Aivan alkuun on syytä selvittää yksi juttu. Kun olin keväällä 2013 Oslossa haastattelemassa Kvelertakia, eksyin samalla reissulla paikalliselle The Crossroad-klubille. Siellä pyöritti levyjä tutun oloinen dj. Vaikka runsaat tatuoinnit oli verhottu varsin konservatiivisen mekon kätköihin eikä tutuista bändipaidoista ollut tietoakaan, naisen tunnisti oitis suuresti arvostamani Kylesa-yhtyeen Laura Pleasantsiksi.
Nainen soitti oslolaisen miesystävänsä kanssa melko geneeristä klassista rockia, Zeppeliniä ja Sabbathia, ajoittaisia indieharppauksia ottaen. Useimmilla baarin asiakkaista tuskin oli aavistustakaan, kuka levysoitinten takana hääräsi. Tai mikä on Kylesa.
Haluan avata pelin selvittämällä, millainen vaikutus skandiekskursiolla oli Amerikan Yhdysvaltojen eteläosista tulevaan naiseen.
– Nautin noista ajoista todella… Asuin Oslossa kesää talvea, ja luulen että sain kiinni fiiliksestä, millaista on olla skandinaavi. Enää en palloile siellä, mutta kaikella tuolla oli tosi positiivinen vaikutus minuun. Mulla tulee aina olemaan spesiaali suhde siihen maahan, sen jättämät muistot on rakkaita.
Antakaa mulle riffi
Pohjois-Carolinassa, parinsadan tuhannen asukkaan Greensboron kaupungissa, syntynyt Laura Pleasants
kohtasi rockin paheellisuuden ja ihanuuden jo tenavana. Ensimmäinen kappale, jonka impaktin Laura muistaa nuotilleen, iskostui aivopoimuihin narisevin lauluin ja kerrasta mieleenpainuvin riffein.
– Tämä tuntuu hieman hassulta, mutta se biisi oli Guns N’ Rosesin Welcome to the Jungle. Olin pikkupenska ja täysin heidän imagonsa ja soundinsa lumoissa. Bändi avasi mulle vaikutusalttiissa iässä oven, enkä ole koskaan katsonut taakseni.
Gunnarien lisäksi lapsuus kului Michael Jacksonin, Princen sekä Lauran äidin Motown-levyjen parissa.
– Mun ekat omat kasetit oli INXS:n Kick ja Gunnarien Appetite for Destruction. Rakastan niistä kumpaakin vieläkin!
Kuten niin monen muun 1980-luvun lapsen, pikku-Lauran sai pauloihinsa saman vuosikymmenen alussa perustettu Music Television.
– Luullakseni saimme kaapelin joskus 1987 tai 1988, ja sillä oli tosi iso vaikutus muhun ja mun veljiin – tuohon aikaanhan MTV oli oikeasti kova sana.
Niin kuin usein riippuvuuksien maailmassa, kevyemmät aineet johtivat raskaampiin. Murkkuiässä Laura oli jo Black Sabbathin pauloissa ja alkoi oman kitaran ronkkuminen. Operaation loppuun vieminen otti kolme vuotta. Laura oli tuolloin 15-vuotias.
– Siinä vaiheessa olin jo riffien riivaama. Halusin vaan repiä riffejä. Unohtakaa soolot, antakaa mulle riffi.
Riffi vaati bändiä, muita samanhenkisiä ympärille. Ensin Laura liittyi lyhytaikaiseksi basistiksi garagepunkkia veivanneeseen The Toll -orkkaan. Bändisoitannan salat aukesivat toden teolla, kun hän muutti USA:n kartalla hieman alempana, Georgian osavaltiossa, sijaitsevan Savannahin yliopistoon opiskelemaan valokuvausta.
– Perustin siellä bändin nimeltä The Flys, jossa soitin kitaraa. Sekoittelimme siinä garagerockia, punkkia ja surfia sekä kaikenlaista kummallista. Se bändi hajosi vain sen vuoksi, että kaikki muutti pois.
