Italian Lombardiasta kotoisin oleva Alessandro Del Vecchio syntyi vuonna 1979. Musiikki on kuulunut hänen päivittäiseen elämäänsä pienestä asti, mutta varsinaisen heräämisen hän koki 13-vuotiaana.
– Se oli uskonnollinen kokemus, sillä näin valon, kirjaimellisesti. Olin kiinnostunut vain jalkapallosta, kuten kaikki italialaiset lapset, kunnes eräänä päivänä kuulin ensimmäistä kertaa Queenin Bohemian Rhapsodyn. En voinut uskoa korviani!
– Olin kuunnellut biisin varmaan 70 kertaa putkeen siihen mennessä, kun isäni tuli töistä kotiin. Menin häntä vastaan ovelle ja kerroin, että tahdon olla kuin Freddie Mercury ja soittaa kuten Queen.
Seuraavana aamuna perhe lähti soitinkauppaan. Sieltä palatessa mukana olivat koskettimet ja Queenin Greatest Hits -nuottikirja.
– Isä pirautti pianonsoittoa opettavalle sedälleni ja kertoi, että tahdon oppia soittamaan koskettimia. Setäni sanoi, että voin tulla opettelemaan milloin vain. Ensimmäinen tunti jäi kuitenkin myös viimeiseksi, sillä olin kiinnostunut vain Queenin soittamisesta. Setäni mielestä minun olisi pitänyt aloittaa opettelemalla skaalat ja kaikkea tuollaista.
Alessandro alkoi kirjoittaa omia biisejä saman tien.
– Yritin vain ymmärtää, mitä kosketin- tai piano-osuuksissa tapahtuu. Pian löysin Dream Theaterin ja Yngwie Malmsteenin, mikä nosti vaikeusasteen ihan toiselle tasolle.
– Olin teini-ikäinen 90-luvulla, ja ehkä siksi musiikki oli minulle kuin uskonto. Muistan kun Dream Theaterin ensimmäinen levy ilmestyi. Se oli jotain uutta ja ennennäkemätöntä! Siihen aikaan kaikki musiikki piti etsiä itse. Nykyisin on helppoa mennä Spotifyhin tai Youtubeen, sieltä voi löytää mitä tahansa. Tuohon aikaan sellaisia levyjä oli vaikeaa ostaa Italiasta, joten ne täytyi hankkia Japanista, Sveitsistä tai Saksasta.
Koskettimien ohella tulevaa muusikkoa kiehtoivat kaikki muutkin soittimet.
– Veljeni on kitaristi, joten talossa oli aina kitaroita. Soittelin itsekin huvikseni, ja siten opin soittamaan myös kitaraa. Jos minulla olisi ollut vaikkapa saksofoni, olisin soittanut sitä. Aina kun näen jonkun soittamassa jotakin instrumenttia, jota en itse soita, ajattelen, että olisipa hienoa kokeilla tuota, vaikka soitin olisikin hieman epätavallisempi.
Nykyisin laulunopettajanakin toimiva mies opetteli laulamaan imitoimalla omia suosikkisolistejaan.
– Kun kuulin ensimmäistä kertaa Yngwie Malmsteenin kappaleen I’ll See the Light, Tonight, halusin laulaa kuten Jeff Scott Soto ja yritin matkia hänen korkeita kiljahduksiaan huoneessani, Alessandro nauraa.
– Olin täysin itseoppinut 25-vuotiaaksi asti. Kun aloin laulaa tosissani, tajusin, että minun täytyy opetella pitämään ääneni kunnossa. Äänialani on aina ollut todella korkea, mutta ymmärsin, että voisin saada itsestäni irti vielä enemmän. Otin siis laulutunteja ja aloin treenata ammattimaisesti.
Alessandro ei koe olevansa erityisesti laulaja tai kosketinsoittaja, sillä roolit tukevat niin tiiviisti toisiaan.
