Kun sumu oli hälvennyt marraskuun toisen päivän aamuna Saltwick Bayn rannikolta, viikon kadoksissa ollut Ol’ Whaler löydettiin. Vuorovesi oli kuljettanut vanhan kalastusaluksen rantaan, se keinui aalloilla hiljalleen kuin näkeillä vuorattu kehto.
Kapteeni Phillip Mulgrawen lokikirja paljasti, että hänen olisi kannattanut kuunnella kauhistunutta miehistöään. Miehet olivat kuulleet rannoilta kutsuvaa laulua ja rukoilleet kippariaan tekemään täyskäännöksen. Mutta Mulgrawe oli jääräpäinen mies, olivathan tienestit turskassa kiinni.
Kaikki olivat hukkuneet, niin yleisesti pääteltiin. Tai oikeammin hukutettu. Kyläläiset tiesivät kyllä, mistä hirvittävässä tragediassa oli kyse, mutta mieluummin siitä vaiettiin. Viikon kuluttua viisi tyhjää arkkua laskettiin kaatosateessa Whitbyn Larpool Lanen kuoleman puutarhaan, eikä tapauksesta puhuttu sen koommin kuin kuiskauksin.
Tällaiset tarinat saavat folkloristin, runoilijan ja laulajan Aaron Stainthorpen, 55, sydämen läikähtämään. Tämä vanha sielu on kuin aikakoneella 1800-luvun Yorkshiren nummilta tähän päivään kuljetettu ihminen, jonka rauhallisesti analysoiva silmä näkee elämän, kuoleman ja rakkauden tuolle puolen.
Stainthorpea voi luonnehtia iloiseksi, todella puheliaaksi ja huolellisesti artikuloivaksi herrasmieheksi. Hän pukee kokemansa ja näkemänsä vanhaenglantilaisen rosoisuuden estetiikkaan, jossa rakkauden liitto on kuin joutsenilla. Sidos, joka pysyy kuolemaan saakka.
Sielunkumppanien liittymä
Stainthorpen johtama yhtye pukee hänen rikkaan lyriikkansa täyteläisiin säveliin. Niin kuin on laita lyyrikon monitulkintaisten riimien, myös My Dying Briden musiikki on tasorikasta, täynnä tekstuuria, syvyyttä.
Voisi helposti kuvitella, että tällaisen hahmon jututtaminen olisi kiperä tehtävä. Mutta kaikkea muuta. Aaron on hyvin maanläheinen ja keskustelukumppaninsa huomioiva heppu. Hän nauraa paljon.
– Hyvää iltaa, Tomi! Jahas, odotas, nyt on sellainen tilanne, että unohdin teekuppini keittiöön. Palaan 30 sekunnin kuluttua.
Laulaja säntää koomisella vauhdilla tuolistaan ja palaa lupaamaansa pikaisemmin höyryävän kuppinsa kanssa. Se on maalattu täyteen pieniä kissoja.
Yhtyeenne viidestoista levy on nimeltään A Mortal Binding. Avaatko hieman konseptia tittelin takana?
– Olemme kaikki kuolevaisia. Sidos viittaa siihen yksiavioisuuden muotoon, jonka ihmiset ja eläimet muodostavat, kun he löytävät sielunkumppaninsa. Tunteeseen, jota sinulla ei ole ollut kenenkään muun kanssa. Roberto Bordinin maalaaman kannen kaksi lintua kuvastaa tätä. Suurta rakkautta. Sitä, kun on löytänyt henkilön, jolle voi jakaa sydämensä.
Aaron limittää sormensa yhteen ja täsmentää:
– Ei ikuinen, vaan kuolevaisten sidos, joka kestää toisen puoliskon elämän ajan. Kuulemme yhä uudelleen tarinoita – ihmisistä ja eläimistä –, että kun toinen kuolee, pian menehtyy myös leskeksi jäänyt puolisko. Ilmiselvästi särkyneen sydämen vuoksi.
