Eletään viime vuoden joulukuun kuudetta. Suomen itsenäisyyspäivä kallistuu iltaa kohti, ja vaipanvaihtopuuhista välillä valtiollisiin tehtäviinkin ehtinyt valtakunnan ykköshahmo Sauli Niinistö saa kunnian kätellä kahtatuhatta herrashenkilöä.
Infernokin pääsee tänä iltana kättelypuuhiin, tosin vähän yli tuhannen kilometrin päässä Helsingistä ja ”vieraitakin” on vain kaksi. Berliinissä ei myöskään ole hikistä tungosta tai kuuluisaa ”yllättävän vahvaa” boolia. Maukasta paikallista olutta olisi kyllä tarjolla pullotolkulla, mutta yllekirjoittanut tyytyy tällä kerralla latteen. Latteaa, kyllä, ainakin John Petruccin ja James LaBrien mielestä.
– Jos olen tässä elämässä jotain oppinut, niin sen, etteivät suomalaiset yleensä kieltäydy ilmaisesta alkoholista… Joten kysyn vielä kerran: oletko nyt ihan varma, Petrucci naureskelee.
Dream Theaterin kitaristi ja laulaja ovat silmin nähden mainiolla tuulella, mutta heidänkään hyvä fiiliksensä ei liity saksalaispanimon tuotteisiin. Juuri tällä hetkellä progressiivisen metallin uranuurtajien mielialaa nostattaa se, että he saavat puhua korvat höröllä kuunteleville eurooppalaisille toimittajille yhtyeensä neljännestätoista studioalbumista.
– On toki kliseiden klisee hehkuttaa omaa hengentuotetta, mutta minkäpä teet: Distance Over Time on aivan tolkuttoman kova, LaBrie toteaa.
Palataan Distance Over Timen äärelle tuota pikaa, mutta käydään sitä ennen parin Dream Theaterin kollegan äärellä, ja saman tien myös Suomessa. Haastattelun leppoisassa käynnistystohinassa käy nimittäin niin, että tarinatuokio kääntyy kuin varkain Dream Theaterin maanmiesten Slayerin suuntaan. Syy on siinä, että Slayer on juuri esiintynyt (kenties) viimeistä kertaa Berliinissä, vaikka sitä on hankala sisäistää – thrashkuninkaat olivat Kerry ”KFK” Kingin johdolla nimittäin niin armottomassa lyönnissä, että yhtyeen hautaaminen tuntuu käsittämättömältä ratkaisulta.
– En ole nähnyt Slayeriä aikoihin, mutta olen aina rakastanut heidän omaehtoista armottomuuttaan. En myöskään tunne yhtyeen lopetuspäätöksen taustoja, mutta muistelen lukeneeni jostakin, ettei Tom Araya halua enää rundata entisellä tahdilla, Petrucci sanoo.
Olet varmaankin nähnyt bändin kesän 1998 jälkeen? Silloinhan te esiinnyitte Nummirockissa Slayerin ja Panteran kanssa.
– Olen toki! Ja tuo Nummirock… Useimmat keikat häipyvät muistoista ajan vieriessä, mutta tätä festaria en unohda koskaan. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen se, että backstagellä oli varsin villi tunnelma, kun Panteran herrat ja Kerry King alkoivat panna bileitä pystyyn, Petrucci hymyilee.
– Minähän en juo alkoholia kiertueilla, mutta tuona iltana kieltäytyminen oli tavallistakin hankalampaa. Phil Anselmo kävi vähän väliä koputtamassa takahuoneemme ovea ja vakuuttamassa, että ankaran ryyppäämisen aloittaminen on ehdottomasti paras – tai oikeastaan ainoa mahdollinen – idea juuri silloin. En kuitenkaan ratkennut, LaBrie naurahtaa.
Petruccin silmät alkavat loistaa entistä kirkkaammin, kun hän ryhtyy muistelemaan Panteran keikkaa Etelä-Pohjanmaan sydänmailla.
