Battle Beastin jäsenet ovat väsyneitä mutta tyytyväisiä. Yhtye on saattanut vain muutamia tunteja aikaisemmin päätökseen kolmannen levynsä Unholy Saviorin masteroinnin maailmallakin tunnetun Finnvoxin tiloissa.
Haastattelusessioon helsinkiläisen baarin takahuoneeseen on kokoontunut koko bändi basisti Eero Sipilää lukuun ottamatta. Vaikka yksi maali on saavutettu, laakereille ei ole vara jäädä lepäämään. Seuraavana päivänä on vuorossa keikka Uudenkaupungin Night Club Reeinassa.
Jokainen vähänkään yhtyeen toimintaa seurannut tietää, että Battle Beast kulkee ainakin musiikillisesti vahvassa yhden miehen komennossa. Kitaristi Anton Kabanen on tehnyt aina kaikki kappaleet, eikä metodia ole muutettu uudellakaan levyllä.
– Minulle se on ollut aina itsestään selvä asia. Bändi on perustettu sillä ajatuksella, että halusin tehdä biisejä, ja kokosin ympärille muusikkoja, jotka soittavat niitä minun sävellyksiäni, sanoituksistakin vastaava Anton kertoo. Mies tosin toistaa jo edellisessä, eponyymin kakkoslevyn yhteydessä annetussa Inferno-haastattelussa (#107) kerrotun ajatuksen, että muidenkin ideat ovat yhä tervetulleita.
– Ei sitä tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta toimivaa systeemiä ei toisaalta kannata muuttaakaan. Ja Antonillahan on varastossa jo monta sataa biisiä, joita voidaan käyttää tarvittaessa. Ei tässä ole mitään hätää, laulaja Noora Louhimo sanoo.
Syvä pelko
Vaikka hätävaravarastoa löytyy useamman levyn tarpeiksi, tällä kertaa Anton halusi levylle tuoreita kappaleita.
– Se vain tuntui parhaalta ratkaisulta. Nämä ovat fiilispohjaisia ratkaisuja, joita voi olla vaikea selittää. Halusin levyn kuvastavan sitä minää, joka on ollut olemassa levyn syntyvaiheessa. Yksi kappale on syntynyt edellisen levyn miksausvaiheessa, muut ovat uudempaa tuotantoa.
– Sanoitukset olivat tämänkertaisessa luomisprosessissa selvästi aiemmasta poikkeavin asia. Ne ovat tällä kertaa raadollisen suoria, henkilökohtaisiin ajatuksiin, tunteisiin ja kokemuksiin perustuvia.
Antonin mukaan hän ei halunnut nojautua niin selkeästi fantasiatarinoihin, joilla peitettäisiin omakohtaisempia pohdintoja.
– Sanoitusten tematiikka perustuu aika paljon omaan henkiseen matkaan, jota olen tehnyt viime aikoina. Totesin, että nyt on jokin vialla elämässä, ja tein niistä tunnelmista kappaleen. Tällaisia kappaleita alkoi sitten kerääntyä enemmänkin. Tajusin, että näistä voisi tehdä kokonaisen levyn, Anton kertaa.
Mitä nämä tunnelmat sitten konkreettisemmin ilmaistuna olivat?
– Näitä syntyjä syviä… Peruskysymyksiä. Ydinteemana on kysymys siitä, kuka minä olen, sekä siihen liittyvät pelot.
– Kun pääsee monien eri harhojen läpi, voi alkaa pelottaa nähdä se, mitä siellä lopulta odottaa. Ihminen saattaa piiloutua epätodellisten juttujen taakse. Kun ne katoavat, se ei ole välttämättä helppo paikka. Se voi olla hyvin syvää pelkoa, kun näkee, kuka oikeasti onkaan.
Tämäkään ei kerro järin kouriintuntuvasti, mitä sanoitusten takana on. Anton tuntuukin olevan tarkka siitä, ettei paljasta liikaa. Jotain vihjeitä on silti löydettävissä levyn nimestä ja siitä, että Anton kertoo nimibiisin olevan Angel Cry -päätösballadin ohella temaattinen avainbiisi.
