Vuonna 2013 perustetun arizonalaisyhtyeen nousu kohti death metalin kovien bändien kapeaa kärkeä jatkuu uuden Deserted-levyn myötä entistä vauhdikkaammin. Gatecreeper oli vasta tuore tulokas, kun maineikas Relapse-levy-yhtiö kiinnitti bändin ja julkaisi esikoislevy Sonoran Depravationin vuonna 2016. Ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että asiat ovat edenneet varsin vauhdikkaasti.
– Teimme kovasti hommia, mutta meillä oli myös hyvää tuuria ja olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan, rauhallisesti ja matalalta puhuva laulaja Chase Manson myöntää.
Internet on monille sekä siunaus että kirous, mutta Gatecreeperille siitä on ollut paljon hyötyä.
– Kun julkaisimme ensimmäisen ep:n, emme olleet vielä edes kunnon bändi. Iskimme pienjulkaisumme Bandcampiin, ja sieltä se lähti leviämään. Siihen aikaan oli vielä paljon musiikkiblogeja, joista pystyi lataamaan musiikkia. Minä etsin uutta musaa ja seurasin hyviä blogeja, joissa julkaistiin jotain uutta ja kiinnostavaa. Tein sitten niin, että lähetin noihin blogeihin aina myös ep:mme enkä vain ladannut musiikkia itselleni.
Gatecreeper ei ole koskaan tehnyt mitään roiskimalla tai puolivaloilla, minkä Manson uskoo vaikuttaneen siihen, että yhtye sai nimeä aika varhaisessa vaiheessa.
– Pidämme huolen, että kaikki mitä julkaisemme on parasta mitä meillä on tarjota. Kiinnitän huomiota pikkuseikkoihinkin, oli kyse sitten musiikista tai visuaalisesta puolesta; levynkansista, paidoista, jopa flaijereista. Tällainen nostaa bändiä muiden yhtyeiden massasta, sitä erottuu ja jää mieleen.
Chaselle ja kumppaneille olikin alusta alkaen selvää, miten Desertedin kansikuva pitää toteuttaa.
– Halusimme ihan oikean maalauksen täysissä väreissä. Olen sillä tavalla puhdasoppinen, että mielestäni kunnon kuololevyllä tulee olla kunnon kannet, esimerkkinä klassikkolevyjen Dan Seagrave -meiningit. Etsin sopivaa tyyppiä ja törmäsin Brad Mooren taiteeseen, hänhän teki Tomb Moldin levyn kannen. He julkaisivat levyn juuri samaan aikaan, kun etsin meille kannentekijää, ja olin heti että ”tässä se on, tuo on se jätkä”.
Mooren siveltimestä ovat myös muun muassa Morpheus Descendsin Ritual of Infinityn (1992) ja Place of Skullsin Love Through Blood -ep:n (2005) kannet. Kyseessä on siis hieman tuntemattomampi pitkän linjan tekijä.
– Laitoin Moorelle viestiä, ja pallo alkoi pyöriä. Heittelimme ideoita ja hahmotelmia edestakaisin varmaan puolen vuoden ajan. Annoin hänelle tiettyjä ohjenuoria, ja lopulta kannesta tuli kaikkine yksityiskohtineen tosi siisti.
Isoa soundia ja rockotetta
Deserted on paitsi väkivahvaa, doomvivahteista death metal -jyräämistä, myös todella komeankuuloinen levy.
– Halusimme tehdä isoa soundia aina biisien rakenteita myöten. Meillä oli tarkka näkemys siitä, minkä kuuloista levyä lähdimme työstämään. Olen tyytyväinen kaikkeen, mitä olemme ikinä äänittäneet, kaikki kuulostaa yhä hyvältä, mutta tämä on ehdottomasti parhaalta soundaava levymme.
Sonoran Depravation -debyytti ja Deserted ovat samasta Gatecreeper-puusta veistettyjä, mutta eivät keskenään identtisiä. Erityisesti niiden syntyprosessit ovat olleet erilaisia.
– Ensimmäiselle levylle tuli kaikki se, mitä olimme työstäneet yhtyeen alusta saakka, eli sillä on kappaleita aivan bändimme ensihetkistä juuri levyn kynnyksellä tehtyihin biiseihin. Siinä oli koko senaikainen kehityksemme bändinä, minkä voi myös kuulla.
– Nyt teimme biisejä nimenomaan tätä levyä varten. Soundi ei ole niin erilainen, koska hyödynsimme tuttuja elementtejä: doomahtavia kohtia, nopeita osia, melodioita… Tällä kertaa kaivauduimme siihen kaikkeen vain hieman syvemmälle. Doomosat ovat enemmän doomia, kitarasooloja ja -melodioita löytyy enemmän. Monet jutuista ovat suomalaisten bändien inspiroimia. You know, Amorphis, Sentenced, hieman Demigodia.
