Ruotsin Göteborgista tulevan At the Gatesin perustajajäseniin lukeutuva basisti-säveltäjä Jonas Björler paljastaa yllättyneensä bändin vuonna 2007 tapahtuneen reunionin myötä suuresti, millaisessa kulttimaineessa sen albumit olivat ja miten monia se tuntui kiinnostavan.
– Olen huomannut, että monet ovat ajatelleet At the Gatesin olleen valtavan suosittu death metal -kulttibändi jo 90-luvun puolivälissä, kun olimme viimeksi koossa. Moni on ihmetellyt, miten saatoimme lopettaa tehtyämme juuri kaikkien aikojen kovimman ja ylistetyimmän albumimme Slaughter of the Soulin [1995]. Porukka yllättyy kuullessaan, ettei albumia otettu sen ilmestyessä vastaan mitenkään erityisellä innolla, ja että At the Gates eli metallin undergroundissa, Jonas naurahtaa.
– Ironista kyllä kaikki hype syntyi vasta pari vuotta Slaughter of the Soulin ilmestymisen jälkeen. Aloin kuulla joskus vuosituhannen taitteen aikoihin, että albumista oli muodostunut muutamassa vuodessa kulttiklassikko ja että meille olisi valtavasti tilausta, mutta aika ja paikka eivät vain olleet tuolloin oikeita.
Jonas myhäilee todetessaan, ettei oikeastaan tiedä vieläkään tarkalleen, miksi Slaughter of the Soul saavutti niin ikonisen statuksen.
– Se oli ensimmäinen albumi, jolla aloimme tehdä suoraviivaisempia kappaleita. Tuohon aikaan kutsuimme sitä ”AC/DC death metaliksi”, koska ero edellisiin vinoutuneempiin levyihimme oli niin suuri. Uskon, että levy sai useammat kiinnostumaan meistä, koska se oli meidän mittapuullamme aika easy listeningia metalliksi.
– En ihmettele yhtään, että olimme 90-luvun alussa pienempien piirien suosikkeja. The Red in the Sky Is Oursin [1992] tai Terminal Spirit Diseasen [1994] aikoihin teimme aika sisäänpäin kääntynyttä ja outoa musiikkia, enkä tiedä, voiko sitä suoranaisesti sanoa death metaliksi. Voi olla, että olimme aikaamme edellä… tai sitten vain liian outoja!
Yksi kaksonen
Menestyksekäs paluu lavoille valoi At the Gates -miehiin uskoa, että myös uudelle musiikille saattaisi olla tilausta. Sitä alkoi Jonasin mukaan syntyä kuin itsestään.
Neljä vuotta sitten julkaistua paluulevyä At War with Realityä seuranneiden kiertueiden jälkeen At the Gates oli entistäkin innokkaampi jatkamaan – kunnes kitaristi Anders Björler päätti vetäytyä bändin riveistä. Kun hän ilmoitti asiasta noin vuosi sitten, liike tuli koko muulle joukolle valtavana yllätyksenä.
– Emme todellakaan olleet iloisia hänen päätöksestään, Jonas huokaisee. – Hemmetin kovan kitaristin menettäminen on iso isku jo sinänsä, mutta hän oli bändin pääasiallinen säveltäjä, ja pelkästään hänen kitarasoundinsa oli mahdottoman suuri osa sitä, mitä At the Gates edustaa.
– Andersilla oli tärkeä paikka tässä bändissä myös kaverina, minkä suhteen en kykene aivan samastumaan siihen menetykseen, jonka muut bändissä kokivat. Olen Andersin kaksoisveli ja näemme koko ajan, mutta voin myöntää ikävöineeni häntä aika monesti siinä vaiheessa, kun kirjoitimme uutta musiikkia.
Jonas kertoo, että Anders sävelsi noin 70 prosenttia edellisestä At the Gates -albumista – ja vähintään saman verran Slaughter of the Soulista.
