”Olen menettänyt helvetisti hyviä ystäviäni ja äitini kuoli koro­naan. Kyllä sitä miettii koko ajan, milloin oma vuoroni on” – haastattelussa Machine Headin Robb Flynn

Aika monen amerikkalaisen pitkän linjan metallibän­din tilanne on sellainen, että suurin suosio ja isoim­mat yleisöt ovat Euroopassa. Raskaalla musiikilla ei mene uudella mantereella kovin vahvasti.

Kenties aallonpohja on kuitenkin saavutettu, ja kiertäväthän suomalaisetkin metallibändit taas Yhdysvaltoja hyvällä menestyksellä.

Machine Headin Robb Flynn sanoo, ettei hän ole koskaan hylännyt kotimaataan. Machine Head on kolunnut Yhdysvallat lukemattomaan kertaan, eikä Flynn ole nirsoillut keikkapaik­kojen suhteen.

– Olemme kiertäneet tätä maata vuosikausia tietoisesti ihan eri meiningillä kuin monet muut. Haluamme antaa ihmisille jotain mitä he tarvitsevat. Emme käy vain New Yorkissa, Chi­cagossa, LA:ssä ja San Franciscossa, vaan menemme paikkoi­hin, joissa harvat käyvät.

Flynn luettelee kaupunkeja ja osavaltioita jenkkityyliin: Casper, Wyoming, Spokane, Washington, Little Rock, Arkan­sas ja niin edelleen.

– Kun menee tuollaisiin paikkoihin, ihmiset ovat odottaneet keikkaa viikkotolkulla, koska mitään muuta ei tapahdu. He rakasta­vat metallia ja menevät totaalisen sekaisin, kun keikka lähtee. Yksi kaikkien aikojen parhaista keikoistamme oli Oklahoma Cityssä.

Tässä on pitkän uran tehnyt mies, joka tuntee musiikkibis­neksen metkut paremmin kuin moni muu. Hän myöntää auliis­ti, että mainittu strategia on taloudellisesti varsin haastava.

– Nyt teemme yhteiskiertueen In Flamesin kanssa ja sen lisäksi oman pienempien paikkojen rundin. Isosta kiertueesta jää toivottavasti jotain käteenkin, pienestä ei hirveästi.

– Rundaaminen on nykyään järjettömän kallista, emmekä halua menettää rahaa tien päällä yhtään enempää kuin kukaan muukaan. Mutta helvetti… Siinä on kyse myös yhteyden luomisesta ja ylläpitämisestä. Puhuisin melkein velvollisuudesta.

Cowboyhatun alta

Uudella Unatøned-albumilla on Flynnin mukaan ”amerikka­lainen fiilis”. Kun eurooppalaiset bändit puhuvat amerikan­meiningistä, he tarkoittavat yleensä isoa soundia ja suuren maailman havinaa. Flynn tarkoittaa juuri päinvastaista: pikku­kaupunkeja ja pysähtynyttä tunnelmaa, pieniä ihmisiä pienten arkipäiväisten haasteidensa keskellä.

– Kun soittaa ja viettää välipäiviä näissä pikkukaupungeis­sa… Sitä ilmapiiriä elää ja hengittää, ja se tulee jotenkin osaksi sitä, miten näkee maailman. Yritin eläytyä tällä levyllä siihen maailmankuvaan ja tunnelmaan.

Flynnillä on myös henkilökohtaista kokemusta pienten kau­punkien Amerikasta, vaikkakin hän syntyi ja kasvoi Kalifornian Oaklandissa, tarkemmin sanottuna East Oaklandin väkival­taisella ghettoalueella. Hänen vanhempansa ajattelivat, ettei se ehkä ole ihanteellinen paikka kasvattaa lapsia, joten perhe muutti San Lorenzoon. Matka ei ollut pitkä, vajaat kymmenen mailia etelään, mutta ympäristö oli täysin toinen.