– Esittelen itseni aina laulavana kosketinsoittajana tai koskettimia soittavana laulajana. Kuvailisin itseäni Kansasin Steve Walshin kaltaiseksi hahmoksi, joka on taitava kummallakin kentällä.
– Olen päätynyt vetämään vähintään taustalauluja jokaisessa bändissä, jossa olen ollut kosketinsoittajana – silloinkin, kun niin ei etukäteen suunniteltu. Esimerkiksi ollessani Voodoo Circlessä teimme Whiskey Fingers -levyn, jolla minun piti vain soittaa kosketinosuudet. Ensin minua pyydettiin laulamaan taustoja, ja lopulta päädyin jakamaan puolet liidilauluista David Readmanin kanssa.
Käänteentekevästä Queen-kokemuksesta on nyt yli 30 vuotta.
– Jälkeenpäin ajateltuna on aika hullua, että koin sellaisen kutsumuksen ja ilmestyksen. Silloin en vielä edes tajunnut, että musiikin tekemisestä tai soittamisesta voisi saada rahaa. Vasta kun soitin ensimmäisen ammattimaisen keikkani, mietin, että onpa siistiä, kun voi tehdä sitä mitä rakastaa ja siitä vieläpä maksetaan!
Kantaa ottavaa musiikkia
Alessandro perusti ensimmäisen bändinsä Fury N Gracen vuonna 1994.
– Soitimme progressiivista metallia, eli aloitimme helpoimmasta, hah! Siihen aikaan kotikulmillani oli paljon muusikoita ja musiikkiklubeja, joten soittajien löytäminen kävi vaivattomasti. Erikoista kyllä aloimme heti kirjoittaa omia biisejä emmekä esittäneet lainkaan covereita. Ensimmäiset nelisen vuotta soitimme ainoastaan omaa materiaalia ja solmimme levytyssopimuksen ollessamme vain 16-vuotiaita.
– Soitimme todella vaikeita ja monimutkaisia juttuja ja treenasimme lähes päivittäin. Olimme silti vasta kakaroita, jotka kuskattiin keikkapaikoille vanhempien kyydeillä. Näytimme aika huvittavilta, sillä yritimme vasta kasvattaa pitkiä tukkia. Ihmiset puhuivat, että mitä nämä penskat luulevat tekevänsä täällä, mutta hiljenivät heti kun aloimme soittaa.
Yhtye julkaisi debyyttinsä vasta 2007, kun Alessandro oli jo lähtenyt bändistä.
– Soitimme yhdessä lähes kymmenen vuotta, mutta toisin kuin muut jäsenet, minä halusin ruveta tekemään musiikkia ammattimaisesti ja saada urani nousuun. Tiemme erosivat, mutta olemme yhä hyviä ystäviä.
Puolet Fury N Gracen jäsenistä liittyi melodista hard rockia esittävään Edge of Foreveriin, jonka kosketinsoittaja-laulaja perusti vuonna 2003.
– Se ei välttämättä ole kaikkein suurin yhtye, mutta se on oma bändini, jossa minulla on vapaus tehdä mitä tahdon. En tarkoita, etteivätkö myös Jørn ja Hardline olisi bändejäni, olenhan ollut jälkimmäisessäkin yli vuosikymmenen. Edge of Forever on silti minun juttuni, joka on ollut osa elämääni päälle 20 vuotta. Sillä on erityinen paikka sydämessäni.
Edge of Forever julkaisi kolme albumia vuosina 2003–2009, mutta sen jälkeen koitti pitkä hiljainen jakso. Vuonna 2019 yhtye aktivoitui uudestaan, ja sen jälkeen levyjä on ilmestynyt toiset kolme.
– Ensinnäkin kokoonpanomme koki muutoksia Another Paradisen [2009] jälkeen. Tiesin mitä bändiltä halusin, mutta en pystynyt toteuttamaan sitä oikealla tavalla. Minun piti ottaa etäisyyttä hommaan.
Lähes kymmenen vuoden tauon aikana Alessandro työskenteli muun muassa tuottajana ja sessiomuusikkona.