– Ei ollut itsestäänselvyys, että At the Gates jatkaisi tuosta pisteestä. Andersin lähtö tuntui hetken aikaa maailmanlopulta. Kävimme pitkiä keskusteluja etenkin Tomasin [Lindberg, laulu] kanssa. Päätimme sitten luoda paineettoman ilmapiirin. Emme tehneet päätöstä uuden levyn suhteen. Päätimme kokeilla, mitä tapahtuisi, jos säveltäisin ja hän sanoittaisi aivan kuin ennenkin. Se olisi voinut tuntua ihan väärältä, mutta onneksemme välillemme muodostui ihan uudenlaista vuorovaikutusta.
– En peittele sitä, että At the Gates -albumin säveltäminen omillani oli valtava haaste. Tämä bändi on perustunut aina vuorovaikutukselle. Biisien ideat ovat kulkeneet edestakaisin minun ja Andersin välillä, kunnes ne ovat saavuttaneet huippunsa. Nyt jouduin päästämään irti tästä mukavuusalueesta.
Kaksoisveljien ainutlaatuisen suhteen on voinut Jonasin mukaan kuulla At the Gatesin albumeilta, eikä ainoastaan siksi, että he ovat veljeksiä, vaan koska he ovat ihmisinä ja muusikkoina hyvin erilaisia.
– Ihmiset ajattelevat usein, että olemme käytännössä sama ihminen. Asiahan ei ole näin. Anders on meistä se ruma, ja minä taas olen komea kuin mikä, Jonas naurahtaa.
– Monet eivät ymmärrä, miten erilaisia olemme. Olen enemmän kuin isämme ja Anders on enemmän kuin äitimme, joten eroavaisuuksia on paljon ihan henkilökohtaisella tasolla. Joskus tuntuu, että olemme monissa asioissa toistemme vastakohtia. Minä olen ollut aina se vetäytyväisempi ja melankolisempi puolikas.
Jonas lisää, etteivät veljekset jaa edes samaa musiikillista kieltä.
– Emme kuuntele juurikaan samanlaista musiikkia. Olen aina ollut todella kompaktien ja asiansa suoraan sanovien kappaleiden ystävä, kun taas Anders on keskittynyt suurellisempiin kuvioihin. Siksi olemme täydentäneet toisiamme.
Venäläisten inspiroima
Jo uuden To Drink from the Night Itself -albumin ensimmäiset melodiat ja tunnelmat tekevät selväksi, että albumi tekee selvää eroa edeltäjäänsä: At the Gates tuntuu liikkuvan lähestulkoon ensimmäisten albumiensa kieroutuneisuuden äärellä.
– Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta suurin inspiraationlähteeni oli venäläinen klassinen musiikki, Jonas Björler yllättää.
– Olen uppoutunut viime vuosina todella paljon venäläisen klassisen musiikin moderniin aikakauteen, 1800-luvun lopusta 1950-lukuun. Sieltä tajuntaani ovat luikerrelleet erityisesti Sergei Prokofjev, Igor Stravinsky, Modest Musorgski ja Dmitri Šostakovitš.
– Albumilta kuulee varmasti sen vinoutuneen tumman melodisuuden, joka on läsnä näiden säveltäjien teoksissa. Ne ovat melodiamaailmaltaan puhdasta melankoliaa, joka voi aluksi vaikuttaa todella äärimmäiseltä ja toivottomalta, mutta jättää myös tilaa tulkinnalle.
Jonas päätyy arvuuttelemaan, miten paljon hänen sävellystapaansa vaikuttaa seikka, että hänen pääasiallinen instrumenttinsa on kitaran sijaan basso.
– Kun sävellän kitaralla, en ajattele sitä kitarana. Se on minulle lähempänä viulua kuin klassista metallikitaraa. Olen ollut tässä mielessä aina vähän poikkeava metallinsoittaja. Mielestäni monet puhdasveriset metallikitaristit keskittyvät liikaa siihen, mikä on siistiä tai hauskaa soitettavaa näppäryyden ja oman viihtyvyyden kannalta. Tämä vaikuttaa usein kaikkein oleellisimpaan eli biisiin itseensä. Pahimmassa tapauksessa kappaleet ovat vain mahdollisimman monimutkaista tai nopeaa venkoilua ilman selkärankaa.