– Sehän oli aivan tuppukylä Oaklandin jälkeen. Tietenkin se oli yhä Bay Areaa, mutta se oli sellainen… white trash -paikka, suoraan sanoen. San Franciscoon oli ehkä 40 mailia, mutta olimme siitä täysin erityksissä, omassa pikku maailmassamme. Kotitalomme oli pelkkä röttelö.

Ihan äskettäin Flynn vieraili sattumalta San Lorenzossa. Hä­nen ystävänsä korjasi hänen cowboyhattuaan ja asuu lähettyvillä.

– Ajoin vanhojen kulmien läpi, en ollut käynyt mestoilla varmaan yli 20 vuoteen. Minulla ei ole ollut mitään syytä käydä siellä ja se on aika kaukana nykyisestä kodistani. Mutta se oli melkoinen trippi. Mikään ei ollut muuttunut! Kotitaloni näytti ihan samalta, entistä likaisemmalta vain. Lautoja ikkunoissa ja ovissa joka puolella.

– Tällaisia paikkoja on Yhdysvalloissa paljon. Näin autoja ruostumassa pihoihin, muistinkin jotkin niistä. Ne ovat mä­däntyneet samalla paikalla pian 50 vuotta. Aika on ihan täysin pysähtynyt.

Ydinjäteuskonto

Kieltämättä hienoa hattuaan videohaastattelussa esittelevä Robb Flynn sanoo, ettei koskaan kirjoita kappaleita varastoon. Hän aloittaa aina puhtaalta pöydältä.

– Haluan tuntea inspiraation juuri nyt. En ymmärrä tyyp­pejä, jotka pystyvät palaamaan vuosien takaisiin ideoihinsa ja syttymään niistä.

Jossakin somelimbossa näkemässäni haastattelupätkässä James Hetfield selitti Lars Ulrichin toimintamallia. Ulrich arkistoi ja merkitsee muistiin riffipätkät takahuonejameista ja saattaa palata niihin vuosienkin päästä. Pakko arvostaa, tavallaan, mutta Flynnin halu olla ajankohtainen on paljon ymmärrettävämpi sieluntila.

Amerikkalaisuuteen liittyy vahvasti myös yksi uuden levyn tekemisen keskeisistä inspiraatioista.

– Olen Bay Arean tuote, kasvoin siellä ja tunnen metalli­cat ja slayerit ja exodusit kuin omat taskuni. Olen miettinyt lukemattomat kerrat biisejä tehdessäni, mitä Gary Holt tekisi. Tällä kertaa kuuntelin paljon laulaja-lauluntekijäkamaa, muun muassa Chris Stapletonia aivan helvetisti. Rakastan sitä äijää!

Stapleton toimittaa parhaimmillaan verrattoman laadukasta outlaw countrya, mutta tuotanto saa myös irvistelemään. Pu­naniskakliseiden määrä on hetkittäin täysin hallitsematon, eikä mitäänsanomattomia akkariballadeja jaksa määräänsä enempää.

Silti on vaikea haukkua artistia, joka kykenee tekemään kappaleita kuten South Dakota. Stapletonin onnistuu saavuttaa jonkinlainen amerikkalaisuuden syvätaso, missä lienee hänen menestyksensä salaisuus.

– Minulla ei yleensä ole kitaraa keikkabussissa tai ho­tellihuoneessa. Viime rundille otin kitaran messiin, ja kun kanniskelin sitä ympäriinsä, minulle tuli vähän sellainen outlaw country -fiilis. Että täällä minä olen, tien päällä pelkkä kitara seuranani. Ehkä siinä on vähän Stapletonia!

Unatønedin tekstit eivät seuraile mitään suurta teemaa. Flynniä saattaa inspiroida mikä tahansa, kuten vaikka satunnai­nen Tiktok-klippi.

– Ensimmäisen biisin nimihän on Atømic Revelatiøns. Se sai alkunsa, kun selailin Tiktokia jonain sunnuntaina krapulas­sa. Joku jätkä oli tehnyt pätkän ydinjätteestä ja siitä, että se on todella tappavaa kamaa vielä tuhansien vuosien päästä.

