Edellisestä levystänne The Decay of a Manistä on lähes 30 vuotta. Kuinka helppoa tai vaikeaa uuden materiaalin kirjoittaminen on ollut?
– Tämä ensimmäinen biisi tuli vähän kuin itsestään, laulaja-kitaristi Niko Airaksinen sanoo.
– Suunnitelmissa ei ollut levyttää uutta materiaalia, vaan tehdä vanhoista sopiva keikkasetti ja käydä esittämässä sitä välillä valituissa tilaisuuksissa, mutta jotkut biisit haluavat tulla tehdyiksi.
– Tosiasiassa biisinteko olisi ollut alkuvaiheessa lähes mahdotonta, ellei Kalle [Terästö, basso], joka on musiikin ammattilainen ja loistava sovittaja, olisi ottanut ikään kuin tuottajan roolia ja demonnut ideoita kuunneltaviksi nauhoiksi asti.
– Nyt on tultu oikeasti 2020-luvulle, ja meikäläiselläkin on jo demostudio tietokoneella. Sanoja ja riffejä putkahtelee sopivaan tahtiin, ja sovitamme yhdessä niitä ja muiden keksimiä osuuksia biiseiksi.
Uuden albuminne on määrä ilmestyä ensi vuonna. Minkälainen levy siintää silmissänne?
– Kyllä me haluttaisiin tehdä vahva old school -henkinen thrash-levy. Me ei olla koskaan oltu ihan mahdottomia kaahaajia, ja on hankalaa, että tämä moderni metalliote tunkee sinne jostain nurkasta.
– Meille on tärkeää, että musiikissa on sanomaa tai ainakin vahva tarina. Halutaan, että se viisikymppisyys näkyy myös, vaikka sisäinen lapsi olisikin vahvasti hengissä.
Monet muusikot siirtyivät 1990-luvun taitteen thrash-buumin jälkeen toisenlaisen musiikin pariin. Kuinka te olette pitäneet kuluneina vuosina soittovirettä yllä?
– Tämä onkin kiinnostava kysymys! Kitaristit Tony Valoma ja Jukka Rajamäki taisivat jatkaa uraansa, ja minä lauloin pikku pätkän funkia Poppa Joe’s Magic Bandissä, mutta ripustin käytännössä kitaran naulaan.
– Timolla [Kymäläinen] oli rummut kellarissa pölyttymässä, eli rumpali ja minä aloitimme ikään kuin puhtaalta pöydältä melkein 25 vuoden tauon jälkeen. Kuvittelin ensin, että kun ottaa kitaran käteen, biisit vain ilmestyvät jostain. No, eivät ilmestyneet.
– Jossain kohtaa vitutuskäyrät huitelivat tapissa, kun yritettiin klaarata vanhoja kappaleita. Samalla oli silti hemmetin kivaa! Ollaan soitettu kahdessa Speed Metal Partyssä, ja kyllä sen huomaa, että ollaan kehitytty.
Onko Dethronen comeback teille nostalgiatrippi?
– No, Raise the Dead -single vastaa tähän osittain. Se, että musiikki ei ollut Dethronen kautta elämässä, teki jonkinlaisen loven sieluun. Mutta vaikka bändi aikoinaan lopetettiinkin, ystävyys säilyi. Minä ja Jouni [Rinta, alkuperäinen basisti] oltiin vuosia samassa työpaikassakin sarjakuvakustantamolla. Ehkä comeback on enemmänkin ystävyyttä, mutta kyllä meiltä löytyy musiikillista kunnianhimoakin. Aika moni juttu jäi tekemättä, ja nyt olisi niille ihan loistava aika.
Minkälaisella mielenkiinnolla seuraat tämän päivän metallia?
– Voin puhua koko porukan puolesta, että uudet tuulet kiinnostavat. Ei mikään perus- power metal vaan nämä hauskat hybridit. Minusta metalliin on tullut sellainen kaikki käy -mentaliteetti. Yhdistellään melodioita, nopeita komppeja ja örinälaulua.
– Kotimaisista innostuin tavattomasti Convulsen uudesta levystä. Ja ne Prestigen uudet sinkut on olleet kovia! Ulkomaisista maistuu parhaiten Gojira.
Julkaistu Infernossa 7/2021.