Lisäinformaatiota tulee myös levynkannesta. Kuvassa siivekäs leijonapäinen hirviö pitelee sylissään naishahmoa.
– Hahmo suojelee jotain, joka on sille arvokasta ja josta hän ei halua luopua. Samalla hän on kuitenkin itse jo aika kuoleman kourissa, Anton analysoi.
kuva: Aki Anttila & Juuso Soinio
– Kannen tunnelma on hyökkäävä, hahmo tuntuu sanovan: ”Älä koske!” Ja suojeltu naishahmo voi edustaa eri ihmisille eri asioita. Sen ei tarvitse merkitä suoraan naista, vaan mitä tahansa suojeltavaa kohdetta tai yleisempää ajatusta, Noora jatkaa.
Kannen on toteuttanut viime levyn tavoin chileläis-italialainen Claudio Bergamin. Hän on tehnyt kuvituksia
myös muun muassa Rob Halfordin ja Arjen Lucassenin tuotoksiin.
– Yritin selittää Claudiolle kappaleiden tematiikkaa, ja kyllä hän tietyllä tavalla sen välittämisessä onnistuikin. Ihan rehellisesti sanottuna kannen kanssa tuli kuitenkin vähän kiire. Kun näin valmiin kuvan, siinä oli paljon juttuja, joita olisin halunnut muuttaa, muun muassa sen leijonahahmon pään, Anton paljastaa.
– Vaikka Claudio on mahtava taiteilija, hänkään ei ole ajatustenlukija. Tähän tuli nyt sellainen kansi, minkä hän pystyi näillä lähtökohdilla tekemään. Henkilökohtaisesti olen todella tyytyväinen kanteen, Noora lisää.
Yksinkertainen on kaunista
Musiikillisesti Unholy Savior on jonkinlainen sekoitus kahta edellistä levyä. Yhtye on aina ollut häpeilemättömän ilmiselvästi perinteinen heavy metal -bändi, mutta vuoden 2013 kakkoslevylle yhtye sai Steel-debyyttiä (2011) vakuuttavammat soundit, kun Anton ja kosketinsoittaja Janne Björkrot ottivat tuottamis- ja miksausvastuun.
– Homman ydin on yhä yksinkertaisuus. Meidän kappaleissa on simppelit sointukulut ja tarttuvat melodiat, piste, Anton linjaa.
– Minusta radikaali muutos on silti se, että uudella levyllä on nyt enemmän sekä selkeitä slovaribiisejä että sellaista kasarimeininkiä. Olen odottanut sitä hetkeä, kun saan tuoda itsestäni esille monipuolisemman kuvan laulajana. En ole vain se raivopäisesti karjuva nainen, vaan äänestäni tulee esiin myös herkempi ja sielukkaampi puoli, Noora sanoo.
– No okei, olen samaa mieltä, ja hyvä, että tämä tuli esille. Itse asiassa täytyy myöntää, että omia suosikkejanikin ovat ne levyn pehmeämmät kappaleet. Kun työstää kappaleita säveltämisestä miksaukseen vuoden, tässä vaiheessa on miellyttävämpi kuunnella sävykkäämpiä kappaleita kuin niitä hevijyräyksiä, Anton kertoo.
Antonin mukaan bändin toinen levy oli selkeä harppaus eteenpäin. Kakkosellakin oli silti asioita, jotka eivät olleet tarpeeksi hyviä. Tässäkään kohtaa kitaristi ei halua mennä yksityiskohtiin.
– Ne jutut liittyivät miksaukseen, sen verran voin paljastaa. Toisaalta tyytyväisyys on kaiken loppu. On ihan hyvä, että joka levylle jää jotain parannettavaa.
Edellislevyn materiaalista ovat nousseet keikkasuosikeiksi odotetusti sinkkujulkaisut Black Ninja ja Into the Heart of Danger.
– Varsinkin Black Ninja on uponnut joka paikassa kuin veitsi voihin. Kyllä sen huomaa keikoilla, mitkä kappaleet toimivat ja mitkä eivät, ja siihen pohjautuen niitä settilistojakin tehdään, Noora kertoo.