Jostain syystä naisilla on todettu suurempi alttius niin kutsutulle takotsubo-kohtaukselle. Vakavan tunnepitoisen järkytyksen, kuten rakkaan kuoleman, on todettu laukaisevan särkyneen sydämen oireyhtymän, joka muistuttaa sydänkohtausta. Lääketiede ei ole vielä täysin onnistunut selvittämään tätä mysteeriä. Mutta selvää on, että rakkaus on lajeista rankin.
– Näin on. Et voi elää ilman ihmistä, jota rakastit ja joka on nyt mennyt. Menetät suunnan maailmassa ja se maailma romahtaa. Eikä sinulla ole syytä pelastaa sitä, sillä mitä pelastettavaa siinä on? Minusta A Mortal Binding sopi hyvin otsikoksi kantemme herttaiselle kuvastolle.
Raskaammin, rennommin
My Dying Briden edellinen albumi The Ghost of Orion (2020) syntyi keskelle maailmalaajuista pandemiaa. Sen lisäksi Aaron paini suurten kotirintaman koettelemusten kanssa. Kun oma tytär sairastui vakavasti, laulaja erosi yhtyeestään. Kun tyttären tila koheni, musiikki alkoi jälleen vetää puoleensa.
Tällä kertaa lähtökohdat olivat huomattavasti suotuisammat ja levy syntyi helpommin.
– Paljon helpommin. Vaikkakin meille asetettiin ensimmäistä kertaa ikinä aikataulu. Kun olimme Peacevillellä, meille sanottiin vain: ”Hei tyypit, tehkää levy miten haluatte. Kun se on valmis, julkaisemme sen.” Nuclear Blastilla toimittiin tähän saakka samoin, heillä kun tulee levyjä pitkin vuotta. Nyt he ehdottivat, josko voisimme äänittää levyn lokakuun loppuun mennessä. Se varmistaisi huhtikuun julkaisun. Jos missaisimme takarajan, levy tulisi ulos vasta marraskuussa. Mietimme, että se on melko pitkällä vuotta. Käärimme siis hihat. Kirjoitimme ja äänitimme musiikin aikataulussa.
– Olihan se hieman stressaavaa, ollakseni rehellinen. Kun viimeinen miksaus toimitettiin kuunneltavaksi, olimme jollain festarikeikalla ulkomailla ja kuumottelimme, että dedis on suunnilleen tänään. Tuottajamme lähetteli biisejä: ”Onko tämä ja tämä ok?” Mutta eihän miksauksia voi kuunnella analyyttisesti puhelimestaan. Sehän on vitun naurettavaa! Siinä vaiheessa otimme yhteyttä levy-yhtiöön ja anelimme jatkoa deadlinelle. Saimme jatkoaikaa ja pääsimme kuuntelemaan kappaleita tarkoituksenmukaisesti. Teimme pari pikkuviilausta, ja lopputuloksena on loistava levy, johon olemme tyytyväisiä.
Aiemmin My Dying Bride oli äänittänyt levynsä Robert ”Mags” Magoolaganin huomassa, mutta edellinen albumi tehtiin uuden tuottaja-äänittäjän Mark Mynettin studiolla Manchesterissä. Tuore yhteistyökumppani vaati asioita, joihin bändi ei ollut tottunut. Lopputulos oli huikea niin laulullisesti kuin soundien puolesta.
Nyt bändi palasi Mynetaurille, mikä tarkoitti, että Aaron osasi odottaa mitä tuleman pitää astuessaan laulukoppiin.