– Jätkät olivat aika hyvässä maistissa, mutta se ei tuntunut vaikuttavan soittoon millään tavalla – tai ainakaan negatiivisesti. Heidän livesoundinsa ja se lavalla myrskynnyt energia… Herranen aika! Olin aivan puulla päähän lyöty. En myöskään halunnut ajatella sitä, että meidän pitää todellakin nousta lavalle heidän ja Slayerin jälkeen!
– Melkeinpä vahvimmin jäi mieleen Vinnie Paulin rumputeknikko. Kun Panteran keikka alkoi, tämä kaveri meni ihan sekaisin. Hän diggaili meiningistä suunnattomalla raivolla ja moshaili ympäriinsä hyppien ja huutaen. Muistan hämmästelleeni, että mitä helvettiä, onko tuo hullu kundi todellakin Panteran palkollinen. En ollut nähnyt sellaista työntekoa aikaisemmin – enkä ole kyllä nähnyt myöhemminkään.
LaBrien mieleen nousee vielä eräs mielenkiintoinen yksityiskohta.
– Bassoteknikon vieressä oli tyhjä ämpäri. En kiinnittänyt siihen aluksi mitään huomiota, mutta yhtäkkiä Rex Brown kiiruhti lavan sivulle ja heitti sinne helvetinmoiset laatat. Ahaa, sen takia tuo tyhjä – tai no, hiljalleen täyttyvä – ämpäri on tuossa… Yrjöäminen kesken vedon tuntui olevan Rexille ja hänen teknikolleen maailman luonnollisin asia, laulaja puistelee päätään.
Entä Slayer ja teidän keikkanne?
– Jos muistan oikein, Slayerin setti alkoi Hell Awaitsillä, ja hommahan oli ihan silkkaa murhaa, Petrucci sanoo ja jatkaa nauraen: – Meidän vetomme? Kai sekin oli loppujen lopuksi ihan okei. Nämä pari muuta orkesteria olivat kieltämättä järjestäneet sellaisen hullunmyllyn, että yritimme lähinnä vain selvitä loppuun asti!
Kahdeksantoista päivää
Hypätään Pohjanmaan lakeuksilta Yhdysvaltain itärannikon tuntumaan ja samalla parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin. Viime kesänä tapahtui niin, että Dream Theater – myös basisti John Myung, kosketinsoittaja Jordan Rudess ja rumpali Mike Mangini – vetäytyi maaseudun rauhaan ja ryhtyi valmistelemaan uutta studioalbumiaan.
– Löysimme mahtavan mestan Monticellon kylästä 150 kilometrin päässä New Yorkista. Paikan nimi on Yonderbarn ja se on entinen maatila, joka on muutettu tasokkaaksi studioksi, Petrucci aloittaa.
– Sanotaanko vaikka niin, että luovuutemme kukka alkoi kukoistaa varsin mainiosti, kunhan vain saimme kamamme Yonderbarnin uumeniin. Varastossa oli tietenkin runsaasti alustavia ideoita ennen sessioiden käynnistymistä, mutta yhtäkään valmista kappaletta meillä ei ollut. Tästä huolimatta kaikki Distance Over Timen biisit olivat valmiina kahdeksantoista päivän kuluttua.
Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun pian 35-vuotias amerikkalaisyhtye valmisteli ja nauhoitti uudet kappaleensa tällä tavalla – omassa rauhassa, kaikkien bändin jäsenten ollessa koko ajan paikalla.
– Yonderbarnissa oli älyttömän hienoa työskennellä. Tuntuu kieltämättä uskomattomalta, ettemme todellakaan olleet koskaan aikaisemmin kirjoittaneet biisejä tällaisella vanhan liiton tavalla – siis nimenomaan niin, että käymme aihioita läpi isossa treenitilassa yhdessä, sovittaen niitä samalla kohti nauhoituskuntoa.
Pienen hengenvedon jälkeen Petrucci ryhtyy valottamaan uuden työskentelytavan lähtökohtia.