Anton ei kuitenkaan myönnä, että olisi antanut näiden huomioiden vaikuttaa uusien kappaleiden säveltämiseen.
– Musiikin kirjoittaminen ja livesoitto ovat kaksi eri maailmaansa. Musiikin tekeminen on hyvin sekava prosessi. Ei siinä halua analysoida liikaa vaikkapa sitä, mikä toimii lavalla. Antaa ajatuksen juosta vapaasti.
Lisää näkyvyyttä
Noora tuli mukaan Battle Beastiin vuonna 2012, kun bändi oli valmistautumassa toisen levynsä äänityksiin. Vaikka hän oli mukana jo saman vuoden lopussa tehdyn Sonata Arcticaa lämmitelleen kiertueen keikoilla, vasta kakkoslevyn jälkeiset lukemattomat esiintymiset ovat nostaneet hänet kunnolla hevikansan tietoisuuteen.
– Ennen toista levyä tehdyillä keikoillahan minut saatettiin jopa sekoittaa Nitteen (Valo, bändin ensimmäinen laulaja, toim. huom.). Nyt asiasta ei ole enää mitään epäselvyyttä, Noora kertoo.
Myös Battle Beastin yleinen tunnettuus on kasvanut merkittävästi. Tähän on epäilemättä vaikuttanut tiivis keikkailu ja näkyvät pestit muun muassa Acceptin, U.D.O:n ja Powerwolfin Euroopan-kiertueiden lämmittelijänä. Myös Japanissa on vierailtu kahdesti.
– Ensimmäinen Tokion-keikka syksyllä 2013 liittyi pohjoismaisten musiikkitoimijoiden vientipyrkimyksiin. Olimme musiikkimessujen yhteydessä järjestetyn klubikeikan pääesiintyjiä, ja lämppäreinä olivat kotimainen Whispered ja ruotsalainen Smash into Pieces. Sen keikan otimme promootiomielessä, ja luojan kiitos se poiki myöhemmin taloudellisesti kannattavan festivaalikeikan Loudparkissa, toinen kitaristi Juuso Soinio kertoo.
Kyseinen Chiban kaupungissa järjestettävä Loud Park on yksi Japanin suurimmista musiikkifestivaaleista. Tänä vuonna tapahtumassa nähtiin muun muassa Dream Theater, Arch Enemy ja Down.
– Olimme ensimmäisen päivän toinen esiintyjä. Kello oli puoli yksitoista aamupäivällä, mutta silti sali oli jo lähes täynnä, Janne Björkrot muistelee.
– Onhan se hienoa soittaa reilulle yhdeksälletuhannelle huutavalle japanilaiselle. Se on ainakin nähty nyt Japanissa, että markkinarakoa kyllä on. Ei tarvitse enää miettiä, kannattaisiko mennä uudelleen. Toivottavasti keikkoja tulee lisää sinnekin suuntaan, rumpali Pyry Vikki toivoo.
Tammikuussa on luvassa uusi lämmittelypesti, Euroopan-kiertue ruotsalaisen Sabatonin kanssa. Pääesiintyjän ominaisuudessa Battle Beast on keikkaillut tähän mennessä vain Suomessa.
– Nyt meillä alkaa vihdoin olla järkeviä keikkoja Suomessa, ei tarvitse enää olla lämmittelijänä ja jäädään jopa plussan puolelle taloudellisesti, Janne kertoo.
– Yhteen laskettuna omien pääesiintyjäkeikkojen suhde lämppärikeikkoihin alkaa olla jo melkein 50/50. Suomessa voi tosin soittaa käytännössä vain viikonloppuisin, ja noilla Euroopan lämppärirundeilla tulee yhtäkkiä yhteen putkeen iso määrä keikkoja, kun soitetaan useana päivänä viikossa.
– Toivottavasti oma kiertue ulkomaillakin toteutuu lähiaikoina. Kaikenlaisia puheita on ilmassa, mutta mitään varmaa ei pysty vielä kertomaan. Ainakin Saksassa olisi varmasti jo kysyntää omille esiintymisille.
