Teksti: Williami Kurki Kuvat: Profane Omen
No niin, mistäpä sitä aloittaisi…?
Tänään on tiistai, 2. lokakuuta, ja istun tällä hetkellä omassa punkassani bussin perällä tätä kirjoittamassa ja kelaamassa viimeisen parin viikon tapahtumia varmaankin ensimmäistä kertaa. Keikkailun tahti siis on varsin kiivasta, ja monesti sitä huomaa parin edellisen päivän keikkojen kadonneen välimuistista täysin, kun joka aamu uudet haasteet odottavat, eikä aikaa onnistumisten tai vastoinkäymisten pureskelulle juurikaan jää. Myös kuvaraportointi on keikkojen osalta vajavaista, koska kitaran soittaminen uskottavasti ja kuvien ottaminen samanaikaisesti ei ainakaan allekirjoittaneelta onnistu. Varsinaisesta livetoiminnasta kiinnostuneet voivat tsekata sitten tästä vuodesta tehtävän Road Movien, jahka se valmistuu.
Aloitetaan alusta. Lensimme siis 13.9. Saksan Frankfurtiin, jossa yövyimme lentokenttähotellissa yhden yön, jonka jälkeen bussi nouti ensin meidät ja sitten Ensiferumit lentokentältä. Alkuun tyyppien tapaaminen tietysti jännitti, mutta varsin nopeasti oli helppo ymmärtää, kuinka leppoisaa ja mukavaa porukkaa tällä rundilla on, ammattitaidosta silti mitenkään tinkimättä. Kiertuemanageri Skid ojensi meille tourbookit (tai siis book of liesit, kuten mies itse asian ilmaisi), ja tämän rupeaman mittavuus alkoi pikkuhiljaa valjeta meille.
Ensimmäinen keikka heitettiin Saksan Saarbrückenissa Garage -nimisessä paikassa, ja valehtelisin, jos väittäisin muistavani tuosta keikasta kovinkaan paljon yksityiskohtia. Tämä ei kuitenkaan johdu alkoholista, kuten varmasti moni mielellään päänsä sisällä asian päättelisi, vaan juurikin edellä mainitsemastani tosiasiasta, että kun lähes joka ilta on keikka uudessa paikassa, kaupungissa tai maassa, alkavat keikat sulautua yhdeksi pitkäksi pötköksi, josta sitten vain ne kaikkein kirkkaimmat highlightit nousevat omiksi erillisiksi muistoikseen.
Saarbrückenista muistan kuitenkin sen, että yllätyimme saamastamme vastaanotosta Ensiferumin fanien keskuudessa. Odotimme vaisumpaa ja ehkä jopa hieman ennakkoluuloista vastaanottoa, mutta sellaisesta ei puhettakaan. Muutenkin on ollut oikeasti suuri kunnia soittaa ilta toisensa jälkeen tämän orkesterin yleisöille, jotka ovat saaneet vilpittömyydellään lietsottua meistäkin enemmän irti.
Toinen asia, joka jäi mieleen ensimmäiseltä illalta, oli Amoralien kanssa taajuuksille hankkiutuminen ja yhteismeiningin tiedostamaton rakentaminen. Kuten jo alussa totesin, on tällä kiertueella sellaista väkeä, joiden kanssa tätä on mukava ja hauska tehdä. Amoral ei ole missään määrin poikkeus, vaan joka ilta on jeesattu toisiamme, jauhettu paskaa ja naurettu milloin millekin tuubivideolle tai rokkianekdootille. Myös herrojen valkoisen salaman kuljettaja Peki ansaitsee maininnan tässä yhteydessä, sillä mies on osoittanut oman ammattitaitonsa jo useasti.
Omassa seurueessamme on siis bändin lisäksi mukana luottoäänimiehemme Pekka, jota ilman tämän rundin tekeminen olisi ollut meille aivan toisenlaisen mittakaavan haaste.
Saarbrückenista ajoimme Belgian Antwerpeniin, jossa keikkojen näyttämönä toimi Trix -niminen jonkinlainen musiikkitalo, jossa päivän aikana näytti olevan ainakin lasten tanssikilpailu ja jonkin afrikkalaisen puhallinryhmän harjoitukset, eikä puitteissa ollut valittamista (tosin huomasimme kattoterassilla hengaillessamme, että kattorakenteiden sisällä oli tolkuttomasti vettä, joka aaltoili askelten alla. Welcome homevaurio).
Keikkakin jatkoi ensimmäisen illan tunnelmia, että kyllähän tässä nyt onnistuttiin. Itselleni universumi heitti pari vastoinkäymistä kivuliaan sormihaavan ja infernaalisten jalkarakkojen muodossa, mutta totuushan on se, että jos moisten pikkujuttujen antaa vaikuttaa keikkaan, ei tätä hommaa kannata tehdä ollenkaan.