Miten siis varmistaa, että ihmispolvet, jos heitä vielä on, ymmärtävät vaaran? Kieli muuttuu jatkuvasti, eikä ole mitään takeita, että meidän aikamme kieltä enää ymmärretään.

– On kuitenkin niin, että uskonto ja rituaalit ovat todella te­hokkaita säilyttämään merkityksiä. Niinpä on kehitetty erään­lainen uskonto, ”atomic priesthood”. Se kehittelee symboleja, joista ihmiset kaukana tulevaisuudessakin voivat ymmärtää, että ydinjätteiden hautapaikat ovat vaarallisia.

Døgmatiikkaa biisientekoon

Machine Head alkoi käyttää edellisellä Øf Kingdøm and Crøwn -albumilla skandinaavista ø-kirjainta säännönmukai­sesti jokaisen o:n tilalla. Se on kalifornialaiselta bändiltä vähän outo ratkaisu, joten mitä ihmettä?

– Hah hah, kaikki pohjoismaalaiset kysyvät sitä en­simmäisenä. Me vain leikimme aakkosilla samaan tapaan kuin Motörhead tai Mötley Crüe. Ja kaiken maailman black metal -bändithän tekevät u:sta v:n, tyyliin kvlt. Me nyt keksimme tällaisen jutun, joka tuntui siistiltä, ja niinpä jatkamme sitä.

Øf Kingdøm and Crøwn oli kuulemma bändille melkoinen renessanssi. Flynn huomauttaa, että hänellä on jonkin verran kokemusta siitä, miten päästä menestyneestä ja pidetystä albu­mista eteenpäin.

Heti bändin uran aloittanut Burn My Eyes (1994) oli mel­koinen menestys. Seuraavan kerran bändi sulatti sekä fanien että kriitikoiden sydämet The Blackeningillä (2007) ja viimeksi siis edellisellä albumilla.

– Øf Kingdøm and Crøwn oli upea juttu. Olimme taas festarien pääesiintyjänä ja sitä rataa. Mutta suurin virhe, jonka tässä tilanteessa voisi tehdä, olisi yrittää vääntää samanlainen levy uudelleen.

Unatønedilla Flynn asetti itselleen melkein dogmaattisia lähtöasetuksia, jotta hänen olisi pakko tehdä jotain edellisle­vystä poikkeavaa. Ensinnäkin hän halusi biisien olevan alle neliminuuttisia.

– Se pakottaa keskittymään olennaiseen. Toiseksi halusin käyttää omituisia sointukulkuja. Rakastan Slayeriä, ja yksi asia, joka bändin suhteen aina unohdetaan, on heidän nerokas tapansa tehdä todella outoja sointukulkuja.

Kolmanneksi Flynn halusi viimeisen kertosäkeen olevan joka biisissä erilainen kuin aiemmat.

– Nämä kolme juttua auttoivat minua tekemään Unatøne­dista todella tiiviin ja tiukan albumin. Oli vähän vaikeaa päästä käyntiin, mutta kun homma alkoi rullata, se tuntui todella hyvältä. Kymmenen biisiä, kaksi instrumentaalia, 41 minuuttia. Lyhin Machine Head -levy tähän asti.

Minä vastaan maailma

Machine Head on ollut läpi uransa yhtye, jonka suuntaa on ol­lut hankala ennustaa. Yli 30 vuoden mittaan on tullut selväksi, ettei Robb Flynn halua mukavoitua.

Tämä on johtanut joskus aika ristiriitaisiin reaktioihin. Kuuluisin esimerkki on tietysti vuoden 1999 The Burning Red -albumi, jolla piikkitukkainen Flynn räppäsi ja lauloi melodisia poppikertosäkeitä täysin kursailematta.

Albumi on mainettaan parempi, mutta pahaksi onnekseen myös täydellinen esitys ilmiöstä, jossa bändi on ehtinyt kerätä uskollisen fanikunnan, joka sitten pettyy suunnanmuutokseen raskaasti.