– Vuonna 2016 ilmestynyt 130 minuutin mittainen konseptilevy The Astonishing onnistui hienosti, mutta sen vääntämisessä oli aivan jumalattoman kova työ. Välillä myös tuntui, ettei sellaisella sähköpostirumballa ja kaikenlaisilla tietokonehommilla ole enää mitään tekemistä rockmusiikin kanssa. Että olisihan se ihan kiva nähdä joskus muitakin bändin jätkiä… Päätimmekin jo silloin, että valmistelemme seuraavan pitkäsoiton aivan toisella tavalla.
– Kun kasasimme The Astonishingia, saatoin miettiä ja hioa jotain rumpukonepohjaa hyvinkin pitkään. Sitten lähetin ideani Mikelle, joka ryhtyi katsomaan sitä omalta kantiltaan. Yonderbarnissa homma eteni niin, että esittelin jonkin idean kitaralla ja tuota pikaa Mike oli kehittänyt aihioon aivan huikean kompin. Tajusimme saman tien myös sen, toimiiko raakile vai ei. Päivästä toiseen yhdessä soittaminen ja valmiiden kappaleiden muovaaminen hajanaisista ideoista… Se oli huikean palkitsevaa, ja toivonkin syvästi, että kuulijat pystyvät levyä kuunnellessaan aistimaan, miten kivaa ja rentoa sen tekeminen oli.
– Tällainen vanhan koulun työskentelytapa ja sen nostattamat fiilikset muovasivat myös albumin soundimaailmaa. Jätimme tarkoituksella äänikuvaan rosoja ja jopa epätarkkuuksia. Kitarasoundi on edellislevyä reippaasti raaempi, rummut kuulostavat isoilta ja luonnollisilta, kosketinsoundeista löytyy 70-lukua ja niin edelleen. En toki tiedä, mitä ajattelen muutaman vuoden kuluttua, mutta tällä hetkellä Distance Over Time soundaa omissa korvissani suorastaan maagisen kovalta.
LaBrie nappaa puheenvuoron lennosta.
– Kaiken tekemisen yleisfiilis oli hyvin, hyvin erilainen kuin aiemmissa levytyssessioissa. Nyt vietimme monta viikkoa keskellä idyllistä maaseutua ja asuimme studiokompleksin välittömässä läheisyydessä. Kukaan ei poistunut illalla paikalta hoitamaan ”omia asioitaan”, eikä kenenkään tarvinnut lähteä viemään jälkikasvua… no, vaikkapa balettiharjoituksiin. Meillä kaikilla on omat kiireiset elämämme Dream Theaterin ulkopuolella, joten se tosiseikka, että pystyimme keskittymään vain ja ainoastaan uuteen levyyn useamman viikon ajan… Se tuntui ihan mielettömältä luksukselta.
– Kun pitkäksi venyneet työpäivät päättyivät, siirryimme useimmiten terassille ja ryhdyimme grillailemaan. Siinä sivussa saatoimme juoda pari lasia viiniä ja keskustella kaiken maailman asioista. Ihan oikeasti, emmehän me ole ehtineet viettää tällaista laatuaikaa juuri koskaan, vaikka olemme tunteneet toisemme pienen ikuisuuden! Kun sessiot ehtivät loppusuoralle, aloimme naureskella, että täällä on niin pirun mukavaa ja inspiroivaa, että kasataanpa saman tien toinen studioalbumi… No, se jäi sentään tekemättä.
Suoritus vaikuttaa joka tapauksessa ihan kelvolta: kasasitte levyllisen uutta Dream Theateria reilussa kahdessa viikossa ja ehditte viettää myös rentoa laatuaikaa.
– Kun asian esittää tuolla tavalla, niin kieltämättä… Itse asiassa valmistelimme Train of Thought -levyn [2003] suunnilleen yhtä nopeasti, vaikka se on kymmenisen minuuttia uutta tulokasta pidempi. Toisin sanoen tällainen tahti on meille ihan arkipäivää, LaBrie naurahtaa.
– Meillä ei ole käytännössä koskaan pulaa ideoista tai sovitusvaihtoehdoista, ja tämä liittyy osaltaan siihen, että bändikaverini ovat niin naurettavan innovatiivisia ja taitavia soittajia, Petrucci jatkaa.