Trixin edustalla sitten pidettiin vielä pienet sosiaaliset seremoniat, jossa innokkaimmat Enskafanit ja vanhat tutut pääsivät moikkaamaan tyyppejä, ja kävipä siinä muutamia ihmisiä meitä lämppäreitäkin jututtamassa ja kehumassa. Mieleen painui hetki, kun hieman ennen bussin lähtöä hiippailin hieman syrjemmälle ns. kuselle, ja siinä asioitani toimitellessa tajusin, että aidan takaa minua tuijottaa sieraimet harallaan pieni jänis. Siinä se pitkään hengaili ja tuli jopa lähemmäs, ennenkuin pinkaisi yöhön. Hetken aikaa hymähtelin itsekseni asialle, ennenkuin kömmin bussiin, joka suuntasi kohti Hollannin Hengeloa.
Heräsin Hollannissa puoliltapäivin siihen, että bussi oli jo parkkeerattu Metropool -nimisen (ja sivumennen sanoen aivan hiton hyvän) venuen pihalle. Silmiäni siristellen polttelin aamutupakin ja join tuoremehua, ennenkuin suuntasimme Seriffin kanssa jalkaisin tutkailemaan Hengelon meininkiä. Oli suorastaan psykedeelistä kulkea vanhankaupungin kaduilla käytännössä täysin kahteen pekkaan, sillä missään ei näkynyt ketään. Liekö laillinen jatsitupakki osasyyllinen tähän hiljaisuuteen, sitä muistan kävellessäni pohtineeni. Vain kirkontornista varsin vaikuttavilla desibeleillä yhtäkkiä kajahtanut pariminuuttinen kello-ooppera rikkoi hiljaisuuden tuon aamukävelymme aikana.
Metropool oli myöskin eräänlainen musiikkitalo, jota ymmärsin myös Hollannin valtion jollakin tapaa rahoittaneen, ja venuena hevin soittamiseen varsin täydellinen. Kiertueen kolmesta ensimmäisestä keikasta Metropool veti kyllä pisimmän korren, näin olin näköjään omaan pikkuruiseen rundivihkooni raapustanut, kun sitä tässä selailin. Taisin käydä myös Amoralia illan aikana tsekkaamassa ensimmäisen kerran rundin aikana.
Hollantiin osui myöskin kiertueen ensimmäinen vapaapäivä, ja sen käytin oikein tehokkaasti huvitteluun ja hauskanpitoon, kuten varmasti arvata saattaa. Kieltämättä coffee shopiin ensimmäistä kertaa elämässä astuminen oli varsin huvittava kokemus: seinillä on menut, joista sitten voi mieleistään puffia tilata ja istua pöytään nautiskelemaan sitä vaikkapa vahvan kahvin kera. Ja teille kaikille moralisteille, jotka tätä luette ja manaatte pössyttelijät alimpaan sosiaaliseen kastiin, haluan sanoa vain: Menkääpä selvinpäin perjantai -iltana omaan paikalliseen yökerhoonne, ja käykää sen jälkeen hakemassa vertailukohta coffee shopista (joissa ei alkoholia siis tarjoilla). Itse en viinanjuomista kannata, ja suosittelisin jokaiselle silmien avaamista sen suhteen, kuinka paljon vähemmän yhteiskunnallisia ja sosiaalisia vahinkoja kannabista polttelevat ihmiset aiheuttavat verrattuna keskivertokänniurpoihin. Mikään pakko hatsia kenenkään ei ole polttaa, mutta lopettakaa se kaksinaismoralistinen noitavainonne.
Illalla tapasin vielä Juleksen ja Enskan Samin bussilla, ja päätimme lähteä kolmistaan vielä yksille oluille ennen matkaa kohti UK:ta ja Lontoota. Sami osoittautui varsinaiseksi seuramieheksi anekdootteineen, ja leppoisan iltaoluen jälkeen oli taas helppo mönkiä bussiin ja suunnata mieli kohti seuraavaa haastetta, joka häämötti veden takana O2 Academy Islington – nimisen legendaarisen venuen, jolla mm. KISS ja Muse ovat soittaneet, muodossa.
Anarchy in the UK
Lauttamatka Ranskasta saarivaltioon osoitti sen, että nämä autolauttakiulut ovat maantieteellisestä sijainnistaan riippumatta syömäkelvottoman ruoan, järjettömien hintojen ja pohjattoman tylsyyden maustamia kelluvia helvetin esikartanoita, ja voin rehellisesti sanottuna myöntää tunteneeni pienen mielihyväpiikin aivoissani, kun Doverin valkoiset kalliot vihdoin siinsivät horisontissa.
Lontoo osoittautui suureksi, kiireiseksi ja sekavaksi kaupungiksi ainakin allekirjoittaneen silmissä, eikä edes Tower Bridgen ylitys luonut juurikaan romanttisia fiiliksiä. O2 Academy sen sijaan hämmensi, sillä se ei vastannut ollenkaan niitä kauhutarinoita, joita kollegat ovat saarivaltion soittoloista vuosien varrella kertoneet. Jopa meidän kolmosbäkkäriltämme löytyi ilmastointilaite, wc ja suihku. Vain bäkkärikaljaksi tarjottu Fosters hämmensi, sillä eihän Englannissa kuulu mitään tuontikaljoja juoda.
Spinefarm UK:n kolmihenkinen edustusto tuli tapaamaan meitä bäkkärille ennen keikkaa ja juttelemaan tulevaisuudesta ja asioista yleensä. On aina hienoa tavata ihmisiä, joiden nimiä olet kuullut mainittavan bändiin liittyvissä asioissa usein, mutta joista et osaa arvata edes ulkonäköä.