Älä luovuta!
Hyppäys sarjaportaalta toiselle on näkynyt konkreettisesti juuri tien päällä. Anton kertoo esimerkkitarinan Oulun Teatrian keikoilta.
– Ensimmäisen levyn jälkeen olimme lämmittelemässä siellä Blaze Bayleyä. Keikalla kuvatulla videolla näkyy, kuinka lavan edessä oli meidän aikana ehkä viisi ihmistä. Toisen levyn kierroksella olimme samassa paikassa Turisaksen ja Ensiferumin kanssa, ja paikka oli jo meidän
esiintymisen aikana ihan täynnä. Myimme myös kaikki bändipaidat loppuun.
– Sama kontrasti oli Tampereen Klubilla. Bayley-keikalla meitä ei ollut katsomassa ketään, ja seuraava keikka vedettiin omillaan ja paikka oli täysin ylibuukattu, Pyry kertoo.
Puitteiden kasvamisen rinnalla yhtye on käynyt läpi omaa kehitystään esiintyjinä. Varsinkin Nooran kohdalla on aloitettu lähes nollapisteestä.
– Täytyy myöntää, että olin ennen bändiin liittymistä täysin keltanokka tämän genren suhteen. En todellakaan tiennyt, kuinka olla hevibändin laulaja, vaikka muunlaisia keikkoja oli takana jo kymmenittäin. Olin ensimmäisillä BB-keikoilla niin innoissani, että näytin ihan räpiköivältä linnulta. Esiintyminen on kehittynyt radikaalisti – minun lisäkseni koko bändillä, Noora arvioi.
– 80–90 prosenttia kehityksestä on tullut yksinkertaisesti kokemuksen mukana. Tekemällä oppii. Toki olen tehnyt myös tietoista ajattelutyötä – miettinyt, mikä näyttää hyvältä ja mikä ei, ja katsonut omien keikkojen videointeja.
Myös Antonilla on omat muistonsa esiintymisuran alusta.
– Muistan kirkkaasti ensimmäisen keikkamme Pub Alabamassa Järvenpäässä 16. toukokuuta 2009. Tulin keikalta kotiin ja minulla oli todella huono fiilis. Mietin, onko joka keikan jälkeen tosiaan tällainen olo. Että haluanko minä oikeasti tehdä tätä hommaa.
– Sitä ennen olin soittanut vain konservatoriolla tutkintoesiintymisessä, jossain rapujuhlilla Jannen kanssa ja vastaavaa. Kaikkiaan keikkoja oli ollut varmasti alle kymmenen.
Miksi ensimmäisestä keikasta tuli niin huono olo?
– Jännitti älyttömästi, eikä ylipäänsäkään tiennyt, miten siellä lavalla pitää olla. Koko se paketti oli vielä aivan hukassa. Kyllä minä silti tajusin jo silloin, että homma menee oikeaan suuntaan. Ei kannata antaa periksi.
– Pitää myös olla nöyrä bändikavereiden antamalle palautteelle. Se pitää ottaa rakentavana kritiikkinä eikä ajatella jääräpäisesti, että vain minä tiedän, mikä on parasta itselleni, Noora lisää.
Yhtye vannookin avoimuuden ja puhumisen nimeen. Tuntuu, että tietoista oppia on otettu monista rockhistorian surullisista esimerkeistä, joissa aikuiset ihmiset eivät ole saaneet suutaan auki ja yhtyeet ovat hajonneet silkkoihin pikkuriitoihin ja väärinkäsityksiin.
– Kannattaa katsoa vaikkapa TV2:n We Want More -sarjaa. Siitä näkee, mitkä kaikki asiat voivat mennä pieleen bändihommissa. Isot yhtyeet kertoivat rehellisesti, mikä heidät hajotti aikanaan, Janne sanoo.