– Markissa on se hyvä puoli, että hän pyrkii saamaan minusta parasta irti. Minulla on rajoitukseni laulajana. On joitain nuotteja, joihin en millään yletä. Mark panee laulamaan jotain tiettyä riviä uudelleen ja uudelleen. ”Olet melkein perillä!” Joskus sitä vain puristaa hieman lujempaa ja se toimii. Silloin mietin: ”Mark, olet nero.” Toisinaan taas: ”Mark, voisitko painua vittuun! En millään pääse tuohon nuottiin, mennään eteenpäin.” Ja hän kuuntelee. Pidän hänen tyylistään. Toiset tuottajat voivat sanoa: ”Okei, ota pari ottoa ja se on hyvä.” Mark ei ole sellainen. Kun kuuntelee hänen tekemiään levyjä, ne kuulostavat eeppisiltä. Tuotanto on kertakaikkisen upeaa.
– Mitä viime kertaan tulee, luulin olleeni valmis, vaikken todellisuudessa ollut. Tällä kertaa kaikki oli huomattavasti helpompaa, paljon rennompaa. Nyt nautin olostani studiossa. Edelliskerralla vihasin sitä.
Uudella levyllä kuullaan toistamiseen Aaron Stainthorpea, jollaista ei ole aiemmin kuultu. Esimerkiksi kappale The 2nd of Three Bells alkaa lauluraidalla, jolla luulin hetken kuulevani vierailevaa solistia.
– En osaa soittaa mitään instrumenttia. Yritän sekoittaa keskenään kuiskauksia, puhua matalalla äänellä, laulaa normaalisti, murista deathmetallisesti ja joskus blackmetallisesti. Tykkään ylläpitää laajaa skaalaa. Ymmärrän toki, etten voi laulaa kuin ”oikea” laulaja. Mainitsemillani työkaluilla voin laajentaa ilmaisuani, joten jokaisessa biisissä ei ole käytössä sama tyyli.
– Ed Sheeran laulaa samalla tavalla jokaisessa kappaleessa. Hän myöntää sen itsekin ja tykkää tehdä niin. Omalla kohdallani variaatiota on oltava tai tylsistyn. Tämä on tietysti rasittavaa livemiksaajallemme, sillä yhdessä hetkessä olen lattialla puhumassa ja toisessa rumpukorokkeella örisemässä. Samaan aikaan miksaaja sekoaa nappuloidensa kanssa!
The Ghost of Orion soi todella raskaasti mutta jokaisen instrumentin mukavasti erotellen. Uuden levyn äänittämisen kynnyksellä bändi toivoi tuottajaltaan vähintään yhtä hyvän kuuloista jälkeä.
– Jotenkin hän teki siitä parempaa. Soundi on kirkas mutta samaan aikaan monitasoinen. Ylituottamisen vaarana on, että lopputulos kuulostaa ruuhkaiselta. Kuulija ei oikein tiedä, mitä on kuuntelemassa. Mark taas varmistaa, että joka ikinen ääni tulee lujaa säilyttäen samalla rikkautensa ja raskautensa.
– Kuuntelin vähän aikaa sitten autossani Candlemassin Nightfallia, ja uusi levymme tuli sen jälkeen. Minun piti laskea volyymia. Vaikka Candlemassin levy on erinomainen, tuotanto on mennyt 35 vuodessa eteenpäin. Luulin joskus, että vanhemmat levymme soivat kuten kuuluu. Kerran menimme paikalliselle rockklubille, jossa soitettiin Slayeriä. Se kuulosti massiiviselta ja tietysti vitun mahtavalta. Hieman hävettävästi seuraavaksi tuli My Dying Bridea, ja volyymi oli todella alhainen! Tuotanto kuulosti siltä kuin biisiä olisi soitettu viereisessä huoneessa. Dj yritti paikata tilannetta nostamalla äänenpainetta… Nyt tuotantomme on superkirkasta ja raskasta, ja olemme erittäin tyytyväisiä siihen.