Gatecreeperin kappaleet ovat selkeärajaisia järkäleitä, jotka etenevät jämäkästi ja määrätietoisesti osasta toiseen.
– Teemme biisejä hyvin perinteisillä menetelmillä käyttäen perusmallin rock- tai jopa poprakenteita. Meillä on selkeät kertosäkeet ja kierrätämme kohtia uudestaan, toisin kuin monet modernit death metal -bändit, jotka vain poukkoilevat osasta toiseen. Tahdomme perinteisempää rockotetta, jossa on koukkuja eikä osia käytetä vain kerran.
Chasen lisäksi Gatecreeperissä soittavat Sean Mears (basso), Matthew ”Metal Matt” Arrebollo (rummut), Eric Wagner (kitara) ja Nate Garret (kitara). Bändin ukot kuluttavat valtavat määrät pohjoismaista ja yhdysvaltalaista death metalia, ja se kuuluu.
– Olemme bändi, joka ei piilottele vaikutteitaan. Kuuntelemme kuitenkin vaikka mitä. Osa jätkistä kuuntelee kantria, ja itse luukutan paljon räppiä ja punkkia. Etenkin, kun olemme tien päällä muiden kuolobändien kanssa ja soitamme death metalia joka ilta, siinä välissä haluaa kuulla mitä tahansa muuta.
Minkälainen räppäys sinulle erityisesti maistuu?
– Lähinnä 90-luvun hip hop, kuten Nasin Illmatic, Souls of Mischiefin 93 ’Til Infinity, A Tribe Called Quest, sen tyyppinen tavara. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen dyykannut syvemmälle etelän raphommaan, Three 6 Mafiaan sun muuhun.
Eli synkempi rap on alkanut vetää puoleensa?
– Juu, olen kaivautunut syvemmälle Memphis-räpin syövereihin, enemmän undergroundiin. Tommy Wright, Skinny Pimp, DJ Paul, Juicy J, Chase tiputtelee alan tekijöitä.
– Itse asiassa tuossa on mielestäni samankaltaista toimintaa kuin varhaisissa death metal -kuvioissa tape trading -hommineen ja niin edelleen. Jengi vaihteli nauhoja, imi toisiltaan vaikutteita… Näissä kahdessa genressä on paljon enemmän yhteistä kuin jengi osaa aavistaa.
Sanoista miestä
Gatecreeperin sanoitukset kirjoittava Chase sanoo, että Deserted ei ole konseptilevy eikä siinä ole mitään kaiken yhdistävää teemaa, vaikka autiomaa ja kuumuus ovat aina jollain tasolla läsnä. Sanoituksissa on henkilökohtaisia purkauksia vihasta ja masennuksesta, mutta myös perinteisempää death metal -osastoa.
– Ja tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun laitamme sanoitukset näkyville eli ihmiset voivat oikeasti lukea ne.
Miltä se sinusta tuntuu?
– Se on ihan ok, Chase toteaa ilman hippustakaan innostuneisuutta. – Minähän myös sävellän, ja uuden levyn riffeistä ehkä puolet on minun kynästäni. Musiikki on aina tärkeintä ja tulee ensin. Vasta sitten teen sanoitukset ja laulusovitukset. Kuuntelen paljon death metal -levyjä, joiden sanoista en välitä yhtään tai edes tiedä, mistä niissä lauletaan…
Slowly We Rot, esimerkiksi?
– Yeah. Jos en tunne jonkin levyn sanoituksia, pystyn pyörittämään sen satoja kertoja piittaamatta pätkääkään, mistä siinä lauletaan.
– Porukka kuitenkin kyseli viime levyn jälkeen sanoitusten perään. Tajusin, että moni haluaisi kokea musiikkimme kokonaisvaltaisemmin ja lukea sanoituksia. Ajattelin, että on minulta aika itsekästä olla painattamatta sanoja vain siksi, että nautin itse musiikkini ilman niitä. Olen myös tullut paremmaksi laulajaksi ja tekstittäjäksi, eli tunnen itseni entistä itsevarmemmaksi.
Mitä tunteita käyt läpi lauluja äänittäessäsi?
– Vihaa ja turhautumista, ja voisi kai sanoa, että myös jonkinlaista hallitsemisen tunnetta. Puhuimme uuden ja vanhan levyn eroista, ja voin luvata, että tällä kertaa lauluni ovat huomattavasti parempia. Käytin nyt kaikkeen paljon aikaa. Halusin lauluista dynaamisia, jopa tarttuvia, ja yritin välttää monotonisuutta.
