Rovaniemellä vuonna 1991 perustettu Black Crucifixion on paitsi Suomen vanhimpia myös merkittävimpiä black metal -yhtyeitä. Ensidemo The Fallen One of Flames julkaistiin vuonna 1992. Seuraavan vuoden Promethean Gift -ep kuljetti yhtyeen kauemmaksi black metalista. Vuonna 1994 oli kasassa Promethean-yhtye, jota voidaan pitää metamorfoosin läpikäyneenä BC:nä.
Varsinainen Black Crucifixion horrosti, kun Promethean fiilisteli ja maalaili progen maisemissa. Kuluvan vuosituhannen alkupuolella BC alkoi heräillä ja ottaa tilaa Prometheanilta. Pitkään työstetty Faustian Dream näki päivänvalon 2006. Black Crucifixion oli palannut vahvempana kuin koskaan.
Paluun jälkeen alkoi tapahtua. Faustian Dreamiä seurasi puoliksi studio- ja liveäänityksistä koostuva Hope of Retaliation (2011). Coronation of King Darkness (2013) esitteli BC:n siihen asti monipuolisimmillaan ja parhaimmillaan, ja nyt ollaan uuden levyn julkaisun kynnyksellä. Lightless Violent Chaos jatkaa siitä, mihin Coronation of King Darkness jäi.
– Coronation ja Lightless ovat sisarlevyjä. Kun Lightlessin laittaa soimaan Coronationin viimeisen soinnun jälkeen, vaikutelman pitäisi olla aika yhtenäinen. Itse miellämme Hope of Retaliationin studiobiisit, Coronationin ja tämän uusimman trilogiaksi, yhtyeen perustaja Forn avaa.
Soittajat ovat vuosien saatossa vaihtuneet, mutta bändin ytimen muodostavat edelleen laulaja-kitaristi Forn sekä vuodesta 1992 mukana ollut basisti E. Henrik. Bändi puhuu Fornin suulla, ja Forn bändin. Hän painottaa, ettei kyseessä ole mikään yhden ihmisen egotrippi, vaan entiteetti nimeltä Black Crucifixion.
– Musiikin kannalta on relevanttia, ettei bändin jäsenten yksityiselämästä tarvitse tietää yhtään mitään. Se on se musiikki ja sanoitusten maailma, joka yhdistää bändiä ja kuuntelijoita.
Tuntemattoman vietävänä
Lightless Violent Chaosin syntyprosessi tukee hyvin kuvaa yhtenäisestä organismista.
– Musiikki syntyi hyvin samalla tavalla kuin ennenkin. Sille on kaksi säveltäjää, mutta homma on hyvin symbioottista. Meillä ei ole selkeästi yhden ja toisen tekemiä biisejä, vaan kaikki on yhtenäistä. Bändin sisäpiirinkin on vaikea sanoa, kuka on säveltänyt minkin kappaleen tai kohdan. Sävellyksellisesti tämä on jopa enemmän ryhmätyö kuin mikään aiemmin.
Forn ei halua nostaa joitain biisejä muiden yläpuolelle.
– Kaikki ne ovat omia lapsia ja tasavahvoja. Mietimme hyvin tarkkaan, mitä kappaleita otamme levylle. Kaikki ne, jotka eivät parantaneet kokonaisuutta, jätettiin pois.
Kuten edeltäjänsä, myös uutukainen on ruuvattu vinyylimittaan.
– Se on haluttu tehdä levyksi, jonka jaksaa kuunnella kerralla ja kokonaisuutena. Lightless on tehty tarkoituksella yhtenäiseksi jatkumoksi, jotta yksittäiset biisit eivät erottuisi, vaan kokonaisuus olisi enemmän kuin osiensa summa.
Black Crucifixion on kulkenut pitkän ja vaiheikkaan polun, mutta nyt tuntuu, että yhtye on luovuutensa huipulla.
– Olemme ihmetelleet, kuinka musiikkimme paranee vuosien kuluessa. Takana on liuta hienoja biisejä, mutta kun tekee tähän mennessä parhaan levynsä nelikymppisenä, kuusikymppisenä sitä vasta hyvää kamaa tehneekin.
Black Crucifixionin musta metalli ei mahdu ahtaisiin muotteihin. Se tarjoaa kuulijalle jotain normeista poikkeavaa.
