Tapasin Deathstarsin Andreas ”Whiplasher” Berghin viimeksi viisitoista vuotta sitten, helmikuussa 2008. Tuolloin Tavastian-keikkaan valmistautunut laulaja otti ilon irti elämästä tukevassa humalassa ihan kaikelle hörähdellen.
Bergh muistaa tilanteen ja alkaa pyöritellä videopuhelun välityksellä, miten ihminen oikeastaan muuttuu tai ei muutu, kun aika kuluu. Hän korostaa, ettei tämäkään asia ole mustavalkoinen. Elämä ei ole joko täyttä rock’n’rollia aamusta iltaan tai sitten silkkaa arkista tylsyyttä. Elämässä on eri puolia.
– Minunhan kuuluisi varmaan sanoa, että ne olivat sellaisia aikoja, nyt ne ovat kaukana takanapäin ja olimme hölmöjä nuoria, mutta… nehän olivat saatanan hauskoja aikoja juuri sellaisenaan, Bergh juttelee kotoaan käsin.
– Nyt kun uusi albumi on ilmestymässä, huomaan miten paljon olen kaivannut tuota kaikkea. En tarkoita, että pyrkisimme tavoittelemaan Deathstarsin elvyttämisellä tai kiertueilla ikuista nuoruutta. En ole enää sama Andreas kuin silloin, mutten ole myöskään täysin toinen tyyppi. Lähdemme elämään täysillä tätä päivää.
– Sama kuuluu levyllä: se on kitaravetoisinta Deathstarsia koskaan, siellä on paljon uusia kieroja kulmia ja paljon mustaa huumoria, mutta se on myös täysin tunnistettavaa, sataprosenttista Deathstarsia. Ihan kuin muinoin.
Kemiallisia reaktioita
Edellisestä Deathstars-julkaisusta on kulunut yhdeksän vuotta, mutta heti Everything Destroys You -albumin käynnistyessä ei voi kuin myhäillä, ettei bändi ole muuttunut ainakaan liikaa.
– Se, mitä haluamme Deathstarsin olevan, ei ole muuttunut miksikään. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että albumi on paljon, paljon parempi kuin The Perfect Cult [2014], Bergh sanoo.
– Edellinen levymme oli aika sisäänpäinkääntynyt. Minä ja Emil [Nödtveidt, kitara] teimme, teimme ja teimme sitä studiossa kahdestaan ja levystä uupui yhteistä Deathstars-henkeä. Olimme hieman jumissa rutiineissa, ja vaikka emme tienneet sitä tuolloin, tahaton tauko oli ehdottomasti tarpeellinen.
Deathstars julkaisi esikoislevynsä Synthetic Generationin vuonna 2002. Bändin ensimmäiset vuodet olivat kiertueiden suhteen hiljaisempia.
– Ensimmäisen viiden vuoden aikana emme tehneet juuri mitään. Oli ihan lähellä, ettei Deathstars jäänyt debyyttimme pituiseksi projektiksi. Se oli onnistunut kokeilu, muttei vielä mikään lähtölaukaus bändille.
Termination Bliss (2006) vei Deathstarsin vuosikausiksi tien päälle. Monet bändin jäsenistä olivat soittaneet pitkään yhdessä, joukon historia kun yltää Swordmaster-bändin nimissä vuoteen 1993 asti. Ei siis ihme, että kun ovet kiertueille avautuivat, vauhdikas elämä pääsi valloilleen.
– Tämä porukka on kohdatessaan kuin kemiallinen reaktio, Bergh naurahtaa ja kuvailee, että bändin kiertueet olivat läpi 2000-luvun lopun melkoista päihteiden ja irtosuhteiden sekamelskaa.
– Olimme yhtä kaaosta. Mihin tahansa menimmekin, onnistuimme aina löytämään tai pystyttämään juhlat, joista tultiin jälkikäteen joko kiittämään tai sitten ihmettelemään, mitä vittua kanssamme taas oikein tapahtui. Oli kuin huomista ei olisi ollutkaan. Se elämäntapa oli koko elämämme.