Keikastakin saatiin samaiselta edustustolta varsin mairittelevaa palautetta, vaikkakin muistelisin alkukeikasta ilmenneen jonkinlaisia teknisiä vaikeuksia. Kiire oli ainakin, sen muistan.
Nähtävyyksiähän ei yhden päivän aikana juurikaan ehdi katselemaan, vaan ennenkuin kollektiivimme oli edes ymmärtänyt olevansa Lontoossa, oli bussi suunnattu jo kohti seuraavaa päivää ja Manchesteria.
Oli helppo ymmärtää, mistä Tampere on lempinimensä saanut, kun Englannin työnväenluokan kaupunki alkoi vilistä ikkunoiden takana. Punaisen tiilen sävyttämät katukuvat olisivat paikoin voineet olla suoraan pienemmän suomalaisversionsa vastaavia.
Keikkapaikalle saavuttuamme saimme Skidiltä ohjeistuksen ”hommailla jotain”, kunnes Enskat olisivat saaneet pakkansa kasaan. Tämä ei tuottanut ongelmia, sillä bussin vierestä oli sisäänkäynti suoraan indie -kauppojen tavarataloon, joka sisälsi yli 70 itsenäisen kauppiaan liikettä. Itselleni löysin punkkarikojulta hienon Napalm Death -patchin rässiliiviini, joka on täällä palveluksessa itseasiassa ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen. Kunnon punkkariltahan löytyy aina hakaneuloja, joten kiinnittäminenkin hoitui samantien paikan päällä.
Kuljeskellessani lähimaastossa tapasin myös mielenkiintoisen hepun, joka esitteli itsensä ”Titch”:ksi, ja kertoi olevansa ”The 8th Quarter street artist. Tämän elämäntaiteilijan kanssa tuli jupistua kaikenlaista muutaman tupakin ajan, ja ilmestyipä mies vielä keikallekin piirtämään varsin ekspressionistisia teoksiaan meistä, joita sitten esitteli illan tummuessa baarin pihalla.
Moho Live oli venuena Lontoon Academya paljon vaatimattomampi, mutta olemme usein todenneet Profane Omenin olevan parhaimmillaan altavastaajana pienissä paikoissa kiireen persusta polttaessa. Roudaus ja soundcheck hoidettiin lopulta noin piirturikiekon vaihtoa vastaavassa ajassa, mutta itse keikka oli intensiteetiltään ja myös yleisön vastaanoton puitteissa edellisiltaa parempi. Energiaa riitti, kuin Imatran koskessa, ja myös jälkeenpäin luettu keikka-arvostelu antoi ymmärtää, että myös aidan toiselle puolelle upposi.
Manchesterissa tulin myös todistaneeksi valtaosan Enskan keikasta, ja täytyy sanoa, ettei pieni venue millään tavalla vähentänyt bändin kykyä ottaa yleisö haltuunsa, vaan päinvastoin. Helvetin hyvällä soundilla puskettu täsmäkeikka osoitti sen, miksi Ensiferumilla on tällaisia yleisöjä ympäri Eurooppaa.
Ainoa ikävä muisto Manchesterista liittyy bussiin, jonka oikuttelun takia myöhästyimme aiotusta Dubliniin menevästä lautasta, ja jouduimme matkustamaan myöhemmällä, josta johtuen varsin pian meille valkeni, ettei Profane Omen soita Irlannissa tällä rundilla.
Tottakai bäkkärillä oli sinä iltana varsin vaisu tunnelma ja pettyneitä jätkiä, sillä jokainen, joka on joutunut keikan viime hetkisen peruuntumisen kokemaan, tietää, kuinka turhauttavaa se voi olla. Istut tunteja autossa ja autolautassa, roudaat ja odottelet, ja sitten et saakaan soittaa. Olisi helppo varmasti kuvitella, että ”no, mikäs siinä, vapaapäivä”, mutta voin kertoa, että moinen asennoituminen ei tälle bändille sovi alkuunkaan. Skid pahoitteli asiaa meille, ja tottakai me ymmärsimme, ettei tilanne kenenkään vika ollut, joten yritimme lakaista pettymyksen mahdollisimman nopeasti maton alle ja nautiskella tapaamiemme suomalaisten seurasta ja kuljeskelimme Dublinin pieniä katuja johonkin paikalliseen hevibaariin, josta sitten viime tingassa hiippailimme bussille. Pienet takaiskut kuuluvat kiertämiseen, eikä niitä saa jäädä märehtimään, ja tässä vaiheessa olimme jo päättäneet soittaa entistä vimmaisemmin Robin Hoodin kotikulmilla seuraavana päivänä, eikä tällä pienellä setbackilla ollut enää minkäänlaista jalansijaa mielissämme.
Nottinghamissa suuntasimme jälleen jalkaisin katukuvaan siksi aikaa, että pääbändi saisi kamansa ojennukseen, ja löysimmepä itsemme Nottinghamin linnan liepeiltä Robin Hoodin patsasta ihailemasta. Äkkiähän siinä se tunti pari vierähti, ja sitten olikin jo syytä palata takaisin keikkapaikalle. Tsekkaamatta jäi Euroopan vanhin pubi, jonka sanoivat sijainneen samalla paikalla jo tuhatkunta vuotta. Ensi kerralla sitten.