– Keikka-auto on myös aika ahdas ja opettavainen paikka. Olemme viettäneet sprintterissämme öitäkin jossain talvisen ruotsalaismaiseman keskellä. Meitä oli kahdeksan, ja eihän siellä ole kunnon makuutiloja kuin kahdelle kerrallaan. Kyllä se koettelee, mutta vielä ei ole tullut yhtään nyrkkitappelua. Ei siitä kuitenkaan aina selvin päin selviä, Pyry sanoo.
Ilkeä Phil Anselmo
Niin, alkoholi ja rock’n’roll. Mainitussa We Want More -sarjassa tuotiin Miljoonasateen kitaristin Matti Nurron äänellä esille se viime aikoina yleistynyt huomio, että nuoremman polven rokkareilla hapan maistuisi vähemmän ja tekeminen olisi muutenkin ammattimaistunut.
– Minä olen ottanut sen asenteen, että kun lähden rundille, olen selvänä. Ainakaan keikat eivät ole minun hetkeni juhlia. Siis alkoholin avulla. Saan tarpeeksi suuret kiksit jo pelkästä esiintymisestä, Noora kertoo.
– Eipä tässä varmasti kukaan ole ollut humalassa lavalla. Pari bisseä voi ottaa, mutta skarppina ollaan aina, Janne jatkaa.
– Luulisin, että tämä kollektiivinen päätös tuli sen jälkeen, kun olimme On the Rocksissa keikalla Niten vielä mukana ollessa. Kaikki ottivat aika huolella häppää, ja lopputulos oli se, että keikan jälkeen olimme aika hiljaista sakkia. Vähitellen kaikki alkoivat puhua ja todeta, että tämän jälkeen ei enää ryypätä keikalla. Opimme yhdestä kerrasta, Juuso muistelee.
Janne toteaa, ettei ole huomannut nykyisessä heviskenessä erityistä sukupolvieroa alkoholinkäytön osalta.
– Kyllä kaikki bändit hoitavat hommansa aika korrektisti, eikä ketään tarvitse kantaa lavalta.
– Paitsi Phil Anselmo ja Down, he olivat aikamoisessa kuosissa. Jenkeillä oli hyvät lääkkeet, Juuso naureskelee.
Paljastuu, ettei Phi Anselmo ollut Loudparkin takahuonetiloissa se lämminhenkinen nallekarhu, jollainen kuva hänestä on viime aikoina mediassa muodostunut.
– Phil vittuili käytännössä jokaiselle, ketä tapasi bäkkärialueella, Juuso kertoo.
– No, toisaalta Phil sanoi minulle, että ”don’t get me turned on”, Pyry jatkaa.
– Olimme yhtä aikaa röökipaikalla, ja Phil kommentoi ulkonäköäni kaverilleen. Huomautin, että ymmärrätkö, että kuulen ja ymmärrän kaiken mitä sanot. Phil vain murahti, että se on hänelle aivan vitun sama, Noora kertoo.
Sosiaalisen median alaston hehku
Battle Beast on ottanut Facebookin haltuun omalla erottuvalla tavallaan. Esimerkiksi joulukuussa 2013 Nivalan-keikan jälkeen otettu riemukas alastonkuva on kerännyt yli 800 tykkäystä ja reilusti toistasataa kommenttia, joiden sävy vaihtelee järkytyksestä naureskeluun.
Vastaavanlaisia kuvia ja muuta hulvattomuutta löytyy bändin Fb-seinältä paljon lisääkin. Kuinka suunnitelmallinen tällainen linja on ollut?
– Onhan se totta kai ollut aika ex temporea, mutta toisaalta, kuka haluaisi nähdä enää niitä samanlaisia kuvia kuin tuhannella muullakin bändillä. Eli on siinä jotain laajempaakin ajatusta. Jos olisimme tehneet samat jutut kuin muutkin, olisimme aika tylsä bändi, Janne aloittaa.
Miespuoliset fanit tosin tuntuvat olevan huolissaan siitä, ettei Noora osallistu näihin Facebookin alastomuustempauksiin.
– No mikä siinä sitten olisi niin ihmeellistä, jos minäkin olisin ilman vaatteita? Noora kysyy nauraen.