Chasen mukaan bändistä on tullut kaikin puolin entistä parempi.
– Olemme kiertäneet legendaaristen ryhmien kuten Cannibal Corpsen, Incantationin ja Dying Fetusin kanssa, siis bändien joita kunnioitamme tosi paljon. Olemme oppineet heiltä valtavasti.
Skeittauksen kautta kuoloon
Täältä Suomesta käsin on tullut sellainen vaikutelma, että Yhdysvalloista ja Pohjois-Amerikasta ylipäätään puskee nyt todella paljon uusia death metal -bändejä. Onko nyt menossa jokin New Wave of American Death Metal?
– Joo, todellakin on! Ja hommahan on tavallaan jakautunut maantieteellisesti erilaisiin skeneihin. Esimerkiksi Spectral Voice, Blood Incantation ja Of Feather and Bone tulevat Coloradosta. Portlandin ja Seattlen suunnalta tulee vaikkapa Cerebral Rot, Ritual Necromancy ja Mortiferum. Me emme kuulu oikein mihinkään, koska olemme Arizonasta, eikä täällä ole meidän kaltaisiamme yhtyeitä. Mutta mitä tulee tietyn sukupolven kuolojuttuun, siihen sovimme kyllä hyvin.
Chase löysi raskaan rockin alun perin nuoruuden skedekuvioiden kautta. Ensimmäisen kunnon kosketuksen metallin maailmaan 32-vuotias Gatecreeper-örisijä sai ”jostain skeittivideosta, jossa oli Slayeriä ja Danzigia”.
Nu-metal oli iso juttu 2000-luvun alussa, jolloin Chase eli varhaisnuoruuttaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt lajista yhtään, vaan oli enemmän kallellaan punkin suuntaan, josta oli pieni askel vielä raskaampiin äänimaisemiin.
– Luin nuorena Black Dahlia Murderin Trevorin palstaa, jolla hän esitteli tyyliin 30 kiinnostavaa bändiä, ja tutustuin sitä kautta muun muassa Dissectioniin, Morbid Angeliin ja At the Gatesiin, jonka Slaughter of the Soul oli varmaan ensimmäinen death metal -levy, josta tykkäsin. Se oli helposti lähestyttävä sellaiselle, joka tulee genreen untuvikkona. Sen jälkeen putosin internetin mustaan aukkoon, josta löytyi helposti ja loputtomasti bändejä.
Sitten löytyivät muun muassa Entombed ja Dismember, ja Chase sukelsi Choosing Death -kirjan siivin kunnolla kuolon ja grindcoren alkuaikoihin ja alan pioneeriyhtyeiden vaiheisiin.
– Oletko lukenut sen? Chase utelee, ja vastaan myöntävästi kehuen samalla opusta.
– Luin sen ja uppouduin genren historiaan. Samoihin aikoihin putkahteli uusia death metal -bändejä, jotka vetivät vanhalla tyylillä. Kaivelin syvemmälle vanhan koulun juttuihin, löysin koko ajan uusia bändejä, kuuntelin vanhoja demoja ja niin edelleen.
Samaan hengenvetoon Chase kehuu täkäläisiä kuoloveteraaneja.
– Diggailen todella paljon vanhaa suomalaista kamaa kuten Demigodia, Demilichiä, Amorphisia, Sentencediä ja Convulsea, Chase luettelee.
Totean, että lähes kaikki vanhat suomalaiset death metal -bändit ovat palanneet ainakin jollain tasolla.
– Abhorrencehan teki jopa levyn, eikö niin?
Kyllä vain. On kuitenkin yksi suomalainen bändi, joka ei ole tehnyt paluuta.
– Entä Sentenced, soittavatko he enää mitään vanhoja biisejä? Tiedän, että he muuttivat tyyliään, mutta soittavatko he mitään Shadows of the Pastiltä? Chase tiedustelee aavistus intoa tasaisen rauhallisessa puheenparressaan.
Tuntuu jotenkin karmealta tuottaa pettymys ja kertoa, että valitettavasti eivät.
Chase tykkää riffeistä ja kertoo pitävänsä suomalaisesta ja ruotsalaisesta kuolosta juuri niiden vuoksi.
– Pidän myös hitaammista, tunnelmallisista osista. Incantationin tumma vyörytys toimii, ja Sentencedin debyytti on mahtava, siinä on juuri sopivasti melodiaa ja kunnon jyräystä. Se on ehdottomasti yksi suosikkilevyistäni, Chase jatkaa hehkutustaan.
– Sellaisesta kamasta minä pidän, ja siitä musiikista otamme vaikutteemme.
Julkaistu Infernossa 8/2019.