Rescue Rooms oli sikäli varsin ironinen nimi paikalle, että mikäli tässä kyseisessä kolhoosissa syttyisi tulipalo, ei yksikään ihminen, joka ei omaa lepakon suuntavaistoa, löytäisi sieltä ulos. Jokainen ovi, jonka avasin, johti tilaan, josta aukesi kolme uutta ovea, joista kaksi veivät kenties samaan paikkaan, ja kolmas portaikkoon, josta pääsi jälleen uuteen risteykseen, jossa saattoi olla vieläpä neljäs ovi. Muistan eksyneeni illan aikana ainakin kymmenen kertaa etsiessäni tietä bäkkärille. Illan keikka meni muistaakseni varsin mallikkaasti sekin, tosin tarkkoja muistikuvia en saa nyt heijastettua mieleni kankaalle, vaikka kuinka pinnistän. Usein ennen keikkaa ja sen jälkeen vallitsee näin lämppärin ominaisuudessa sellainen hektinen kaaos, että kaikki kamat saadaan toimitettua lavalle ja kerättyä sieltä, ettei itse keikasta ehdi juurikaan muistoja muodostamaan. Usein tämä ”muistelu” hoidetaan sitten porukalla vähän myöhemmin illalla, kerrataan keikan tapahtumat ja mahdolliset vastoinkäymiset in retrospect -hengessä muutaman oluen siivittämänä ja huokaistaan helpotuksesta päälle. En muista, tapahtuiko näin Nottinghamissa.
Sen muistan, että illan roudaus oli ehkä hieman tavanomaista haastavampi, sillä se sisälsi rappusten lisäksi myös terassin, jonka pinta oli liukas kuin risiiniöljyyn pudonnut europoliitikko. Pari kertaa muistan ottaneeni tahattomia tanssiaskelia raskaita esineitä kantaessani, mutta kukaan porukastamme ei tainnut kuitenkaan kaatua.
Illan pimetessä saimme vielä hurrata kerran satamassa, kun ehdimme juuri ja juuri lauttaan, jonka oli määrä kuljettaa meidät pois Monkey Islandilta, kuten kuulemma joskus muusikkopiireissä brittejä leikkisästi nimitetään, ja Pariisiin ihmettelemään jälleen yhtä klassikkokaupunkia.
Vive la France
Pariisi. Porte de la Pantin -puiston laidalla sijaitsevan Trabendon pihalle on pysäköity peräkanaa sekä Amoralin valkoinen Sprinter, että tämä sininen, jo ilmeisesti parhaat päivänsä nähnyt kakkossarjan Setra (kuten Peki minua asiantuntevasti opasti) ja naurunremakat ovat jo alkaneet, koska kaikki tietävät, ettei Pariisista tarvitse lähteä yötä vasten ajamaan, sillä keikkakin on vasta seuraavana päivänä. Peki on ostanut laatikollisen pieniä, reilun kahden desin vetoisia Sullington -olutpulloja, joita väki siinä sitten asiantuntevasti maistelee, ja tunnelma on varsin riehakas.
Me päätimme Samulin, Kokkosen ja Paken kanssa suunnata kaupungin ytimeen, sillä niin kornilta kuin se kuulostaakin, Eiffel -torni oli nähtävä. Parin metropysäkin päästä sitten olimmekin jo tuon romantiikan arkkitehtonisen ilmentymän juurella miettimässä, mikä James Bond -elokuvista se olikaan, jossa Grace Jones hyppäsi alas tornista Roger Moore perässään.
Omalta kohdaltani kehtaan kyllä sen verran sanoa, että kovinkaan paljon ei Pariisi vastannut niitä romanttisia mielikuvia, joita kaupungista on muodostunut kirjojen ja elokuvien avittamana. Ehkäpä me olimme vain noin 50 vuotta myöhässä, mutta kyllä jatkuva milloin minkäkin tekosyyn varjolla rahaa kinuavien huijareiden ja metrossa reppuja koluavien taskuvarkaiden kyttääminen ja hätistely on omiaan tappamaan minkälaisen tahansa fiilistelyn. Itse tornin juurella totesimme, ettei loputtomiin turistijonoihin liittyminen houkuttele millään ilveellä, vaikka jo noin neljä tuntia jonotettuamme saattaisimme päästä sisään tuohon legendaariseen rakennukseen. Kohautimme olkiamme jonoille ja viiden euron hodareille, ja teimme sen sijaan tuossa hulinassa insertin täällä kuvattavaan Profane Omen Road Movie 2012 -pätkään ja hengailimme hetken Louvren portailla ihmetellen jotakin mystistä tanssikilpailua, josta emme tajunneet höykäsen pöläystä.
Tarpeeksemme saatuamme suuntasimme metrolla takaisin Trabendolle, jossa sitten menikin yömyöhään.