– Tässä kohtaa ei edes haeta tasa-arvoa. Minä en kyllä ala heiluttelemaan paikkojani ihan kaikkien naamalle. Heiluttelen mieluummin noita äänihuuliani. Alastomuushan on joissain kulttuureissa tabujuttu, ja meidän päivityksiinkin on tullut maailmalta palautetta, että miksi olette aina vain alasti. Että ne ovat ihan sairaita kuvia. Kyllä minäkin toki toivon, ettei tästä bändistä tykätä vain joidenkin kuvien perusteella, vaan että ne ovat vain kivaa ekstraa.
Tämä tuntuu olevan selvästi alue, jolle Antonin valvonta ei ulotu.
– Se on ihan kontrollin ulkopuolella, Anton myöntää.
– Kyllähän Anton voi yrittää rajoittaa tuota puolta, mutta ei se onnistu, Janne sanoo.
– Niin, itse kukin on saattanut huomata, etten minä yleensä esiinny niissä alastonkuvissa. Yhdessä sellaisessa olen ollut mukana. Olen ajatellut sen niin, että koska meillä ei ole koskaan näkynyt mitään vähäpukeisia muijia bäkkärillä, tämä on johtanut siihen, että jätkät hengailee alastomina keskenään. Se on ihan ok. Jostakin se alaston pinta pitää löytyä, Anton sanoo.
– Niin, meillähän on tällä hetkellä voimakas näyttämisenhalu. Harmi vain, että se koskee pelkästään genitaaleja, Pyry heittää.
– Eikä niitä kuvia ole tosiaankaan otettu mistään velvollisuudentunteesta, vaan täysin hetken huumassa. Jälkeenpäin sitten mietitään, että mitä näihin kommentoidaan. Siihen hommaan menee tavallaan suhteettoman paljon aikaa, mutta se on sellaista yhteistä kivaa, Pyry kertoo.
Yhteisen kivan ajatus levittäytyy laajemmallekin. Yhtye kertoo, että se haluaa käyttää hyväkseen kaiken taidon, mitä jäsenistön keskuudesta löytyy. Tiedotteiden muotoilu ja varsinkin Facebook-päivitykset ovat lähes tykkänään haastattelusta poissa olevan basisti Eero Sipilän käsissä.
– Eero tietää valmiiksi bändin meiningin ja osaa myös kirjoittaa paremmin kuin moni ammattimainen tiedottaja. Toki kyse on myös rahasta, mutta vaikka olisi sellainen tilanne, että voisimme palkata täysipäiväisen tiedottajan, niin kyllä minä silti haluaisin antaa Eeron hoitaa homman. Ja jos minun pitäisi turvautua jonkin muun projektini tiimoilta tiedottajan käyttämiseen, voisin hyvinkin palkata Eeron, Janne kertoo.
– Tänäänkin olimme ihan pulassa, kun olimme masteroimassa levyä ja otimme kuvan Facebookia varten. Eero ei ollut paikalla ja jouduimme miettimään puoli tuntia, mitä kirjoitamme kuvan kommenttiosioon. Sitä on jo tottunut siihen, että Eero hoitaa homman, Juuso kertoo.
Antonin mielestä yhtyeiden ei silti tarvitse välittää liikaa, onko jokainen Facebook-päivitys yhteisen linjan mukainen.
– Kyllä niissä voi ihan hyvin näkyä jokaisen jäsenen erilainen tapa kirjoittaa. Muuten se vaikuttaakin siltä, että on palkattu ulkopuolinen tekemään vain tietyntyylisiä tekstejä.
Julkisuus ja raha
Mainitun masterointikuvan takaosasta muuten löytyy eräskin Tuomas Holopainen, jonka läsnäolo synnytti heti pöhinää sosiaalisen median kansainvälisessä osastossa. Kuuleman mukaan Holopainen oli paikalla Finnvoxilla Nightwish-töiden merkeissä, mutta tuskin hän päätyi kuvaan sattumalta. Tässäkin Battle Beastin väki osoittaa ihailtavaa pelisilmää – kaikki mediaseksikkyys kannattaa hyödyntää.