– Ehkä minun täytyi tehdä kaikki ne mielettömät kollaboraatiot ja työskennellä itseäni suurempien artistien kanssa, jotta pystyin todistamaan itselleni mihin kaikkeen pystyn. Halusin että Edge of Forever palaa vahvempana kuin koskaan, ja niin lopulta kävikin, sillä tiesin nyt tarkkaan mitä haluan. Tarvitsin ne vuodet kehittääkseni itseäni pisteeseen, jossa voin antaa bändille kaikkeni.
– Ei sillä, että kuuntelisin hirveästi omia levyjäni, mutta toisinaan automatkoilla tykkään soittaa vanhoja albumeitani. Another Paradise on yksi teos, johon palaan silloin tällöin. Olen levystä yhä todella ylpeä, mutta jos sitä vertaa vaikkapa uusimpaan levyymme, eron huomaa jopa laulussani.
Yhtyeen tuorein albumi Ritual ilmestyi viime lokakuussa. Se on konseptialbumi Kanadassa 1800-luvulla aloitetusta asuinkoulujärjestelmästä, jonka pyrkimyksenä oli saada alkuperäiskansoihin kuuluvat lapset sulautumaan valkoiseen yhteiskuntaan.
– Niiden koulujen tavoite oli tehdä lapsista täydellisiä länsimaisittain sivistyneitä kristittyjä. Heiltä riistettiin oma kulttuuri ja kieli, ja kaikki nunnien ja pappien toimintaa vastustaneet tapettiin. Halusin kirjoittaa tarinan sisaruksista, jotka viedään pois perheensä luota ja erilleen toisistaan. He joutuvat elämään hyvin vaikeaa elämää, mutta löytävät toisensa lopulta uudestaan.
– Tarina on eräänlainen vertauskuva. Oli elämä miten rankkaa hyvänsä, jos on rehellinen itselleen ja sydän ja sielu ovat oikeassa paikassa, kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Tuollaisen tarinan ajattelisi kuuluvan menneisyyteen, mutta samanlaisia rikoksia tapahtuu tänäkin päivänä, sillä ihmiset rakastavat rahaa ja valtaa. Meidän olisi pitänyt oppia historiasta, mutta niin ei ole tapahtunut.
– Whitesnakellä tai Bon Jovilla on hienoja rokkilyriikoita, mutta ne eivät muuta maailmaa. Kun aloin tehdä biisejä, tajusin että haluan jakaa kertomattomia tarinoita ja kirjoittaa sanoituksia, jotka voivat antaa ihmisille erilaista näkökulmaa. Yritän välittää positiivisuutta ja inspiraatiota, jotta maailmasta tulisi parempi paikka ilman sotimista ja kärsimystä.
Tuottajan saappaisiin
Alessandro on ollut mukana lukemattomissa projekteissa ja bändeissä, mutta varsinaisia aktiivisia yhtyeitä hänellä on ”vain” neljä.
– Ne ovat Edge of Forever, Jørn, Hardline sekä eräs uusi juttu, josta tiedotetaan tammikuussa. Vain neljä bändiä siis, mutta siinäkin on neljä liikaa, mies nauraa.
– Kaikki muut jutut ovat kollaboraatioita tai studioprojekteja, joissa olen mukana sessiomuusikkona. Nimeni on levyjen krediiteissä, joten monet luulevat, että olen täysipäiväisesti mukana niiden toiminnassa.
Kaikki neljä bändiä myös keikkailevat, joskin vaihtelevasti.
– Tykkään keikoista, mutta en halua kiertää liiaksi ja viettää kaikkea aikaani tien päällä. Poden helposti koti-ikävää jos olen viikonkin kiertueella, joten yritän löytää hyvän tasapainon. Tänä vuonna tulen kiertämään Yhdysvalloissa erään bändin kanssa ja olen jälleen mukana Rock Meets Classic -kollektiivissa vuoden tauon jälkeen.