Tiistai- ja torstairumpalit
Maailmanlaajuinen pandemia pani pelit seis joka alalla. Keikkailu luonnollisesti loppui ja moni artisti, puhumattakaan bändien taustavoimista, jäi ihmettelemään, mitä tehdä seuraavaksi. Kun tiedustelen Aaronilta, kuinka yhtye käsitteli haastavan tilanteen, vastaus on ehkä hieman yllättävä.
– Ai, se meni hyvin. Olimme lopettaneet kiertämisen vuoden 2017 loppupuolella. Saman vuoden syyskuussa tyttärelläni diagnosoitiin syöpä ja erosin yhtyeestä, jotta saatoin selvittää asioita. Sitten äänitimme levyn, ja vuoden 2020 piti olla juhlava paluuvuotemme, sillä olimme olleet poissa kuvioista tovin. Tuli pandemia, ja se siitä.
– Toki se iski jokaiseen bändiin, mutta onneksi me soitamme hyvänäkin vuonna vain 10–14 keikkaa. Se ei siis vaikuttanut meihin niin paljon. Toisin oli hyvillä ystävillämme Paradise Lostilla. He soittavat sata keikkaa vuodessa, ja pandemia iski heihin massiivisesti. Yhtäkkiä heidän käsissään oli sata päivää ilman palkkaa. Me taas istuimme odottelemaan. Pandemia ei ollut meille niin paha juttu, ollakseni rehellinen.
Aaron jatkaa, että bändin jäsenten aika kului varsin leppoisasti esimerkiksi omaa takapihaa hoitaessa. Kitaristi Andrew Craighan ei kuitenkaan lopettanut biisinkirjoittamista, sillä ”sellainen se veikko on”. Istuu kuulemma koko ajan kitaransa kanssa ja äänittää ideoitaan.
Craighan ei ole kuitenkaan bändin ainut laatuaan. Kun My Dying Bride oli saanut edellislevynsä äänitettyä, yhtyeen toiseksi kitaristiksi liittyi Neil Blanchett. Aaron ei säästele kehujaan.
– En erota, kumpi on Andrew’n, kumpi Neilin riffi. He molemmat kirjoittavat erinomaista kamaa, ja nyt meillä on käsissämme hieno koko bändin kontribuutio.
– Hah, muistan hyvin hänen ensimmäisen keikkansa. Neil oli paskoa housuihinsa! Niin tekisin minäkin, jos olisin liittynyt isompaan bändiin ja edessä olisi ensimmäinen keikka. Se oli takuulla pelottavaa. Itsekin olen edelleen todella hermostunut ennen lavalle menemistä. Vihaan olla siellä, en voi sietää sitä! Mutta minun täytyy tehdä se, koska fanit ja yhtye haluavat niin.
Uudella levyllä rumpujen takana istuu Dan Mullins. Viimeksi hän soitti studiolevyllänne vuoden 2009 The Lies I Sirella. Kuinka hänen paluunsa tapahtui?
– Hän on ollut ja mennyt niin monta kertaa, etten ole pysynyt laskuissa. En edes muista, milloin Jeff [edellislevyn rumpali Singer] lähti. Meillä oli hetken aikaa rummuissa nuori kaveri nimeltä James Wiseman, joka oli osaltaan rakentamassa uutta levyä. Hän ei aina päässyt treeneihin, joten Andrew kysyi Daniltä, ehtisikö hän. Tilanne oli outo, sillä meillä oli nyt kaksi rumpalia. Tiistai- ja torstairumpalit! Lopulta tiesimme, että meidän oli tehtävä valinta. Toki olisimme voineet pitää kaksi rumpalia levyllämme, mutta kuvio olisi aiheuttanut hankaluuksia myöhemmin. Niinpä kiitimme Jamesiä ja jatkoimme Danin kanssa.
Aaron kuvailee Mullinsin työskentelyä kuin todistaisi taikuutta.