– Minusta on kiinnostavampaa se, miten mielenkiintoisen hitaan kappaleen pystyy säveltämään. Se, millaisia tuntemuksia kykenee musiikillaan herättämään, oli se sitten metallia, klassista tai vaikka jazzia. Nopeimmat purskahdukset sopivat usein metallin sekaan korostavana elementtinä, mutta itsessään ne ovat aika puuduttavia.
Jonas toimii pääasiallisena säveltäjänä myös toiselle ruotsalaisjyrälle, vuonna 1996 At the Gatesin raunoille perustetulle The Hauntedille, joka sekin toimii nykyään ilman Anders-veljeä.
– Olen soittanut molemmissa bändeissä niin kauan, että sen tavallaan tuntee sisuksissaan, kummalle bändille mikäkin riffi tai melodia istuu. On olemassa tietty At the Gates -fiilis ja tietty The Haunted -fiilis, enkä oikein osaa eritellä, mistä näissä on kyse. Molemmat bändit ovat minulle kuin mielentiloja, joita en hallitse aina itsekään täysin.
– Joskus tilanne vaatii muiden bändin jäsenten näkemystä. Tätä albumia tehdessä esittelin joitakin riffejä Tomasille, joka oli sitä mieltä, että ne kuulostavat enemmän The Hauntedilta. Sille säveltäessäni toin joitakin riffejä Olan [Englund] kuultavaksi, ja hän oli heti sitä mieltä, että riffit ovat makeita mutta silkkaa At the Gatesiä.
– Ehkäpä The Hauntedissa on nykyään niin paljon enemmän thrashiä kuin At the Gatesissä, että ne ovat kuin yö ja päivä. At the Gates on matkalla syvälle deathmetalliseen manalaan, jonne aurinko ei paista senkään vertaa kuin The Hauntediin parhaimmillaan.
Viimeisen silauksen vanhan liiton tunnustavalle mutta uusille tuulille avoimelle To Drink from the Night Itselfille antaa sen mitta.
– En voi sille mitään. Pidän vinyyliformaatista. Vinyylimitta, A-puoli, B-puoli eikä mitään ylimääräistä, Jonas naurahtaa.
– Tiedän, että suurin osa musiikista kuunnellaan nykyään digitaalisesti, mutta vinyyliajattelu pitää muusikon varpaillaan. Kun ajattelee noin 20-minuuttista A-puolta ja samanmittaista B-puolta, on oikeasti pistettävä parastaan. Se saa kyseenalaistamaan, ovatko biisit oikeasti hyviä.
Merkittävää huutoa
At the Gatesin albumien sanoitukset ovat aina olleet monipuolisempia kuin totuttu kuolometallikuvasto. Sanoituksista vastaavan, bändissä alusta alkaen karjuneen Tomas Lindbergin mukaan teemojen synty on usein kovan työn ja tuskan takana. Tällä kertaa tarvittiin aiempaakin runsaampaa hampaidenkiristelyä.
– Kun aloimme keskustella uuden albumin säveltämisestä tosissamme, tiesin että olin ajanut itseni eräänlaiseen umpikujaan. Edellisen albumin teema oli niin raskas, että minun oli kyettävä ylittämään se, Tomas sanoo.
– Halusin kirjoittaa jotain sellaista, mikä hyökkää päälle häikäilemättömästi, mutta ujuttautuu sen jälkeen hitaasti alitajuntaan ja herättää uusia ajatuksia myös useamman kuuntelun jälkeen. Tämä johti aikamoiseen writer’s blockiin. En meinannut tyytyä mihinkään, ja oikeastaan mikään ensimmäisistä ideoistani ei tuntunut toimivalta.
Lopulta ratkaisu löytyi vuorovaikutuksesta.