Tämän jälkeen Laura pisti pystyyn The Mugshots -nimisen punkbändin, mutta ei ollut lopulta sen parissa kovin onnellinen. Sabbath-riffin puuttuminen vaivasi.
– Lopetin punkkailun ja keskityin opintoihini.
Paluu soittohommiin tapahtui, kun paikallinen Damad-yhtye, joka kuului Lauran kaveripiiriin, hajosi. Sen raunioille perustettiin talvella 2001 Kylesa-niminen bändi, jonka riveissä Laura pääsi viimein kaipaamansa ison riffin pariin.
Riitasointuja
Koko rockhistorian mitalta eri elementtejä raskasriffiseen rockiinsa sotkeva Kylesa on julkaissut perustamisensa jälkeen seitsemän täyspitkää (joista viimeisin on vastikään ilmestynyt Exhausting Fire), puolenkymmentä ep:tä sekä jokusen splitin. Levyt ja niiden saama positiivinen vastaanotto on tuonut bändille sen verran mainetta, että matka on vienyt ympäri maailman.
Kylesa tunnetaankin ahkerana rundaajana ja on nähty Suomessakin useaan otteeseen. Yhtyeen kokoonpano on elänyt koko sen olemassaolon, mutta kitaroiva ja laulava ydinkaksikko Laura Pleasants–Phillip Cope on pysynyt – ja pysyy, sillä tämän bändin olemassaoloa olisi hankala kuvitella ilman heitä.
Lauran kitarointi on, kuinka ollakaan, riffeihin painottunutta. Laulajana hän on puolestaan mennyt koko ajan melodisempaan suuntaan. Varhaisemmilla Kylesa-levyillä hän käytti milteipä ainoastaan huutovaihdetta, mutta päästelee nykyisin vain puhtaita.
– Pidän itseäni aika ainutlaatuisena kitaristina… Teen just omaa juttuani eikä mulla ole mitään kiinnostusta alkaa kopsata ketään. Miinuspuolina voisin mainita, että mun pitäisi treenata enemmän ja hankkia enemmän kärsivällisyyttä, Gibson Les Paulin varressa useimmiten nähty Laura sanoo.
– Mitä taas tulee laulamiseen… No, en ole koskaan pitänyt itseäni laulajana. Teen vain parhaani, heh. Mutta tykkään kyllä äänestäni. En feikkaa. Mitä tulee ulos, on aitoa asiaa.
Vaikka harjoittelua sanojensa mukaan kaipaisikin, Laura osaa arvostaa hyvää teknistä suorittamista myös soittamisen saralla – mutta ei missään nimessä tunteen kustannuksella.
– Jos taidon takana ei ole sielua, on ihan sama kuinka teknisesti taiturimainen on! Monesti tuntuu, että porukka pistää teknisyyden aivan suotta etualalle eikä keskity siihen, mikä oikeasti merkkaa: tunne, biisi, melodia, staili, riitasointu… Mikä tahansa, mikä tekee musasta kiinnostavaa ja coolia.
Kylesan rockissa riittää näitä kaikkia, ja sen lokeroinnin suhteen onkin kuvaavaa, että harva osaa kertoa tarkasti, minkä sortin musiikkia bändi soittaa. Parista ensimmäisestä albumista, joiden tarjontaa saattoi vielä kutsua määrittävien tekijöidensä puolesta sludgeksi, on tultu kauas – joidenkin mielestä liian kauas.
On harvinaisen selvää, ettei Kylesa – tai Laura – piittaa genrerajoista. Tärkeintä on tehdä mitä ja mistä tykkää.
– Mulla ei ole muuta maalia kuin luoda ollakseni onnellinen ja tulla koko ajan paremmaksi soittajaksi ja biisintekijäksi. En halua tähdätä menestykseen ja mammonaan, koska niistä seuraa paljon tasapainottomuutta. Haluan tehdä kaiken oman sääntökirjani mukaan.