Aamulla suuntasimme läheiseen kahvilaan Samulin ja Enskan Jannen kanssa kahville ja sitä seuraavalle luonnolliselle toimitukselle, ja saimme oppia, että kahviloissa on Ranskassa kolme hintaluokkaa: Halvinta kahvi on, jos juot sen tiskillä. Jos istut pöytään, tulee päälle yksi vero, ja jos haluat huikennella, ja nauttia tervasi terassilla, lätkäistään kermaksi kakkuun vielä kolmas vero. Oppia ikä kaikki…
Paikallisten haluttomuus käyttää Englannin kieltä ei ainakaan minua haitannut, vaan kahvin jälkeen paikallisella kirpputorilla asioidessa vetäisin aina ne kolme sanaa ranskaa, jotka yläasteelta jäi mieleen, ja loput selitin sitten käsillä huitoen ja efektiääniä päästellen. Kaikki halajamani asiat sain kuin sainkin tällä tekniikalla lunastettua haltuuni varsin sopuhinnoin.
Ennen kuin sitten huomasinkaan, olikin jo aika meidän show’mme, ja voi jeekuli, että olikin hieno keikka. Tein tosin sellaisen kardinaalivirheen, että astelin lavalle maihareissa, ja jo kolmannen biisin aikana huomasin oikean puolen kengän hiertäneen nilkan palloluun alle varsin kunnioitettavan kokoisen verta vuotavan aukion, joten kengät oli tässä vaiheessa pakko riisua ja vetää loput paljain jaloin.
Tämä ei kuitenkaan haitannut meininkiä missään määrin, vaan yleisö, jota vieläpä oli varsin runsaasti, lähti aivan täysillä mukaan meidän musisointiimme. Jopa crowdsurfingia oli nähtävissä, ja eräs kaveri jopa matkusti kyseisellä metodilla aivan lavan tuntumaan mukanaan puhallettava barbara, jonka heppu sitten ylpeyttä puhkuen ojensi Julelle kesken biisin ja jäi lavanreunaan moshaamaan hetkeksi, ennenkuin heittäytyi jälleen selkä edellä kanssamoshaajiensa kuljetettavaksi.
Vielä tätä kirjoittaessanikin olen sitä mieltä, että Pariisin keikka on ollut tähän mennessä meidän osaltamme kiertueen intensiivisin, vaikuttavin ja antoisin, vaikka olen henkilökohtaisesti varmasti paremminkin keikan soittanut.
Amoralin tykiteltyä oman settinsä aloimmekin sitten yksissä tuumin rakentaa illan pihabileitä, joita säestivät ilmeisesti Afrikan siirtolaisista koostuvan, noin 30 hengen seurueen uskomattomat rumpujamit läheisessä puistossa. Jos sulki silmänsä, ei tuntenut olevansa Pariisissa, vaan jossakin Tansanian tasangoilla. Tapasin myös Trabendon työntekijöihin kuuluvan vanhan rastan, jonka kanssa tuli jaettua muutamat henkoset ja suunnaton yhteisymmärrys maailman menosta.
Loppuillasta jauhoimme vielä Amoralin poikien ja parin ranskalaisen kanssa rakkaudesta, ranskalaisuudesta ja ties mistä. Nukkumaan mennessä olo oli lähinnä voitonriemuinen. Pariisi itsessään ei tehnyt vaikutusta, mutta illan keikka, ihmiset, meininki ja yleinen fiilis tekivät. Lähtemättömän sellaisen.
Pariisista matkustimme Nantesiin, jonka keikka oli käsittääkseni ihan viimeisiä lisäyksiä kiertueohjelmaan. Paikkana toimi Ferrailleuriksi ristitty huomattavasti Trabendoa pienempi rokkisoittola. Jo paikalle saavuttuamme osasimme uumoilla illasta hieman tavanomaista vaikeampaa, sillä varsin nopeasti kaikille valkeni, ettei paikassa ollut minkäänlaista tilaa tavaroiden säilyttämiselle ja pakkaamiselle sen jälkeen, kun ihmiset päästettäisiin sisään. Ongelmahan tämä ei olisi, jos paikalla olisi vain yksi bändi. Kun kiertueen mentaliteetti on kuitenkin se, että kaksi lämppäriä asentaa kilkkeensä pääbändin kamojen eteen, ja kerää ne sitten vauhdikkaasti pois oman esiintymisensä jälkeen, oli väki ymmärrettävästi varovaisen huolestunutta siitä, että miten homma täällä hoidettaisiin. Tilannetta ei tietenkään myöskään helpottanut se, että olimme noin 2 tuntia myöhässä aikataulusta saapuessamme venuelle. Saimme jopa kumarruksen ja kiitoksen Skidiltä toiminnastamme, jota siis Pakke lähinnä ohjasti, sillä 2 soundcheckiä ja kamojen kasausta 45 minuutin sisällä on melkoinen supermiessuoritus.
Sain myös esimakua siitä, kuinka helppoa roudaaminen tulisi olemaan, kun ennen keikkaa tulin bussilta eteistilan läpi ehkä noin 5 metrin matkan soittosaliin, ja tuohon matkaan kului 10 minuuttia.
Parasta oli se, että soittosaliin päästyäni jätkät huusivat ”Viljami, 3 minuuttia keikkaan!”, enkä ollut tuossa vaiheessa kytkenyt vahvistimeeni vielä piuhan piuhaa. Voin sanoa, että nuo 3 minuuttia tuli käytettyä uskomattoman tehokkaasti.