– Musiikkimme tarkoitus on olla kurkistusaukko järjen, aistien ja moraalin toiselle puolen. Sellaiseksi me olemme sen yrittäneet luoda. Tällä kertaa painotus on toisteisuudessa ja unen logiikassa sekä tietyissä voimasanoissa.
– Jo 1991 äänitetyn The Fallen One of Flames -debyytin kansissa luki miehistön kohdalla ”Ritual Magicians”, mutta nyt se on entistä perustellumpaa, sillä uudesta levystä tuli ritualistisempi kuin mistään aiemmasta. Kyse ei tietenkään ole minkään uskonnollisen järjestelmän liturgiasta ja vieraalle retoriikalle alistumisesta, vaan primitiivisemmän tason heittäytymisestä tuntemattoman vietäväksi.
– Ilman sen kummempaa mystifiointia voi todeta, että biisien synty on meille kanavointia. Musiikki, sanoitukset ja tuotannolliset ratkaisut tulevat lävitsemme ilman, että niitä istutaan kirjoittamaan tai keksimään. Niiden lähde on jossain tietoisen minän takana, piilotajunnassa. Black Crucifixionin kuuntelijan kannalta tämä on olennaista siksi, että jos meistä virtaa läpi tuollaista, myös kuulijalla on mahdollisuus päästä sen kanssa yhteyteen, koska se tulee jostain yhteisestä.
– Musiikki on oikein tehtynä immateriaalinen talismaani, maaginen työkalu, jolla voidaan siirtää voimaa. Se on yhteinen rukous, joka avaa näkymän yhteiseen, jolle ei maailmassamme ole sanoja. Kuulijalta se ei vaadi muuta kuin uskallusta ottaa askel samaan tyhjyyteen. Sieltä löytyvät jalansijat.
Black Wigwam
Black Crucifixion sai skeneleuat tippumaan, kun se ilmoitti edellisen levyn aikoihin, että albumilla soittaisi suomalaisen progressiivisen rockin pioneeriyhtyeen Wigwamin legendaarinen kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt.
Miten tämä merkillisen ja epätodennäköisen kuuloinen yhteistyö sai oikein alkunsa?
– Olemme kuunnelleet Wigwamia ihan teineistä asti. Varsinkin Wigwamin myöhemmässä inkarnaatiossa Rekku oli isossa roolissa, ja hän on se kitarasankari meille. Ihan komppikitarointinsakin on tunnistettavaa ja vaikuttanut moneen suomalaiseen yhtyeeseen. Me sitten tuumimme, miksemme voisi pyytää Rekkua levylle. Hän oli Coronation of King Darknessin aikaan kuusikymppinen ja kaipasi elämäänsä uutta taiteellista haastetta. Fiilis oli se, että ”hyvä kun kysyitte, koska olen juuri kuunnellut metallimusiikkia”. Myös elämäntilanteet kohtasivat.
– Sanotaan, ettei idolejaan pitäisi koskaan tavata, mutta Rekun kanssa kaikki on ollut alusta asti hyvin sujuvaa ja kollegiaalista. Rekku on monella tapaa hyvin old school -mies. Jos kännykkä unohtuu studiolle, hän ei paljon stressaa vaan ilmestyy seuraavana päivänä paikalle sovittuun aikaan. Me kaikki ollaan kotoisin menneisyyden analogisesta maailmasta, ydinsodanuhan ja kylmän sodan aikaisesta Suomesta, eli meidän ei tarvitse hämmästellä toisten työtapoja tai muuta. Olemme sukupolvikuilun samalla, paremmalla puolella.
– Emme halunneet kummallekaan albumille muutamaa ”featuring Rekku” -biisiä, vaan hän soittaa nytkin paljon kaikkea, eikä ulkopuolinen pysty erottelemaan, mitkä ovat hänen osuuksiaan. Kaikki toimi vielä paremmin kuin osasimme edellisen levyn perusteella odottaa.
Rekku ei ole yhtyeen täysjäsen, muttei toisaalta jalustalle nostettu vierailijakaan.