– Mennäänpä vaikka hetkiin, kun valmistelimme studiossa uuden albumin avaavaa Untethered Angel -aihiota ja pöydällä oli kasa riffejä, melodioita ja muita rakennuspalasia. Sovitusvaiheessa yhtyeen jäsen X saattoi heittää, että ”hei tyypit, minä en oikein innostu tuosta kohdasta, vedettäisiinkö siinä sittenkin näin”, ja monesti päädyimme tekemään muutoksia, sillä nämä korvaavat ideat olivat usein aivan loistavia. Ihan oikeasti, sain puistella hämmentyneenä päätäni kerran jos toisenkin miettiessäni, mistä ihmeestä nämä kaverit keksivät näin hienoja juttuja!
Odotahan nyt hetki: ettekö te ole todellakaan ikinä törmänneet writer’s blockiin? Takana on kuitenkin jo aikamoinen rivi levyjä – useimmiten yli 70-minuuttisia sellaisia.
– Sitä toki tapahtuu, että kirjoitan mielestäni aivan hemmetin kovan biisiaihion, jonka esittelen sitten orkesterin muille herroille… Niin, vain saadakseni kuulla, että olemme julkaisseet lähes identtisen jutun jo sillä ja sillä levyllä, Petrucci nauraa.
– Sen sijaan yksittäiset ideat eivät luultavasti loppuisi, vaikka soittaisimme vielä viisikymmentä vuotta. Kun tämän yhtyeen aika väistämättä joskus koittaa, saatamme hyvinkin julkaista ”käyttämättömät melodiat ja riffit” -boksin… Siitä laatikosta tulee aikamoinen, sillä varastossani on todellakin aivan tolkuton määrä ideoita.
Kuva: Mikko Pylkkö
Ei jäähyväisiä
Jos Distance Over Timen rinnalle täytyy nostaa jokin muu Dream Theater -albumi, vaihtoehtoja löytyy tasan yksi: vuonna 1992 julkaistu läpimurtolevy Images and Words. Syitä on useampia.
– Sen tekemisprosessista löytyy joitain yhtäläisyyksiä Distance Over Timen kanssa. Kun aikoinaan nauhoitimme Images and Wordsia, koko bändi asui yhden katon alla, mutta emme kuitenkaan kirjoittaneet kappaleita samassa paikassa, LaBrie aloittaa.
– Vuonna 2017 kävi niin, että teimme mittavan rundin Images and Wordsin 25-vuotispäivien kunniaksi ja soitimme sen kappaleiden lisäksi muun muassa A Change of Seasons -ep:n [1995] 23-minuuttisen nimibiisin. Vanhojen kappaleiden ahkera esittäminen tuntuikin vahvasti takaraivossa, kun vetäydyimme Yonderbarniin valmistelemaan Distance Over Timea, Petrucci sanoo.
– Kun Imagesiä kuuntelee tänä päivänä, levyllä on melko hyvä balanssi metallin, melodioiden, progevaikutteiden ja vaikkapa soolojen kesken. Lähdimme etsiskelemään samantyylistä tasapainoa tälläkin kerralla. Distance Over Time onkin huomattavasti suoraviivaisempi ja helpommin omaksuttava kokonaisuus kuin jotkin koukeroisimmat julkaisumme, vaikkapa Six Degrees of Inner Turbulence [2002] tai Octavarium [2005].
Kertokaapa Images, Words & Beyond -juhlarundista hieman enemmän. Millainen kokemus se oli?
– Omat muistomme Images and Wordsin suhteen ovat erittäin lämpimiä, ja synttärikiertue oli älyttömän hieno juttu. Images on eräällä tavalla tärkein julkaisumme, ja sen ympärille rakennettu juhlarundi oli unelmien täyttymys myös monille pitkäaikaisille faneillemme, Petrucci aloittaa.
– 1990-luvun alussa metallin suosio oli alamaissa – Metallicaa lukuun ottamatta –, mutta Pull Me Under -kappaleen video sai silti yllättävän paljon ruutuaikaa Music Televisionilla ja fanikantamme alkoi kasvaa nopeasti. Eikä unohdeta sitä, että Jamesistä tuli bändin jäsen juuri ennen Images and Wordsin valmistelemista, enkä voi kylliksi korostaa, miten tärkeää hänen liittymisensä aikoinaan oli.