Keikka oli mahtava, tämä bändi osoitti taas purevansa kaikkein koviten tiukassa paikassa. Ferrailleurin ahdas punk -henkinen hikinen tunnelma sopi meille, kuin nakutettu, ja 35 minuutin setin jälkeen kyllä tiesi soittaneensa. Horroriroudaus se sitten todellakin oli, muistan keikan jälkeen pyörineeni lavan sivustassa olevalla puoli metriä leveällä käytävällä hiestä läpimärkänä, silmät kirvellen, räkä poskella happea epätoivoisesti haukkoen kitara toisessa kädessä ja pedaalilauta toisessa. Ihmisiä sinkoilee kummastakin päästä käytävää ja lämpötila lähentelee saunomisen SM-kilpailuja. Ständejä, penkkejä, rumpuja, kaappeja, caseja, ranskaa, suomea, saksaa, englantia…Uaah!
Kun mikään ei tuntunut liikkuvan minnekään päin, ja pakokauhu alkoi kolkutella mieleni ovelle, päätin ottaa härkää sarvista ja keräsin kaiken rohkeuteni ynnä jäljellä olevat vähät voimani ja tunkeuduin kitarani ja pedaaleideni kanssa tuon kaiken lävitse mielessäni vain yksi ajatus: Nyt on saatava hengittää ulkoilmaa. Ja sieltähän se raitis tuulahdus sitten lopulta pelmahti keuhkoihini, ja kaikki alkoi taas näin käännöskukkasena tehdä järkeä. Sain itseni kasaan, porukka sai organisoitua roudausväylän ihmisten keskeltä ainakin hetkellisesti ja suussa alkoi maistua taas se tuttu nektari: voitto.
Nantesin punkluolalle täydellisen vastakohdan tarjosikin sitten Toulousessa sijaitseva Le Bikini, joka oli keikkapaikaksi varsin överi. Takapihalla oli mm. uima-allas, jonka reunalla sitten tietysti ysärirockvideoiden hengessä retosteltiin ja kuvattiin taas road movieta, ja etupihan auringonpaisteessa kasvoi viinirypäleitä ja paikan oma yrttimaa. Sisiliskot vilahtelivat ja tunnelma oli varsin raukean leppoisa. Roudaustakaan ei meinannut edes huomata, kun kaikki kävi niin vaivattomasti.
Keikkakin meni kuin sumussa nautiskellen, kun lavasoundi oli silkkaa timanttia ja puitteet näinkin mahtavat. Jos tähän mennessä minun pitäisi nimetä suosikkimaani tältä rundilta, olisi se ehdottomasti Ranska. Tämä kolme mahtavaa keikkaa tarjonnut maa olisi nyt kuitenkin jätettävä taakse, ja suunnattava kohti Espanjaa.
Uunot Epsanjassa
Sen verran olen kaikenmaailman kulkuneuvoissa maailman turuilla näissä aikeissa pyyhältänyt, että olen oppinut tuntemaan sen ylitsepääsemättömän haikean fiiliksen, joka hyökkää jossain vaiheessa väistämättä päihtymisen ja vahvojen tunne-elämysten riuhtomien aivojen kimppuun: Koti-ikävän.
Joillekin ihmisille koti ei omaa samanlaista arvolatausta, ja heille varsinkin kiertäminen sopii. Itselläni on kuitenkin kotipuolessa rakas vaimo ja 4 kissaa, joita olen täälläkin ollessa kaivannut lähes joka päivä ainakin hetken. Siksi käteni alkoivatkin hiota ja sydän lyödä lujempaa, kun näin bussin etuosassa tupakalla käydessäni kyltin, joka ilmoitti Barcelonaan olevan matkaa 40 kilometriä. Muistanpa saaneeni osakseni myös pari hieman kateellista katsetta bändimme muilta ukkomiehiltä, eli Julelta ja Samulilta, koska puoliskoni saapuisi Barcelonaan lievittämään koti-ikävää.
Keikkapaikan pikaisesti tsekattuani suuntasinkin sitten vaimo käsipuolessa katselemaan Barcelonan katukuvaa loppupäiväksi. Paljon turisteja, meteliä ja tietysti joitakin varsin komeita nähtävyyksiäkin. Muistan ajatelleeni, ettei minusta kyllä koskaan kaupunkilomailijaa tule, sillä oli helppo kuvitella ärsyyntyvänsä tai tylsistyvänsä jo toisena päivänä siihen hulabaloohon, joka löi kaupungin hip-pisteessä, eli La Rambla -kadulla, naamaan kuin tykistä ammuttu ampiaispesä. Mutta tulipa käytyä.
Illan kulku noudatteli keikkapaikalle palattuani samaa tuttua kaavaa, vaikkakin oli mukavaa voida keskustella vaimon kanssa muutenkin, kuin Skypen välityksellä. Razzmatazz2 oli venuena varsin kelvollinen, se muistutti ainakin omasta mielestäni suuresti Suomen parasta keikkapaikkaa, eli Lutakkoa. Hyväsoundinen, mustaseinäinen, noin kuudensadan vetoinen sali soikin varsin komeasti myös meidän orkesterimme toimesta, ja pistipä väki taas pittiäkin pyörimään, eivätkä edes ne sadat ja taas sadat rappuset (joita Razzmatazzissa siis oli vähintäänkin yhtä paljon, kuin Lutakossa) päässeet pohkeitamme kurittamaan, vasta kuin myöhään yöllä.