Luova toiminta ei rajoitu pelkkään musiikkiin. Vinyylinystävä Lauralle on tärkeää, että myös Kylesan levyjen visuaalinen anti on näyttävää. Sama pätee oheismateriaaleihin, ja esimerkiksi yhtyeen paidat ovatkin markkinoiden siisteimpiä.
Hän harrastaa edelleen intohimoisesti valokuvausta ja toteaakin, että jos musiikki ei olisi vaihtoehto, hän ”aivan varmasti” kuvaisi työkseen (Lauran ottamia kuvia löytää vaikkapa Instagramista, maidenmist-käyttäjänimen alta).
Myös kynän varressa nainen on viihtynyt: paitsi että Laura vääntää osan Kylesan ajoittain varsin moniulotteisiksi heittäytyvistä sanoituksista, hän on seikkaillut myös rockkirjoittamisen maailmassa kirjoittamalla esimerkiksi Terrorizerin Sick Sounds -liitteeseen ja internetblogeihin. Laura puhui aiheesta Infernon numerossa 81, viisi vuotta sitten.
– No en todellakaan ole mikään rocktoimittaja! Olen kirjoitellut jotain pientä, koska nautin siitä. Minusta rocktoimittajien ei pitäisi olla artistien vihollisia, mutta joskus ne ovat, koska niillä on liian iso ego tai vääriä tietoja, tai kumpaakin.
Hi-fi vai lo-fi?
Laura Pleasants on kova musadiggari ja levynkeräilijä, ja kuten arvata saattaa, naisen hyllyssä on tilaa kaikenlaiselle musiikille raskasmetallista höyhensäveliin.
Kuinka, Laura, sitten käytät musiikkia – kuunteletko sitä aina ja kaikkialla, vai onko musiikinkuuntelu sinulle enemmän ritualistinen tapahtuma vinyylinkansien tutkimisineen päivineen?
– Kuuntelen musaa ihan koko ajan. Ihan. Koko. Ajan. En voisi kuvitellakaan eläväni ilman sitä!
Onko sinulle tärkeää, millaisilla välineillä musasi nautit? Oletko enemmän hi-fi vai lo-fi?
– Tykkään kummastakin… On mulla kyllä aika hyvät stereovehkeet vinyylien ja cd-levyjen soittoon. Kyllähän musa herää kunnolla eloon vasta kunnon systeemin kautta, etenkin vinyylimallissa. Sillä on oikeasti merkitystä.
– Noh, sitten mulla on pieni kasettinauhurisetti takapihabileitä varten, se toimii siinä tarkoituksessa tosi jees. Mun autossa – joka on vuoden 1979 Lincoln Continental – taas on vanha kasiraitasoitin, joka kuulostaa aika paskalta, mutta tykkään siitä silti. Viimeisen päälle analogiaa.
Mitä mietit Spotifysta ja muista suoratoistopalveluista?
– Spotify ei maksa artisteille kuten pitäisi, tämä on niin simppeliä. Se väittää, että maksaa, mutta oikeasti se riistää artisteja.
– Onhan suoratoisto sinällään hieno tapa kuunnella musaa ja tsekata uusia bändejä, mutta musta tuntuu, että se pudottaa musiikin arvoa, tekee siitä kertakäyttöistä. Koko albumin konsepti on nuorisolta kateissa. Jonkun soittolistan vääntäminen ei ole niinkään ”kokemus”.
Albumeista puheen ollen, jos sinun olisi pakko valita yksi ja ainoa levy, jota joutuisit kuuntelemaan loppuelämäsi, mikä se olisi?
– Hmmmm… Tosi hankala kysymys. En pysty vastaamaan tuohon.
Entäpä sitten kääntöpuoli. Luin joskus haastattelusi, jossa kysyttiin hirvittävintä veisua koskaan, ja tiputit jonkin Nickelbackin kappaleen. Hivenen helppo maali, olisiko?
– Hah, no joo, onhan se, mutta se oli eka, joka tuli mieleen. Onhan se edelleen karmea bändi. Mutta onpa noita paljon muitakin, jotka on aivan yhtä kauheita. Valitettavasti!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 10/2015.