Tylyä kuolometallia vyöryttävän kuopiolaisbändin toinen kokopitkä Lycanthropic Metal of Death on kaukana savolaisesta lupsakkuudesta. The Crypt of the Werewolvesin ja I Am the Beast of Deathin kaltaiset otsikot kertovat, että levyllä ei lauleta kovin arkisista asioista.
– Sudet ja pedothan siellä tuntuu riehuvan, ja kadonneita kauhun kaupunkejakin löytyy. Mätää, visvaa, pahuutta, sinun kuolemaasi, sairautta… Olikin mukava kirjoitella pitkästä aikaa moisia kipeitä tarinoita. Kauhu ja kauhuleffat ovat olleet aina sydäntäni lähellä, joten takaraivosta löytyy kaikkea sairasta meininkiä, bändin perustajajäsen, kitaristi Tommi ”Corpse” Hoffren fiilistelee.
Vuonna 1997 uransa käynnistänyt Winterwolf julkaisi kahden demon jälkeen ilmestyneen Cycle of the Werewolf -esikoisensa vuonna 2009, joten yhtye vaikuttaa elävän noin kymmenen vuoden mittaisissa jaksoissa.
Mistä näin verkkainen julkaisutahti johtuu?
– Jokaisella muusikolla on muita orkestereita, ja Winterwolf on ollut aina liikenteessä sellaisella tehdään silloin kun huvittaa -moodilla. Varmaan sitä kymmenen vuoden välein vittuuntuu tarpeeksi ja haluaa muistuttaa itseään death metalin parantavista voimista.
Modernista ja turboahdetusta kuolometallista etäällä pysyttelevä Winterwolf kuulostanee monien korviin peruskamalta, mitä se pohjimmiltaan onkin. Millaisena itse näet albumin musiikillisen sisällön, ja mitkä ovat mielestäsi ne jutut, jotka nostavat Winterwolfin esiin kansainvälisestä death metal -massasta?
– No joo, ei kai tässä olla uudelleen tulta keksimässä, vaan soitellaan sellaista death metalia, josta itse nautimme. Tuplabassarittomuus ja kahden huutajan käyttö ovat varmaan ne niin sanotut tärpit. Eli jos koruton vanhan kuoleman koulukunta kiinnostaa, myös Lycanthropic Metal of Death voisi kiinnostella.
– Musiikkivideona julkaistu Brujo-kappale esittelee albumin sävellyksellisesti suorinta osastoa, välillähän siellä kieroillaan sitten enempi. Albumilta paistaa omaan korvaan sellainen ”liiton henki”, ja sieltä huomaa myös Demilich-koulun vaikutuksen, hah hah.
– Saa olla tyytyväinen ratkaisuun, että nauhoitettiin hommat suht livenä eikä harrasteltu mitään moniraitatuplauksia tai muuta vastaavaa. Täytyy myös sanoa, että levyn pituus on aika passeli. Eihän sitä hullukaan jaksa tuommosta mylvintää pitempään.
Mikäli yhtye jatkaa uraansa kymmenen vuoden sykleissä, minkälaisessa tilanteessa näet Winterwolfin vuonna 2029?
– Toivottavasti ollaan hengissä, ja jos ollaan, rankaistaan tätä palavaa maailmaa kunnolla. Näen jo sieluni silmin, kuinka väsyneet kehomme ja kulahtaneet Nifelheim-tukkamme huojuvat lavalla tasaisen hitaaseen tahtiin!
Julkaistu Infernossa 5/2019.