Yöllä tosin myös vastoinkäymiset löysivät meidät, kun ensin todettiin bussin (joka sijaitsi tällä hetkellä n. 3 kilometrin päässä venuelta) pääsulakerasian sulaneen, eikä tämän sortin vikaa ihan nippusiteillä fiksata, kuten arvata saattaa. Razzmatazzin pihalla siinä sitten hengailtiin porukalla valtavan tavaravuoren kanssa odottelemassa, josko kuskimme Karlsten saisi jollakin taikatempulla aikatunnelimme liikkeelle. Kiertuemanageri Skid kertoi kadun vastakkaisella puolella olevan kuppilan omistajan, Pepen, tarjoavan ilmaista juomaa backstagepassia vilauttamalla. Alkuunhan kukaan ei kehdannut tavaravuoren luota lähteä kohti tuota keidasta viilenevässä Espanjan yössä, sillä jonkunhan olisi tavaroita kuitenkin vahdittava. Pikkuhiljaa kollektiivimme solidaarisuus alkoi murentua, kun jäsenet yksi toisensa jälkeen suuntasivat mahdollisimman huomiota herättämättömät askeleensa kohti Pepe’siä.
Ja tuossa kuppilassa olikin sitten ilmeisesti käynyt rocktähti, jos toinenkin. Seinät oli vuorattu kitaroilla, kultalevyillä, nimmareilla ja henkilökohtaisilla terveisillä tai kiitoksilla baarin omistajalle.
Siinä sitten muutamia ilmaisia oluita siemaillessamme huomasimme seurueemme keskuudessa ärsyttävän paarman lailla pyörivän kaljupäisen, tyhjän katseen omaavan vittunaaman, joka yritti kaupata ilmeisesti hasista ja kokaiinia, joita mies esitteli salakähmäisesti taskuistaan kaivellen.
Kun mies ei jokaista mielestään potentiaalista asiakasta vähintään neljästi yritettyään saanut tuotteitaan kaupaksi, päätti tämä ihmisen irvikuva korjata katevajeen onkimalla Kokkosen lompakon tämän taskusta. Onneksi sekä molemmat Antit, että miksaaja Pakke olivat heti tilanteen tasalla, ja saivat, kuin saivatkin tämän jalat omaavan ripuliämpärin juostua kiinni ja lompakon takaisin. Jopa pieni sakinhivutus oli kuulemma käynyt mielessä, mutta olivatpa pojat huomanneet rotan kiinni saatuaan tällä olevan kulman takana odottamassa puolentusinaa kaveria. Joten lompakko vain äkkiä takaisin fikkaan, ja bussiin, joka oli kuin olikin saatu fiksattua ajokuntoiseksi, joten matkamme saattoi jatkua yötä vasten kohti Madridia.
Bussin ilmastointi on siitä hankala kapistus, että tasapainon löytäminen siten, etteivät etuosassa nukkuvat paistu, tai takaosassa nukkuvat jäädy, on yllättävän vaikeaa. Tämän lisäksi jatkuva kosteanviileän ilman kierto aiheuttaa varsin vuolasta nenän vuotamista ja niiskutusta. Tälle ilmiölle olen antanut nimeksi bussinuha.
Oma bussinuhani oli huippukohdassaan saapuessamme Madridiin, ja otsallani olisi voinut vaikka sulattaa pakasteita ja yskälläni kaataa seiniä. Sain pojilta luvan lunnia roudauksesta, jotta edes keikan soittaminen onnistuisi. Caracol näytti heti meidän paikaltamme, joten makailin koko päivän peiton alla bussissa, ja nautin kaikki käsiini saamani tropit, jotta elimistöni jaksaisi sen tärkeän 35 minuutin läpi luhistumatta. Ja kyllähän se sitten onnistuikin, mutta järkimiehenä painelin heti keikan jälkeen punkan perukoille nukkumaan, jottei tauti äityisi esimerkiksi keuhkoputken tulehdukseksi, tai muuksi jo hieman vakavammaksi haitaksi. Madridista minulla siis ei ole juurikaan kerrottavaa.
Aamulla herätessäni olimme jo kuuluisan härkäjuoksukaupungin, Pamplonan kaduilla etsimässä venuen tarkkaa sijaintia. Totem -niminen soittola oli puitteitaan vähintäänkin kiertueen keskitasoa, mutta muistelisin yleisön olleen siihenastisista vaikein lietsottava. Tapasimme keikan promoottorin, jonka kanssa vaihdettiin yhteystietoja, sillä puhetta oli mahdollisista pienemmän tuotannon vaihtarikeikoista heidän oman bändinsä kanssa sillä mentaliteetilla, että me buukkaisimme Profane Omenin toimesta keikkoja Suomesta, ja he vastavuoroisesti Espanjasta ja Portugalista.