– Yhdessä vaiheessa teimme Rammsteinin kanssa yli 50 keikan areenakiertueen. Sanotaanko vaikka näin, että se porukka tietää miten juhlia, mutta… ”se mikä tapahtuu Vegasissa, pysyköön Vegasissa”.
Monelle pohjoiselle bändille paras kohde kiertää on Saksa. Deathstarsin kohdalla tilanne oli toinen.
– Yllätyimme aikoinaan itsekin, kun Iso-Britannia hullaantui musiikistamme niin paljon, että teimme aika monta kiertuetta siellä ja ne rundit eivät todellakaan rajoittuneet vain pariin keikkaan, Bergh muistelee.
– Toinen hyvä kohde oli Itä-Eurooppa. Ironista kyllä, erityisesti Venäjä ja Ukraina olivat meille aina hyviä maita, mutta nyt emme tietenkään tule soittamaan ainakaan Venäjällä.
Tuskin Ukrainassakaan tullaan ihan ensimmäisenä miettimään rockkeikkoja, jos sota siellä ikinä loppuu.
Verkkaista turhamaisuutta
Kun Berghiltä tenttaa, mitä ovat ne Deathstarsin piirteet, jotka ovat säilyneet bändin soundissa läpi sen uran, hän nauraa ja vastaa ”verkkaisuus ja turhamaisuus”.
– Voisimme aivan varmasti julkaista musiikkia useamminkin, mutta väkertelemme aika usein sellaisten pienten yksityiskohtien kanssa, joita kukaan muu ei taatusti erota, laulaja hymähtelee.
– Ei ole silti mitenkään liioiteltua sanoa, että olimme lopen väsyneitä elämäntapaan nimeltä Deathstars, kun kiertue edellisen levyn jälkeen päättyi. Olisimme voineet ihan hyvin hajota siihen paikkaan. On oikeastaan vähän ihme, ettemme julistaneet dramaattisesti lopettamista. Jos olisimme tehneet niin, puhuisimme nyt reunionista.
Kun Deathstars keskittyy musiikin tekemiseen, se keskittyy siihen täysillä. Kiertueilla biisinteko ei onnistu.
– Yhden kerran teimme sen virheen, että otimme Pohjois-Amerikan-rundille äänityskamat mukaan. Haastoimme itseämme säveltämään keikkojen välissä, mutta eihän siitä tullut hevon helvettiä, Bergh virnuilee ja lisää sitten, että vaikka krapula on aika luova tila, adrenaliinitäpinä ei ole.
Laulaja jatkaa kertomalla, että Everything Destroys You -levyn ensimmäiset kappaleet syntyivät jo kuusi vuotta sitten.
– Olen ehtinyt innostua ja kyllästyä näihin kappaleisiin niin monta kertaa, että välillä meinasi tuntua siltä, että kannattaisi varmaan säveltää kokonaan uusi levy. Sitten biisit alkoivat taas tuntua tuoreilta.
– Tämä on eräänlainen urbaani keskiyön jälkeisten bileiden albumi. Levyltä löytyy kappale jokaiseen mielentilaan, joita rajuihin illanviettoihin saattaa kuulua. Siitä kun olet innoissasi, että tänään lähtee, siihen hetkeen, kun kaikki on hetken aikaa täydellistä. Niihin hetkiin kun ahdistaa, ja siihen hulluuteen, kun huomista ei enää ole.
Bergh alleviivaa, ettei musiikin kuulu olla yksitotista. Deathstarsissa on aina omanlaisensa mustan huumorin twisti, joka kuuluu myös Everything Destroys Youlla.
– Filosofiani on, että ihmisen pääkoppa on aika ristiriitainen paikka eikä mikään tunne ole yksioikoinen. Rakkaudessa on aina kitkerät ja katkerat puolensa, suurimmat surut voivat olla vähän koomisia, viha voi olla valtavan innostavaa tai sisintä syövää ja monet parhaatkin fiilikset ajavat ihmiset helposti pakkomielteisyyteen.
– En ota itseäni liian vakavasti. Eikä kenenkään pitäisi ottaa Deathstarsia liian vakavasti. Kaikessa mitä teemme, on taustalla pieni virne. Tällä albumilla juhlistetaan elämän parhaita ja hirvittävimpiä asioita yhtä tärkeinä.