Kyseinen kuva johtaa ajatukset siihen, kuinka paljon hevibändit kaveeraavat nykypäivänä. 1980-luvulla oli sellainen tunnelma, että bändit olivat hyviä ystäviä keskenään ja isot nimet KISSistä Ozzy Osbourneen tahtoivat valita lämmittelijöikseen sellaisia yhtyeitä, joiden musiikista oikeasti pitivät. 1990-luvulla tämä skene tuntui katoavan. Hommat hoidettiin bisnespohjalla, eikä kiertueiden esiintyjillä ollut välttämättä minkäänlaista henkistä tai tyylillistä yhteyttä.
Nykyään tiettyä yhteisöllisyyttä on jälleen havaittavissa. Vai onko kyse näköharhasta?
– Musiikkibisnes on ihmisbisnestä. Esimerkiksi Sabatonin jätkät alkoivat diggailemaan meidän meiningistä jo kauan sitten ja pyysivät meitä esiintymään marraskuun 2013 Sabaton Cruise -risteilylle. Tänä kesänä olimme Sabaton Open Airissa, ja nyt pääsimme lämmittelijäksi heidän kiertueelleen (bändihän on myös levyttänyt Out of Control -kappaleen tämänvuotisen Heroes-levyn bonus-levylle, toim. huom.), Noora kertoo.
– Siitäkin riippuu paljon, miten tietyissä maissa on vahvoja promoottoreita. Esimerkiksi Accept-keikkojen osalta meidän keikkoja myynyt King Foo vaikutti merkittävästi siihen, että pääsimme lämmittelijöiksi Suomessa. Joskus bändit myös suoraan maksavat siitä, että pääsevät lämmittelijöiksi. Ainakaan tähän mennessä emme ole joutuneet maksamaan lämmittelyslotista, Juuso kertoo.
Entä jos Battle Beastille tarjottaisiin vaikkapa Linkin Parkin lämmittelijän paikkaa – tuntuisiko sellainen yhtään oudolta genremielessä?
– Jos siitä ei tarvitsisi maksaa, niin kyllähän kaikki tuollaiset kannattaa aina käyttää. Aivan sama, mitä se musiikkityyli on, Janne linjaa.
– Kohdeyleisö vaikuttaa tietysti sillä tavalla, että olisikohan meitä Linkin Parkin kiertueella kuuntelemassa ketään. Emme me mitään lynkkaustakaan kaipaa, Noora vastaa.
– Totta tämäkin. Hyvänä esimerkkinä oli Lady Gaga, jonka lämmittelijänä oli Darkness (vuoden 2012 Born This Way -kiertueen Euroopan-osuudella, toim. huom.). Lämppärille katsojia oli parisataa ja Gagan aikana täysi Hartwall-areena. Näiden esiintyjien yleisöt olivat täysin eri kohderyhmistä.
– Nämä ovat aina omia arviointejaan. Jos Metallica pyytäisi keikalle ja siitä pitäisi maksaakin, kyllä se jo kannattaisi. Yleisömäärät ovat suuria ja meillä kahdella on potentiaalisesti samaa yleisöä. Kyllä sitä joutuu vähän aina miettimään. Eivät ihmiset tule aina automaattisesti katsomaan myös lämmittelijäbändiä, Juuso pohtii.
– Sitä varten pitääkin olla hyvät taustajoukot, jotka miettivät minun puolestani, Anton sanoo.
– Esimerkiksi, itseäni suorastaan inhottaa miettiä, mikä kannattaa taloudellisesti ja mikä ei. Toivon, että joku muu hoitaa sen puolen ja miettii myös, että se on tyylillisesti meille sopivaa. En halua itse edes ajatella tuollaisia asioita, ja onneksi meillä on ollut tähän mennessä hyvä managementti.
Haastattelu julkaistu Infernossa 10/2014.
Lue tämän linkin takaa haastattelun kainalojuttu, jossa Anton Kabanen kertoo, mitkä levyt ovat muovanneet hänen omaa heavy metal -fanitustaan.