tai tähtiin. Kun on kasvanut punkhommissa, ei osaa pitää ketään sankarina. Ihailen toki monien ihmisten saavutuksia ja sellaista, Dorrian selventää.
– On hienoa saada tunnustusta ja kunnioitusta siitä mitä olen tehnyt. Se tuntuu todella upealta. Olen aina yrittänyt tehdä jotain hyvää skenelle. Eikä se välttämättä ole ollut omaa musiikkiani, vaan esimerkiksi jotain, mitä yhtiöni Rise Above on julkaissut. Yritän aina tehdä parhaani skenen hyväksi, mutta elävä legenda… äh, se kuulostaa ihan typerältä, really.
With the Dead ensilevynsä aikaan.
Grindcoren tuomio
Lee Dorrian on yksi maailman legendaarisimmista äärimetallimiehistä, halusipa hän tai ei. Hän on esimerkiksi häärinyt aktiivisena paraatipaikalla, kun grindcore syntyi.
– Rakastan niitä aikoja kunnes kuolen, mutta siihen tuli aikoinaan kaikenlaista skeidaa. En kaipaa jengiä, joka puukotti minua selkään, enkä sitä, kun grindista tuli tosi rajoittunut genre. Sait tehdä tätä, mutta et saanut tehdä tuota, Dorrian muistelee.
Dorrian päätyi Napalm Deathin laulajaksi vuonna 1987, mutta jätti yhtyeen jo parin vuoden kuluttua.
– Minun visioni Napalm Deathistä oli, että musiikissa olisi yhdistetty ensimmäisen Cathedral-demon raskaus ja hitaus äärimmäisen nopeisiin grincorekaahauksiin. Olisin tahtonut yhdistää kaksi äärimusiikin ääripäätä. Halusin homman siihen suuntaan, mutta muut tahtoivat kulkea kohti kuolometallia.
– Rakastan toki Deathiä, Obituarya ja Autopsya sekä muita vanhoja bändejä, mutta siihen aikaan monet death metal -yhtyeet alkoivat kuulostaa samalta, enkä pitänyt siitä. Meillä oli Napalmin kanssa oma, ainutlaatuinen juttumme, ja olisin halunnut pitää siitä kiinni.
Dorrian kertoo alkaneensa olla enemmän ja enemmän kiinnostunut doomista, ja Cathedral saikin alkunsa jo samana vuonna, kun Napukat jäi taakse.
– Kaipaan niitä vanhoja päiviä, koska ne olivat helvetin upeita. Erityisesti vuodesta 1985 vuoteen 1988. Ne olivat loisteliaita aikoja.
Dorrian alkaa tilaamatta muistella kultaisen 80-luvun säpinöitä.
– Hoitelin kaikenlaisia keikka- ja promohommia paikallisessa mestassa Coventryssa. Siellä soitti monia hyviä bändejä, kuten Disorder, Chaos UK ja Heresy.
– Birminghamin Mermaidissä oli sitten vielä enemmän bändejä. Skene oli aluksi todella pieni, mutta se kasvoi muutamien ihmisten porukasta tosi suureksi. Koko touhu suorastaan räjähti, ja minusta homma oli siistimpää ennen tuota räjähdystä kuin sen jälkeen.
– Sitten alkoi tapahtua kaikenlaista ikävää. Porukka tuli kateelliseksi Napalmille, kun se sai kaiken huomion ja niin edelleen. Ja skenen oli kuitenkin tarkoitus olla jotain aivan muuta kuin sitä, että ollaan kateellisia toisille. Saimme paljon paskaa niskaan, vanhat frendit käänsivät selkänsä ja outoa porukkaa alkoi ilmaantua takahuoneisiin, ja sellaista.
Ikipunkkari Dorrian täyttää ensi vuonna pyöreät 50 vuotta. Onko tiedossa kovat kekkerit?
– Viisikymppiset joo… enpä tiedä vielä juhlista. Jos olen vielä elossa, se on jo kova juttu, hah.
Maailma saattaa olla synkeä paikka, mutta doompäällikön asiat ovat ajautuneet kohdilleen.
– Minulla on levy-yhtiö, jossa rakastan työskennellä, ja bändi, jossa tykkään soittaa. Ja tyttäreni – hän on kuusivuotias ja aivan uskomaton. Life is good.
Julkaistu Infernossa 8/2017.