– Muistan elävästi tilanteen, kun juttelin nauhoitusten aikoihin Images and Wordsin tuottajan David Praterin kanssa. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että albumi on erittäin hyvä ja Dream Theaterista tulee iso juttu, mikäli vain saamme ”reilun mahdollisuuden”. Olin täsmälleen samaa mieltä, mutta samalla mieltä painoi huoli… Olin päässyt mahtavaan bändiin, mutta juuri samaan aikaan progressiivinen metalli oli mahdollisimman epämuodikasta. Kaikki puhuivat vain grungesta, LaBrie naurahtaa.
– No, Images and Words julkaistiin kesällä 1992 ja ryhdyimme keikkailemaan. Ajelimme ympäri maata pakettiautolla ja päädyimme soittamaan todella räkäisiin rokkiluoliin. Sitten, täysin yllättäen, Pull Me Under alkoi raivata meille tietä. Niin, ilman tätä yhtä biisiä… Enpä osaa – tai halua – kuvitella, miten Dream Theaterille olisi käynyt.
Seuraava juhlarundi on luvassa tänä vuonna. Dream Theater käynnistää Distance Over Time -maailmankiertueensa maaliskuussa Yhdysvalloista, ja yhtye aikoo paiskata taas kerran noin kolmen tunnin konsertteja. Iltamat käynnistyvät syksyllä 1999 julkaistun Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory -albumin läpisoitolla.
– Metropolis oli aikoinaan ensimmäinen konseptilevymme ja muutenkin erittäin merkittävä julkaisu, emmekä yksinkertaisesti voi ohittaa albumin parikymppisiä. Fanit olisivat varmasti todella pettyneitä, mikäli emme huomioisi näyttävästi levyn syntymäpäivää, Petrucci painottaa.
Miltä kolmen tunnin mittainen esiintyminen tuntuu artistin näkökulmasta?
– Usko tai älä, mutta keikat menevät ohi melkein yhdessä hujauksessa. Olen havahtunut monta kertaa siihen tunteeseen, että mitä ihmettä, setissähän on enää pari biisiä jäljellä, LaBrie kuvailee.
– Pitkä konsertti vie energiaa tavattomasti. Ainakin minulla on usein hirveä nälkä heti esiintymisen päätyttyä, Petrucci sanoo.
– Fyysisen rasituksen tuntee usein vasta seuraavana päivänä. Heti keikan jälkeen keho on täynnä adrenaliinia ja fiilis vähän sellainen, että soitetaanpa vielä muutama biisi. Seuraavana aamuna… No, silloin on hieman erilainen olo ja paikkoja kolottaa sieltä täältä. Emme ole enää ihan nuoria kolleja, LaBrie myöntää.
Dream Theaterin viimeistä kiertuetta ei kuitenkaan taida olla luvassa ihan lähiaikoina?
– Ei todellakaan! On sataprosenttisen varmaa, ettemme ole jättämässä minkäänlaisia jäähyväisiä vielä aikoihin, kitaristi puuskahtaa.
Tiedemiesten jäljillä
Palataanpa vielä tuoreeseen pitkäsoittoon ja erään sen tarjoaman erikoisuuden äärelle: Room 137 -kappaleen teksti on Mike Manginin luomus. Kyseessä on vuonna 2010 yhtyeeseen liittyneen rumpalitaikurin ensimmäinen sanoitustyö Dream Theaterille.
– Ihan ensimmäiseksi haluan painottaa hänen kokonaispanostaan tälle albumille. Distance Over Time on nimittäin ensimmäinen Dream Theater -julkaisu, jolla Miken ideat todella kuuluvat. Kun sävelsimme materiaalia, hänen roolinsa erityisesti sovittajana oli korvaamattoman tärkeä, Petrucci kertoo.
– Tämä sanoitus sitten… Valmistelimme Room 137:n hieman Marilyn Manson -vaikutteista sävellystä, ja kysäisin jossain vaiheessa Mikelta kappaleen tempoa. Hän vastasi ”137”, samalla ilkikurisesti hymyillen.