– Hän on aliarvostettu rumpali. Menin katsomaan hänen toista bändiään Blasphemeriä, joka soittaa vanhan koulun kuoloa. Hah, mikä meininki! Dan on vitun hirviö kioskinsa takana! Lisäksi hän on mainio kokki. Näin Danin eilen, hän teki minulle ihanan paisticurryn. Siinäpä mahtava persoona ja rakastettava tyyppi.
Rytmiryhmästä puheen ollen: basistinne Lena Abé mainitaan turhan harvoin, kun puhutaan soundistanne. Millainen soittokaveri Lena on?
– Hän on hyvin hiljainen. Totta puhuen hän harvoin edes puhuu. Häntä joutuu rohkaisemaan paljastamaan enemmän persoonastaan, sillä hän on melko ujo. Mikä on ihan ok.
– Lena on mahtava, lahjakas basisti. Hän näyttää lavalla upealta kaikessa määräävyydessään. Ellei ole Steve Harris, basisteille on tyypillistä jäädä takapenkille. Mutta bassoa ilman ei voi olla. Sitä myrskyävää pohjavirettä, joka toimii niin hyvin rumpujen kanssa. Sille on ominaista työntää musiikki oikeaan suuntaan. Lenahan on ollut bändissä… hah! En muista sitäkään! Hän ja viulistimme Shaun [MacGowan] liittyivät yhtyeeseen samoihin aikoihin. Kutsumme heitä edelleen nimellä The New Kids!
Merenneitojen verikosto
My Dying Briden monipolvisen, kerroksellisen ja raskaan surumusiikin oleellinen elementti on Aaron Stainthorpen mestarillinen lyriikka. Se on yhtyeen synkkä sielu ja visuaalinen elementti. Ilman sitä koko bändin olemusta olisi kovin hankalaa edes kuvitella.
Yorkshiressa ikänsä asunut kirjoittaja saa inspiraationsa niin luonnosta kuin Britannian rikkaasta kansantarustosta. Aaronin kertomus uuden levyn ensimmäinen singlen Thornwyck Hymnin taustalla saa ihokarvat sojottamaan.
– Pureuduin hieman syvemmälle Yorkshiren paikallistarustoon. Käsittelin sitä viimeksi The Barghest o Whitby -ep:llämme [2011]. Tuolloin keksin tarinan Whitbyssä, Yorkshiren rannikolla nähdystä suuresta koirasta, joka janoaa kostoa isäntänsä kuolemasta. Se partioi suurilla nummialueilla ja tappoi lopulta ne kolme miestä, jotka murhasivat isännän. Tarina perustuu kahteen kertomukseen kahdesta eri pohjoisyorkshirelaiskylästä.
– Thornwyck Hymn syntyi samankaltaisesti. Thornwick on pieni kylä, jonka nimeä muutin hiukan draaman nimissä. Ei pelkästään tällä, vaan usealla rannikkokylällä on tarinoita merellä elävistä olennoista. Jotkut kutsuvat niitä seireeneiksi, toiset merinymfeiksi, ehkä merenneidoiksi. Me kaikki tiedämme tarinan kaunisäänisistä seireeneistä, jotka houkuttelevat miehiä laulullaan. On sumuista ja laiva ajautuu karikkoon. Miehet putoavat mereen, heidät vietellään ja tapetaan, jos on onnekas. Sitten on tarinoita merinymfeistä, jotka ovat niin voimakkaita, että houkuttelevat miehiä maalta veteen. Ne laulavat niin, ettei kukaan muu kuin tietty kuulija havaitse sitä ja ottavat mielen valtaansa. Lopetat mitä olet tekemässä ja kävelet suoraan mereen. Rannikolla ne kutsuvat miehet vuoteistaan, houkuttelevat ulos kodeistaan. Niin he unissakävelevät mereen ja hukkuvat. He eivät halua vietellä tai syödä miehiä, ainoastaan tappaa heidät.
Merenneidoilla on jopa pilkkanimi ihmisille, ”land lovers”. Mutta Aaron, mitäpä luulet, mikä voisi olla merenneitojen murhatöiden motiivina?