– Tässä vaiheessa uraani ja tässä iässä haluan lähteä vain kiertueille, jotka tuntuvat minusta oikeilta. Ympäristön täytyy olla oikea, jotta voin suoriutua parhaalla mahdollisella tavalla.
Alessandro on tuottanut levyjä omien bändiensä ohella lukuisille muille yhtyeille ja artisteille. Kipinä studiotyöskentelyyn syttyi jo nuorena, sillä muusikon isä teki ääniteknikon hommia.
– Opettelin itsekseni demojen tuottamista, ja Edge of Foreverin toisen levyn ilmestyttyä vuonna 2005 eräs bändi pyysi minua tuottamaan levynsä. Olin työskennellyt tuottajien kanssa paljon ja nähnyt mitä he tekevät, joten ajattelin, että voisin tehdä saman itsekin. Albumi menestyi hyvin, joten pian muutkin bändit alkoivat kysellä minua tuottajaksi.
– Olen valtavasti velkaa tälle bändille [kaikesta päätellen Moonstone Projectille], sillä kaikki sen jälkeen tuottajana saavuttamani on heidän ansiotaan. En tiedä miksi, mutta he ajattelivat, että olisin sopiva tyyppi tuottamaan ja opastamaan heitä.
Viimeiset 12 vuotta mies on työskennellyt tuottajana levy-yhtiö Frontiersilla.
– Oli käänteentekevä hetki, kun Frontiers halusi minut taloon töihin. Työn määrä kasvoi valtavasti kertaheitolla ja olen siitä tietysti kiitollinen. Frontiersin ansiosta olen päässyt tuottamaan monia rokkilegendoja aina Mr. Bigistä Journeyn jäseniin.
– Voisin tehdä töitä enemmänkin, sillä minua kysellään jatkuvasti vaikka mihin. Vuosia sitten en kieltäytynyt mistään ja päädyin työskentelemään yli rajojeni. Nykyään olen vain kiitollinen siitä, että voin tehdä tätä elääkseni. Kun herään aamulla, minun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin musiikin tekemistä. Se on ylellisyyttä, josta niin monet muut muusikot voivat vain haaveilla.
Omia sankareita
Alessandro on päässyt työskentelemään monien idoliensa kanssa. Kärkeen hän nostaa Jørn Landen ja Hardline-solisti Johnny Gioelin.
– Kyse ei ole pelkästään työstä, sillä olen päässyt luomaan myös mielettömiä ystävyyssuhteita. Aivan hiljattain Jørn lensi Italiaan juhlimaan poikani yksivuotissyntymäpäivää ja esitti hänelle onnittelulaulun! Siinä palasin taas miettimään 15-vuotiasta Alessandroa, joka oli valtava Jørn-fani.
– Parrasvaloissa oleminen on hienoa, mutta parasta on tavallinen elämä näiden tyyppien kanssa. Arvostan sitä vielä enemmän, sillä siinä pääsee etuoikeutettuun asemaan, näkemään oikean ihmisen legendaarisen hahmon takana. Olemme tehneet Jørnin kanssa viisi tai kuusi levyä, ja kun olemme studiossa, olen tavallaan yhä se sama 15-vuotias, joka palvoo hänen lahjakkuuttaan.
Pysäyttävimpänä kokemuksena Alessandro muistaa superprojekti Revolution Saintsin ensimmäisen albumin äänitykset Yhdysvalloissa.
– Siihen aikaan bändiin kuuluivat Doug Aldrich, Jack Blades ja Deen Castronovo. Studiotyöskentely Night Rangerin basisti-laulajan, Whitesnaken kitaristin ja Journeyn rumpalin kanssa tuntui siltä kuin minut olisi heitetty keskelle Mestarien liigaa! Mietin olenko oikeasti soittamassa ja tuottamassa tätä levyä. Se oli mieletöntä, ja tuollaisia hetkiä riittää.