Muusikot palasivat aiheen äärelle myöhemmin samana iltana, kuumana höyrynneen grillin äärellä.
– Mike kertoi numeron 137 näyttäytyvän ”kaikkialla universumissa” mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Hän lisäsi lukeneensa paljon itävaltalaisesta kvanttifysiikan uranuurtajasta Wolfgang Paulista, joka menehtyi vuonna 1958. Kun Pauli joutui ennen kuolemaansa sairaalaan, hänet sijoitettiin sattumalta huoneeseen, jonka numero oli… No, arvaatkin varmaan, Petrucci nauraa.
– Kun Mike oli kertonut kaikki tarinansa numeroon 137 liittyen, huomautin hänelle, että hänen täytyy kirjoittaa teksti aiheesta. Asia ehti melkein unohtua, mutta eräänä päivänä Mike ojensi minulle paperiliuskan, jonka ylälaidassa oli merkintä ”Room 137”. Homma oli sillä selvä.
Petruccin sanoittama Barstool Warrior puolestaan on herättänyt keskustelua internetin ihmemaailmassa. Monien fanien mielestä kappaleen nimi ei ole ollenkaan sopiva Dream Theaterille.
– Mitä mieltä sinä olet? kitaristi kyselee.
No, ei se nyt ainakaan ihan tyypillisin Dream Theater -biisin otsikko ole.
– Minun olisi varmaan pitänyt antaa sen nimeksi Illumination Theory pt. 2, tai jotain sen suuntaista, Petrucci hymähtää.
– Kappale toi musiikillisesti mieleeni Genesisin ja Marillionin. Peter Gabriel ja Fish ovat tunnetusti mahtavia tarinankertojia, ja halusin tehdä sanoituksen heidän perintöään kunnioittaen. Hetken aikaa erilaisia aiheita pohdittuani päätin kirjoittaa kahdesta ihmisestä, jotka ovat ajautuneet elämänpoluillaan aikamoisiin umpikujiin.
Otetaanpa mukaan vielä yhden kappaleen taustatarina. Mikäli tähtitieteilijä Carl Sagan (1934–1996) on yhtään tuttu tapaus, Distance Over Timen päätösraita Pale Blue Dot nostattaa taatusti kulmakarvoja.
– Kappale on todellakin nimetty Saganin Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space -kirjan mukaan, Petrucci nyökkää.
– Minusta tuntuu, että monet rockmuusikot ovat vaikuttuneet tieteen saavutuksista ja alan merkkihenkilöistä erityisesti viime vuosien aikana. Sen tiedän varmasti, että kuulun itse tähän joukkoon.
Nightwish lienee tuttu yhtye? Bändi julkaisi vuonna 2015 kappaleen Sagan, joka kertoo nimenomaan tästä amerikkalaisesta tiedemiehestä.
– Niinkö? Seurasin Endless Forms Most Beautiful -albumin syntyvaiheista kertonutta videosarjaa, joten tiedän Nightwishin oikein hyvin, mutta kyseinen biisi on mennyt minulta valitettavasti ohi, kitaristi hämmästelee.
– Oli hieno juttu, että Nightwish onnistui saamaan levynsä kertojaksi itsensä Richard Dawkinsin. Mekin halusimme käyttää Pale Blue Dotissa erästä Saganin puheen pätkää, mutta emme saaneet siihen lupaa.
Annetaan viimeinen puheenvuoro James LaBrielle.
– Kitaristi Henning Pauly pyysi minut vuosia sitten mukaan Frameshift-projektiin ja julkaisimme albumin nimeltä Unweaving the Rainbow. Aivan oikein, Richard Dawkinsilla on kirja nimeltä Unweaving the Rainbow: Science, Delusion and the Appetite for Wonder. Innostuin niihin aikoihin Dawkinsista muutenkin, ja pidän erityisesti opuksesta River Out of Eden [Viesti miljardien vuosien takaa]. Monet hänen teorioistaan ovat aivan uskomattoman mielenkiintoisia!
Julkaistu Infernossa 2/2019.