– Uskoisin sen liittyvän kalastajien verkkoihin. Ne sotkeutuvat niihin. On olemassa satoja vuosia vanhoja tarinoita kalastajista, jotka nostivat verkot kannelle ja löysivät saaliin joukosta jotain hirvittävää. He viskasivat sen paniikissa yli laidan, vaikka saalis oli jo kuollut. Troolarit, jotka imuroivat mereneläviä sadan mailin leveydeltä, saivat aikaan holtitonta tuhoa. Merinymfit päättivät kostaa. Kävi ilmi, että ainoastaan kalastajat saivat surmansa. Jos siis olit leipuri, kaikki alright!
Aaron jatkaa, että tarinoita on syntynyt tuoreemmistakin tapauksista.
– 1980–90-lukujen taitteessa suuren Bodminin nummen alueella nähtiin valtava musta kissa. Siitä julkaistiin suttuisia valokuvia, sillä kenelläkään ei ollut vielä kunnon kameraa. Sitten elukka käveli erään maatilan portin ohi. Se oli portin kokoinen.
– Luulen, että vanhat tarinat ovat syntyneet samalla tavoin, karanneista eläimistä. Joku, jolla on ollut paljon rahaa, on matkustanut Eurooppaan tai Afrikkaan ja ostanut pari leijonaa tai tiikeriä, rahdannut ne tänne, käsittänyt kuinka kaoottisia ja villejä nuo perkuleet ovat ja käskenyt hovimestarinsa roudaamaan ne vittuun silmistään, päästämään luontoon. Toinen teoria on, että tällaisten tarinoiden avulla lapsia on opetettu olemaan vaeltelematta liian kauaksi kodin lähettyviltä. Vaarana ei ole, että heidät veisi jokin eläin, vaan se, että nummilla jäätyy kuoliaaksi.
Aaron vakuuttaa, että tarinoita riittää tulevillekin albumeille. Hän harrastaa alueensa historiaa ja tulee sitä myötä törmänneeksi aina uusiin kertomuksiin. Mutta tapojensa orjaksi hän ei haluaisi ajautua.
– En näe, että tekisimme konseptilevyä yhden tarinan ympärille. Enkä ole varma, haluanko edes tehdä yhtä kansantarubiisiä jokaiselle levylle, sillä silloin liikutaan juustoisuuden rajamailla. ”Hei mikä on tämän levyn folklore-laulu?” Mutta varmasti palaan tälle polulle jossain vaiheessa, en vain vielä tiedä, kuinka se tulee toteutumaan.
– Näitä tarinoita on joka tapauksessa mahtavaa lukea. Rakastan vanhanajan kirjakauppoja! Kummallista kyllä Halifaxiin avattiin juuri sellainen. Vaikka rakennus on uusi, liike on täynnä pölyisiä kirjoja. Ne eivät ole edes hyllyissä vaan pinottuina toistensa päälle. On kuin kävelisi suoraan Harry Potterin fantasiakirjakauppaan. Ja kuvioon kuuluu kurttuinen vanha ukko tiskin takana. ”Päivää, haluaisin löytää alueemme vanhaa kansantarustoa.” Mies palaa takaisin jonkin nuhjuisen kirjan kanssa, painettu 1927. Se maksaa naurettavat pari puntaa. Nahkasidonta, käsinkirjoitettu omistus, osoitettu pastori Smithille! Olen alkanut käydä siellä. Viimeksi myyjä kysyi, haluaisinko kenties kupposen teetä. Luulenpa, että hän on hieman yksinäinen. ”Toki, mielelläni.” Niinpä juttelimme siinä höyryävien kuppostemme ääressä kirjoista, eikä liikkeessä käynyt tuntiin ketään. Mikä on sääli.