Mieleen ovat jääneet myös kiertueet Ian Paicen ja Glenn Hughesin kanssa, eikä ihme, sillä Deep Purple on Alessandron kaikkien aikojen suosikkibändejä.
– Treenatessamme ennen keikkoja Glenn tuumasi: ”Sinä vedät taustalaulut, eikö niin?” En ollut edes asentanut mikrofonia, sillä en todellakaan ajatellut, että Glenn haluaisi kenenkään muun laulavan. Hänhän on suurin piirtein maailman paras hommassaan, mitä minä voisin muka tehdä? Kysyin, tahtooko Glenn tosiaan minun laulavan, ja hän totesi, että sen takiahan hän minut sinne pyysi.
– Olin 27-vuotias tavallinen italialainen maalaisjätkä. Se oli yksi hetkistä, kun aloin kelata elämääni. Nuorena minulta kyseltiin jatkuvasti, miksi teen tällaista musiikkia. Minulle sanottiin, ettei kukaan halua ottaa italialaista tekemään näitä hommia. Tiesin kuitenkin aina, että minusta olisi tähän. David Coverdaleä, Ritchie Blackmorea ja Joe Lynn Turneria lukuun ottamatta olen soittanut käytännössä jokaisen Deep Purplen jäsenen kanssa. Luen joskus ansioluetteloani, joka on tätä nykyä jo valtavan pitkä, ja mietin, että olen työskennellyt suurin piirtein kaikkien kuuluisimpien bändien muusikoiden kanssa.
Alessandro puhuu kokemuksistaan ylpeänä mutta ei lainkaan rehennellen. Hän kertoo, ettei ole koskaan asettanut tavoitteita, että haluaisi työskennellä juuri tämän tai tuon muusikon kanssa. Sen sijaan hän haluaa olla valmis yllättävänkin tilaisuuden tullen.
– Jossain vaiheessa olin jo työskennellyt Steve Lukatherin, Carmine Appicen ja Bernie Marsdenin kanssa. Tajusin, että jos nämä tyypit haluavat tehdä töitä kanssani, ainoa ero tulee olemaan omassa valmistautumisessani ja asenteessani.
– Jos tekee kovasti töitä ja ottaa tavaksi valmistautua kunnolla, ennen pitkää tulee se suuri puhelu, ja silloin on oltava valmiina. Nämä ihmiset ovat äärimmäisen ammattimaisia ja lahjakkaita muusikoita, ja minun on oltava asiansa osaava tyyppi, jonka kanssa on mukava työskennellä. Olen äärimmäisen nöyrä ja kiitollinen, mutta myös äärimmäisen hyvä ja luja musiikillisesti.
Ajan rakenne
Omat bändit, sessiohommat, kiertueet, täysipäiväinen tuottaminen ja perhe-elämä. Miten ihmeessä aika riittää kaikkeen?
– Minulta kysytään tätä joka kerta! Työskentelen varmaan kymmenen tuntia joka päivä, mutta kalenterini ei ole koskaan läpeensä täynnä. Se olisi inhottavaa, sillä haluan nauttia myös vapaa-ajaksi kutsutusta luksuksesta. Toisinaan jonkin levyn työstäminen vie aikaa odotettua enemmän, joten haluan pitää pientä pelivaraa.
– Sanotaan, että johonkin asiaan täytyy käyttää tuhat tuntia ollakseen siinä hyvä. Minä olen muusikko, laulaja, lauluntekijä, tuottaja ja miksaaja, joten on vienyt varmaan kymmenentuhatta tuntia hallita kaikki se hyvin. Minulle on tärkeää olla hyvä ja ylpeä siitä mitä teen, ja siksi olen aina äärimmäisen keskittynyt.
Alessandro kertoo, että hänellä on noin 900 julkaistua biisiä, mikä on kieltämättä aivan monumentaalinen määrä.