Pidä oma juttusi
Yhdeksän vuotta on pitkä aika. Edellisen levyn villien kiertueiden aikoihin Bergh oli 36-vuotias, ja nyt ikää on pian 46. Nälkä ja into vetää Deathstarsin maskit ja vormut päälle ei kuitenkaan ole kadonnut.
– Se ulottuvuus, johon katoamme lähtiessämme kiertueille, on täydellisintä mahdollista eskapismia, Bergh toteaa.
– Nuorempina taisimme paeta siihen maailmaan jopa itseämme. Se ei ollut aina ihan tervettä, mutta nyt sanoisin sen olleen tarpeellista. Minusta kuitenkin tuntuu, että lähdemme nyt rundille ihan eri lähtökohdista. Emme ole lähdössä karkuun. Kiertue on aina paikka, jossa nämä persooniemme toiset puolet tulevat täysillä esille.
– Voi olla, että totuus tulee olemaan karumpaa kuin höpisen. Osa meistä on perheellistynyt, osa lopettanut juomisen kokonaan. Olemme rauhoittuneet, mutta voi olla, että kiertue-elämä ajaa meidät vanhoihin tapoihimme.
Tässä kohtaa Berghin takana oleva ovi aukeaa, eikä ajoitus voisi olla täydellisempi. Oven takaa kurkistaa pienen pojan pää, ja poika kysyy, mitä isä oikein tekee. Bergh hymyilee pojalleen lempeästi ja kertoo, että iskä tekee haastattelua.
– Niin, olen tosiaan tätä nykyä myös isä. Siinäpä on jotain, mitä en olisi kymmenen vuotta sitten ikinä uskonut, koska en kyennyt kantamaan vastuuta edes itsestäni, Bergh kertoo ja sanoo olevansa kuin paraskin ”rockfaija”.
– Älä huoli, en ala kertoa, miten paljon isyys on muuttanut elämääni. Kaikki vanhemmat tietävät varmasti, mitä tapahtuu, kun kuvioihin tulee lapsia. Sen sijaan sanon, että musiikki on jopa nostanut merkitystään tämän kaiken myötä, sillä olen huomannut yhä vahvemmin, että musiikki on aivan helvetin iso osa itseäni.
– Jos en tee tai kuuntele musiikkia, mielenterveyteni alkaa heitellä. Musiikki on minulle terapiaa. Samoin esiintyminen. Isyys on aivan mahtava juttu, mutta se ei ole kaikki mitä olen. Tässä neuvoni vanhemmille: antakaa aikaa itsellenne ja intohimollenne. Jos teillä on oma juttu, älkää hylätkö sitä perheellistyessänne. Se on osa teitä.
Deathstars lähtee tien päälle maailmassa, joka on muuttunut. Bändin kiertueet tulevat suuntautumaan hieman eri paikkoihin kuin ennen, ja Bergh toteaa, ettei esimerkiksi Ruotsissa enää edes ole niin paljon keikkapaikkoja kuin aikoinaan. Suomessa yhtye nähdään kahdella keikalla lokakuun lopussa.
Yhdestä asiasta Bergh on varma: bändiä ei nähdä venyttämässä lopettamistaan seitsenkymppisinä.
– KISS on maailman mahtavin bändi, mutta me emme todellakaan tule tekemään jäähyväiskiertueita kahtakymmentä vuotta ja kituuttamaan musiikkimme kanssa, vaikka se onkin meille tärkeä asia, Bergh hekottelee kovaan ääneen.
– Kirjoittelin itse asiassa Tommy Thayerin kanssa muutama päivä sitten. Näemme pitkästä aikaa Sweden Rockissa. Ymmärrän täysin, mikä ajaa Tommya ja koko KISSia eteenpäin tänäkin päivänä. Se on iso koneisto. Deathstars ei onneksi ole sellainen. Kun lopetamme, lopetamme, ja jatkamme luovuuttamme jossain toisessa muodossa.
Julkaistu Infernossa 5/2023.