Säännöt murskaksi
Jos kuoli kalamiestä merenneitojen käsissä, kansaa vei manan majoille musta surmakin, vähän rutosti jopa. 1300-luvun puolivälissä saarivaltion saavuttanut Yersinia pestis -bakteerin aiheuttama pandemia pyyhkäisi tieltään puolet koko silloisesta populaatiosta. Lääketiede ei kyennyt käymään tautia vastaan. Pyrittiin vain karttamaan ja varoittamaan. Niinpä kehitettiin merkillinen kolmen kellonsoiton järjestelmä.
Aaron kirjoitti aiheesta kappaleen The 2nd of Three Bells.
– Jos kuuli ensimmäisen kellon, se kertoi kuoleman lähestyvän. Mahdollisesti toisessa kylässä, pari mailia kukkuloiden takana, riehui rutto. Kyseessä ei tarvinnut välttämättä olla kirkonkello, vaan kilkutin saattoi olla kenen vain kaduntallaajan taskussa. Piti alkaa kerätä lapset kokoon, sillä jotain oli tuloillaan.
– Kaksi lyöntiä soitettiin joko kirkonkelloilla tai isonokkaisten ruttotohtorien toimesta. Se kertoi, että kuolema oli saapunut. Kolme lyöntiä tarkoitti ensimmäisen kuolleen henkilön hautajaisia. Kun ihmisiä alkoi kuolla kahdenkymmenen päivävauhtia, kelloa ei kilistetty, sillä se oli myöhäistä. Sama koski hautajaiskelloja. Mustan kuoleman aikaan kuuli siis ainoastaan kolmea kellonlyöntiä, muutaman tunnin välein. Jälleen yksi haudattu, ja taas, ja taas… Kummallista kyllä neljän lyönnin systeemiä ei tunnettu. Sellaista, jolla olisi julistettu, että vaara on ohi. Luulenpa, että ketään ei ollut enää elossa soittamaan kelloja.
Levyn pisin kappale on nimeltään The Apocalyptist. Sekin kertoo kuoleman saapumisesta.
– Näin kerran unen, jossa jättiläismäinen hahmo vaelsi maailman halki aiheuttaen kuoleman kaikelle elolliselle. Hän oli eräänlainen maailmanlopun todistaja, kuin suuri varjo ja täysin aseeton. Hänen piirteettömästä kehostaan huokuva aura uhosi kuolemaa. Hedelmätarhat kuivuivat, puut kuolivat, karja sairastui ja ihmiset alkoivat hiljalleen menehtyä.
– Mietin, mistä tuo hahmo on tuttu. Jostain kirjasta, jonka luin vuosia sitten? Elokuvasta? En saanut tolkkua. Jos kyseessä oli maailmanloppu, oliko tuo hahmo Apocalyptist? Onko se edes sana? Miksi Jumala, mikäli sellainen on olemassa, ajattelee että ansaitsemme tuollaista? Unet ovat niin hajanaisia, niihin on vaikeaa tarttua. Sitten tajusin: minun on lopetettava juuston syöminen myöhään illalla. Sanotaan, että se voi vaikuttaa aivoihin.
Ehkä sinun kannattaa jatkaa iltajuustolinjalla?
– Uskon näin! Se voi olla myös luovaa.
Aaron lisää, että lyriikoiden tarkoitus on kertoa selkeä asia hiukan epämääräiseen tyyliin. Hän itse ymmärtää sanoman, mutta keskivertolukija ei. Sama pätee runouteen, josta voi nauttia kokonaisuutena, vaikkei täysin ymmärtäisikään, mistä siinä on kyse. Etenkään, jos se on nimetty hämärästi.
– Kannan aina kynää ja muistiota mukanani. Voin istahtaa johonkin kivaan teepaikkaan ja kirjoittaa ylös lauseen pari. Ei kovin tuottavaa, mutta ei ajanhukkaakaan. Joskus taas tykitän kofeiinin voimalla sivutolkulla. Päässäni saattaa pyöriä nalkuttavia lauseita: ”Päästä minut ulos!” Se on erittäin katarttista! Olen antanut lauseille kodin elää. Oloni on raikastunut ja loistava, eikä pelkästään siksi että olin luova, vaan panostukseni tuotti tulosta.