– Olen kyennyt tuohon, sillä kirjoitan paljon. Olen opetellut kanavoimaan luovuuttani, joten pystyn tekemään biisejä aina kun on sen aika. Tavoitteeni on aina ollut olla tyyppi, jolla on paljon ideoita. Se ei käy yhdessä yössä vaan siihen täytyy tietysti oppia. Aloitin kirjoittamisen ollessani 14-vuotias, ja sen jälkeen olen hotkinut kaikkien mahdollisten genrejen musiikkia. Olen kirjoittanut poppia, tanssimusiikkia, metallia ja rokkia. Näen musiikin ilman rajoja, avoimena kenttänä.
– Palatakseni kysymykseen minulla ei ole mitään erityistä kykyä hallita aikaa. Olen kuitenkin hyvin järjestelmällinen. En halua tuhlata aikaa, sillä arvostan sitä äärimmäisen paljon. Se on kenties arvokkain asia mitä meillä on, sillä olemme täällä nyt, mutta emme tiedä seuraavasta hetkestä. Ehkä salaisuus on siinä, että kun tekee sitä mitä rakastaa, ei huomaa ajan kuluvan.
Vaikka Alessandron ansioluettelo on pitkä ja vaikuttava, kaikkia tavoitteitaan mies ei ole suinkaan vielä saavuttanut.
– En ole vielä tehnyt parasta levyäni, kirjoittanut parasta biisiäni tai vetänyt parasta laulusuoritustani. Menen aina eteenpäin enkä katsele taakseni ja jää miettimään, että onpa tämä ollut hienoa, eiköhän se ollut siinä.
– Haen jatkuvasti inspiraatiota muista muusikoista ja musiikista. Se määrä muusikoita joiden kanssa olen työskennellyt on aivan käsittämätön. Kaikki ne kokemukset ovat antaneet minulle inspiraatiota. Olen se tyyppi, joka hehkuttaa aina jotain uutta levyä. Esimerkiksi Ghostin uusin albumi oli aivan mahtava. Tuollaiset asiat innostavat minua. Kaiken aikaa yritän siis luoda parhaan biisini, parhaan produktioni, parhaan kaikkeni.
Tulevaisuudessa mies aikoo julkaista musiikkia myös sooloartistina.
– Ihmiset ajattelevat varmaan, että voi ei, taas uusi levy Alessandrolta! Työstän instrumentaalista albumia, josta tulee jotain täysin erilaista. Lisäkseni mukana ovat Edge of Foreverin basisti Nik Mazzucconi ja Totossa soittanut rumpali Simon Phillips. Vien projektia koko ajan eteenpäin, niin paljon kuin suinkin ehdin. Musiikillisesti se on 70-luvun progressiivista rockia, jossa on vaikutteita Kansasista ja Emerson, Lake & Palmerista. Kaikki biisit ovat valmiina, mutta minun täytyy vielä työstää niitä.
– Minulle on ominaista luoda nahkani silloin tällöin. Olen ollut progemuusikko vuosia ja juureni ovat sen kaman parissa, joten on mahtavaa päästä soittamaan jotain tällaista. Etenkin kun rummuissa on yksi sankareistani! Siitä tulee todella siisti juttu. Ehkä hieman vanha ja epätavallinen!
Progeprojekti ja sen kanssa keikkailu on Alessandron suurin tavoite seuraavien vuosien varalle. Entä pidemmällä tähtäimellä, mitä vaikkapa seuraavat kymmenen vuotta tuovat tullessaan?
– Toivottavasti olen yhä täällä. Toivon että teen yhä musiikkia ja olen hieman vakaammassa tilanteessa. Nyt on meneillään niin paljon kaikenlaista! En halua tehdä liikaa sessiojuttuja. Toisinaan unohdan, millä albumeilla olen ollut mukana, kun teen kahta levyä kuukauden jokaisena päivänä.
– Olen aina avoin universumille. Voin suunnitella mitä haluan, mutta tiedän, että jonakin päivänä saan sen puhelun, joka muuttaa kaiken. Olen aina valmis muutokseen.
Julkaistu Infernossa 1/2024.