Tapasin myöskin erään mukavan paikallisen heppusen, joka esitteli ylpeänä luonnossa itse kasvattamaansa yrttiä, josta tarjoutui pyöräyttämään myös allekirjoittaneelle sätkän. Espanjan lain mukaanhan siis kannabiksen nauttiminen ja hallussapito on täysin sallittua, mutta myyminen ankarasti kielletty, joten tulkitsin liikkuvani sallituissa rajoissa, enkä suinkaan kieltäytynyt miehen tarjouksesta. Lopun iltaa sitten rupattelimme porukalla Totemin pihalla ja estimme muunmuassa liian innokasta Enskafania ainakin kolmesti ryntäämästä takaoven kautta bäkkäreille, kunnes roudaus palautti kaikki miehet kannelle ja kamat sateen ropistessa autoon. Ainoa härkä, joka Pamplonassa lopulta tuli nähtyä, oli tien varressa kallion päällä nököttävä härän siluetin muotoinen viinimainos…
Vapaapäivä Ranskan maaseudulla
Etäisyys Pamplonasta seuraavaan keikkakaupunkiin, eli Sveitsin Prattelniin oli sen verran suuri, että kiertueohjelmaan oli merkitty näiden kahden välille vapaapäivä. Sen vietimme jossakin Ranskan böndellä sijaitsevan tienvarsimotellin pihalla. Toki tuotannossa oli varattu bändiläisten käytettäväksi huone, jossa voisi käydä suihkussa, vessassa ja niin edelleen. Itseäni tuo optio ei kuitenkaan kiinnostanut, sillä huomasin motellin pihalla kutsuvan sinisen uima-altaan, johon sitten saukon lailla sukelsin heti herättyäni lempeän vesisateen ropistessa puiden latvustoissa. Vaikka ymmärrän monelle kokeneemmalle moisen käsienläpsyttelypäivän keskellä ei mitään olevan lähinnä turhauttavaa, itselleni tällainen miniloma oli varsin tervetullut. Nautiskelin raikkaasta ilmasta ja sateesta, ja pohdiskelin vahvan kahvin äärellä jälleen paikkaani tässä maailmassa.
Sveitsi
Prattelnissa sijaitseva Z7 on siellä soittaneiden muusikoiden kirjoissa ilmeisen suosittu paikka, ja näin ensimmäisen kerran sen nähtyäni on helppo ymmärtää, miksi. Kaikki vain toimi, kellontarkasti. Ruoka oli suorastaan kuninkaallista aiempiin venueihin verraten, bäkkäreillä oli tilaa vähintäänkin riittävästi, suihkusta tuli lämmintä vettä ja talon henkilökunta oli osaavaa, ystävällistä sekä muutenkin kaikin puolin miellyttävää. Tämän lisäksi talon palveluihin kuului pesukone, joka sitten pyörikin taukoamatta koko päivän, kun kolmen bändin ihmiset, sekä kiertueen muut työntekijät halusivat puhdistaa haisevia riepujaan. Kuivausrumpukin löytyi, joten kaikkia lähialueiden aitoja ei tarvinnut koristella bändipaidoilla ja kalsareilla.
Keikka ei kuitenkaan osunut itselleni aivan toivotulla tavalla, sillä olin jälleen kiireessä unohtanut soittotennarini bussiin, ja jouduin jälleen astelemaan lavalle maihareissani. Vaikka rakotkin muistuttivat taas olemassaolostaan, ongelmaksi kenkieni ja lavan yhtälössä muodostui tällä kertaa varsin vakava kitkan puute. Eli sen polttavan kivun lisäksi, joita hiertyvät rakot aiheuttivat, oli minun ensimmäisen kahden kappaleen ajan keskityttävä täysin pystyssä pysymiseen soittamisen sijaan, kunnes sain ensimmäisen varsinaisen spiikin aikana potkaistua kengät jaloistani.
Keikan aloitus on aina minulle se tärkein osuus oman soittofiiliksen kannalta, joten ehkäpä yllämainittu pieni kiirastuli otti minulta osan pois siitä hohdosta, jonka Z7 olisi voinut tarjota.
Hyvä keikka sekin kuitenkin oli, mitä tulee yleisön reaktioon ja muiden poikien tuumintoihin.
Hienoa oli myöskin päästä sotkemaan tussilla nimmariautoa, johon tällä venuella soittaneet bändit ovat raapineet puumerkkejään jo vuosia. Samaiseen keittiöemännän työautoon ovat vuosien varrella kirjoittaneet kuulemma ainakin KISSin ja Deep Purplen jäsenet, itse bongasin auton pinnasta ainakin Dropkick Murphysin.
Tällä hetkellä istun bussissa Itävallan Wienissä tätä kirjoittamassa, ja roudaus näyttää olevan jo täydessä käynnissä. Ulkona on suorastaan kesäistä, eikä kellokaan ole vasta, kuin kymmentä yli viisi iltapäivällä. Raapaisen pari sivua mietteitä muutamasta kuluneesta päivästä rundivihkoon, ja sitten onkin varmaan jo soundcheckin aika. Ja kielet pitää vaihtaa.
Raporttini seuraava osa jatkaa tarinaamme halki Euroopan Italian Romagnanosta alkaen.
Until then: ta-da!