Aaron opiskeli koulussa mojovan määrän englantilaisia klassikkoja ja oppi kirjoittamisen perussäännöt. Kuten sen, että ensimmäinen lause on tärkein. Sama pätee sanoituksiin. Lauseen täytyy houkutella ihmiset sisään. Se inspiroi seuraavaa lausetta, eikä haittaa vaikka tyyli vaihtuisi.
– Sitten mietin, kuinka aloitin noin ja päädyin tuohon lauseeseen. 13 tavua ensimmäisellä rivillä, 27, sitten 50… onko tämä jokin tyyli? Sillä ei ole minulle väliä. Sanojen pitää vain päästä ulos. Keksin myös sanoja päästäni. Teimme joskus biisin nimeltä To Remain Tombless. Minusta se oli normaali sana, tombless. Teimme videon nimeltä Sinamorata. Täysin hatusta, se vain soi mukavasti. Evinta, klassinen levymme. Sekään ei ole oikea sana, mutta kuulosti siltä, että sen pitäisi olla. Niinpä kun yritän lukea lyriikkaani Wordiin, kaikki alleviivataan, joten se siitä tietokoneiden avusta, hah! ”Kirjoita jotain normaalia, vitun idiootti!”
– Opin siis säännöt, mutta viskasin ne ikkunasta pihalle. Tiedän, että kun joskus julkaisen muistelmani, jotkut akateemikot tuumivat otsa rypyssä, että ”niin, ymmärrän mitä hän yrittää sanoa, mutta hän on feikki”. Se on reilua, sillä tietynlaisella kirjoittamisella täytyy olla sääntönsä. Ne täytyy tietää, jotta niitä voi rikkoa. Mutta kaikille sääntöjen särkeminen ei sovi. Enkä minä välitä paskaakaan.
Paitsi että eka lause on tärkein.
– Hah! Nuclear Blast kysyi uuden levyn valmistumisen jälkeen, tuleeko sille ”sopimattomia” sanoituksia. Tajusin, että ensimmäinen lause, jonka ihmiset kuulevat, menee näin: ”Her throat labours at the work of fellatio.”
Laulaja hekottaa epätoivoista naurua. Sellaistakin joutuu nykypäivänä pohtimaan, miten Youtuben algoritmi tulee reagoimaan kappaleen lyriikkavideoon.
My Dying Briden videoista puheen ollen, niillä sataa usein. The Ghost of Orionin ensimmäisen singlebiisin Your Broken Shoren video kuvattiin ulkoilmassa, eikä Aaronilla ole siitä ainakaan lämpimiä muistoja. Uuden levyn Thornwyck Hymnillä sataa taas.
– Tällä kertaa menimme niin kutsuttuun sadestudioon. Siellä ymmärretään, että ihmisten täytyy joskus viettää pitkiäkin aikoja sateessa. Vesi on siis lämmintä ja ihanaa. Your Broken Shore kuvattiin marraskuussa, jolloin oli jäätävän kylmä! Minut pantiin jokeen ja melkein kuolin hyperventilaatioon. Minut piti kantaa kukkulan laelle, missä odotti lämmin suihku. Olin kauttaaltani sininen enkä edes nähnyt kunnolla, sillä silmämunani tärisivät sisään ja ulos! Makasin lattialla kuumassa suihkussa pää särkien ja silmät kiinni ja mietin, että kunpa selviäisin tästä. En aio ikinä tehdä tuollaista uudelleen. Olen liian vanha tällaiseen paskaan!
Mitäpä sitä ei tekisi taiteensa eteen.
Julkaistu Infernossa 4/2024.