– Olin jo vaipumassa epätoivoon, kun kuulin jonkin Jonasin ensimmäisistä kokonaisista kappaleista. Ne melodiat loivat välittömän mielleyhtymän tunnetilaan, joka minussa syntyi luettuani Peter Weissin kirjan The Aesthetics of Resistance. Tunnesiteeni kirjaan heräsi eloon ihan uudella tavalla.
– Työ oli kuitenkin vasta alussa. Työskentelin sanoitusten kanssa kahdeksasta neljään koko viime kesän. Luin kirjan uudelleen ja paneuduin Peterin kirjoittamiin muistinpanoihin sen kirjoittamisesta. Pistin itseni täysillä likoon, koska en halunnut tyytyä huutamaan päättömyyksiä.
Tomas kertoo, että astetta syvemmältä luotaavat, oman ihon alle menevät sanoitukset ovat tärkeitä hänen tavaramerkkihuutamisensa kannalta.
– Rakastan death metalia. Rakastan sanoituksia, joissa teurastetaan ja mutiloidaan mielikuvitushahmoja. Rakastan Cannibal Corpsea ja Autopsya. Joskus saastainen death metal voi olla juuri sitä, mitä kaipaan. Osa death metalista huutaa tällaista naiivia lähestymistä. Nautin siitä kuulijana. Laulajana ja sanoittajana tarvitsen kuitenkin kipinäksi jotain hieman riipaisevampaa. Haluan haastaa itseni sekä älyllisellä että tunteen tasolla. Se, mitä kuulette huudossani levyllä, syntyy juuri siitä, että sanat repivät minua kappaleiksi.
– To Drink from the Night Itself yrittää päästä kaiken maailmalla vallitsevan pinnallisuuden ja apatian läpi. Haluan tavoittaa jotain todellista. Oli kyse sitten musiikista, kuvataiteesta tai mistä tahansa, mitä teen. Haluan tavoittaa sen, mikä sytyttää minut, eikä deathmetallinen genitaalien silpominen yllä ihan siihen.
Tomas luonnehtii To Drink from the Night Itselfin pureutuvan erityisesti siihen, miten kertakäyttöisiä elämänkokemuksia ihmiset janoavat ja kuinka kaiken hektisyyden keskellä ei ole tilausta millekään todelliselle.
– Älä ymmärrä väärin. Haluan toisinaan tulla viihdytetyksi ja nollata päätäni helposti aukeavalla viihteellä, mutta tarvitsen sen vastapainoksi haasteita. En kykene elämään maailmassa, jossa kaikki on pureskeltu valmiiksi.
– On ihan sama, millaisesta taiteesta puhutaan. Haluan löytää jotain sellaista, mikä ravistelee minua, saa silmäni aukeamaan, kyseenalaistamaan jonkin näkemykseni ja haastamaan minua laajentamaan kantojani. En ikinä halua olla ihmisenä niin sanotusti ”valmis”. Yksinkertaisen oloiset tuntemukset kuten ”en ole koskaan ajatellut asiaa näin” tai ”en ole ikinä tuntenut mitään tällaista” ovat parasta, mitä mikään taiteen muoto voi saada minussa aikaiseksi.
Viime aikoina Tomas kertoo löytäneensä elämyksiä erityisesti kirjallisuudesta.
– Viimeisin tällaiset tunnelmat ilmoille nostattanut kirjailija on romanialainen Mircea Cãrtãrescu. Sitä voisi luulla, ettei paljon lukenutta 45-vuotiasta enää yllätettäisi ihan täysin, mutta jotenkin Cãrtãrescun teokset ovat antaneet jotain sellaista, mitä en ole kokenut koskaan aiemmin. Ne pistivät minut todella koville.
– Ensimmäisen kerran koin vastaavaa, kun luin tosi nuorena Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. En välttämättä ymmärtänyt siinä iässä kaikkea, mutta jos mietin, mikä on johdattanut minua siihen, millaisia sanoituksia kirjoitan nykyään, tuon kirjan lukeminen oli se ensimmäisen tunnevyöryn alkulähde.
Julkaistu Infernossa 5/2018.