Supercharger (2001) jäi totaaliseksi välilevyksi, kunnes Through the Ashes of Empires (2004) aloitti uuden nousun. Se sai huippunsa The Blackeningillä, joka oli pitkien biisien levy.

– Kirjoitan musiikkia tässä hetkessä, joten musiikki on hetken kuva. Jengi kyselee aina, aionko palata Burn My Eyesin fiiliksiin. Aika vaikeaa se on, koska olen 57 ja todella kaukana siitä 24-vuotiaasta kundista Oaklandin kaduilla aseiden ja huumeiden keskellä.

– Elämäni on muuttunut paljon. En pysty mitenkään samastumaan siihen tunteeseen. En edes kuuntele vanhoja riffinauhojani, koska haluan aloittaa puhtaalta pöydältä. Keith Richards sanoi joskus, että hän on pelkkä välittäjä, jonka läpi musiikki kulkee. Se vie mihin vie.

Flynn kertoo käyneensä katsomassa hiljattain Decapitatediä ja törmänneensä ystäväänsä Mike Schleibaumiin, joka kitaroi Darkest Hourissa.

– Kävimme ajelulla ja soitin pari biisiä uudelta levyltä. Mike on mahtava jätkä, juuri sellainen kaveri, jota ei näe vuosiin, mutta juttu jatkuu aina siitä, mihin viimeksi jäätiin. No, hän sanoi minulle, että eihän minun tarvitse todistaa enää mitään, ja silti levy kuulostaa siltä kuin olisin yksin koko maailmaa vastaan, hah hah!

Ei jäädä lillumaan

Robb Flynn on ikinuori, joka sanoo ihmettelevänsä jokainen aamu, kuka tuo vanha mies peilissä on.

– Kyllä se tulee varmasti teksteistäkin läpi, että mietin kuolevaisuutta ja omaa paikkaani maailmassa. Haluaisin pysyä kuvioissa vielä hyvän aikaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Olen menettänyt helvetisti hyviä ystäviäni ja äitini kuoli koro­naan. Kyllä sitä miettii koko ajan, milloin oma vuoroni on. Ei kuitenkaan vielä.

Laajassa katsannossa on kiistaton fakta, että 34 vuoden ura Machine Headin keulilla on melkoinen saavutus. Yhdestätoista albumista puhumattakaan.

Mitkä ovat sellaisia käännekohtia, joita Robb Flynn ei unohda?

– Pakko mainita Monsters of Rock -festari vuonna 1995. Jaoimme päälavan Metallican kanssa, ja Hetfield vieläpä mainitsi meidät keikallaan. Vaikka olemme molemmat Bay Area -bändejä, emme tunteneet toisiamme lainkaan. Pääsimme juttelemaan heille ja niin poispäin.

Tällaiseen hetkeen ei kuitenkaan kannata jäädä lillumaan. Sen Flynn tiesi jo nuorena miehenä.

– Eihän se auta eteenpäin, jos jää vain fiilistelemään. Kaikki tuollainen katoaa silmänräpäyksessä. Minä onneksi ajattelin jo silloin, että töitä täytyy tehdä edelleen helvetisti. Homman motivaationa on pakko olla se itse tekeminen. Yksittäiset leijuntahetket eivät loppujen lopuksi paina paljon.

Tekisitkö mitään toisin?

– Sehän ei ole kenellekään meistä vaihtoehto, joten kysymys on ihan toivoton. Elämä on mitä on. Jossittelu on tietysti mahdollista… Mutta mitä helvettiä sekään lopulta antaa? Jos olisin tehnyt niin tai näin, olisiko nyt niin tai noin. Ei siinä ole mitään järkeä. Ei ole mitään vastauksia tai reseptejä, miksi jotkin jutut onnistuivat ja jotkin eivät. Olen hyväksynyt sen, ja näin on hyvä.

Julkaistu Infernossa 3/2025.