– Olemme soittaneet yhdessä livenäkin, mutta Rekku on ensisijaisesti studiojäsen, jolla ei ole samoja velvoitteita tai kirouksia kuin meillä muilla. Emme ole bändinä muutenkaan mikään Monkees, joka asuu saman katon alla. Homma on ollut sellaista, että kaikki miehet eivät ole nähneet toisiaan vuoteen ja sitten tavataan soundcheckissä.
Treenejäkään ei ole joka viikonloppu?
– Ei meillä ole vakituisia treenejä, vaan harjoittelemme silloin, kun on uusi projekti käynnissä. Ymmärrän ja arvostan niitä, joille bändi on harrastus arjen vastapainoksi, mutta meille tämä on taiteen tekemisen muoto. Kokoonnumme yhteen esimerkiksi ennen keikkaa, ja kun se on ohi, piuhat irti kitarasta ja se on siinä. Hengailua tai fiilistelyä on vähemmän.
Sanojen tulkintaa
Sanoituksilla on tärkeä rooli Black Crucifixionin maailmassa, mutta kuulijalle ei tarjoilla mitään valmiina tai sellaisenaan.
– En lähde avaamaan sanoituksia sen enempää, sillä niitä ei ole tarkoitettu tulkittavaksi vain yhdellä tavalla. Sanoitukset ovat osa musiikillista kokonaisuutta ja aina kytköksissä musiikkiin. Ne eivät ole irrallisia statementtejä. Ne ovat ihan muut yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavat, joilla muutetaan maailmaa, emmekä ole niissä yhtyeenä mukana.
– Sanoissa on yhtenäinen ideologinen tausta, mutta niiden ei ole tarkoitus saarnata tai käännyttää ketään tiettyihin ajattelumalleihin. Sanoitukset luovat tietyn kaaren BC:n tuotannossa. Vaikka eri levyillä on vähän erityylistä musiikkia, sanoitukset kumpuavat samasta lähteestä. Sanoitusten analysoiminen on vähän sama kuin kitarasoundin: en minä tiedä, miten hyvä kitarasoundi luodaan. Käytetään vain sitä, mikä tuntuu hyvältä.
Forn painottaa kuuntelijan omaa kokemusta ja tulkintaa.
– Niinkin kirjaimellisessa taidemuodossa kuin kirjallisuudessa oma kokemus on isossa roolissa. Lukija asemoi kirjojen paikat ja henkilöhahmot itselle tuttuihin ihmisiin ja miljöihin. Aivan samalla tavalla sanoituksemme merkitsevät eri asioita eri ihmisille.
– Black Crucifixion ei ole puoluepoliittinen yhtye, emmekä halua selittää kappaleiden lyriikoita rikki. Kuulijan on olennaista tietää vain, että sanoituksemme eivät ole sanahelinää. Musiikin osana ne kuitenkin toimivat parhaiten assosiaation portteina, eivät yhden tulkinnan mukaisina saarnoina. Black Crucifixion on ideologinen taidemuoto, ei yhteiskunnallinen pamfletti.
Mikä tekee BC:stä black metalia?
– Ajatuspohja ja ideologia. Me emme soittele heviä huviksemme. Musiikillinen ilme voi olla kaukana suurimmasta osasta black metalin valtavirtaa, mutta kun bändin nimi on Black Crucifixion, on turha teeskennellä olevansa jotain muuta.
– Olemmeko musiikillisesti black metalia? Emme varmaan, mikäli se on jotain meidän aloittamisemme jälkeen vakiintunutta tyyliä. Olivatko alkuaikojen vaikutteemme, Bathory tai Sarcofago, black metalia? Entä Black Crucifixionia esikuvinaan pitäneistä vaikkapa Primordial tai Secrets of the Moon? Black metal on kuitenkin se ideologia, jolla tätä teemme. Mitä muut tekevät saman nimikkeen alla, on heidän asiansa.
– Black metal tarjoaa kuulijalle viitekehyksen ja tulokulman. Se määrittää sen pimeyden, rehellisyyden ja raadollisuuden, jossa taiteemme operoi. Kyse ei siis niinkään ole puhtaan musiikkitieteellisestä luokittelusta. Se, onko musiikkimme jotenkin puhdasta black metalia – ironinen ajatus sinänsä –, on epäolennaista. Me olemme yhtyeenä black metalia, Forn määrittelee.
– On keinotekoista ajatella, että ihminen olisi muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa erityisen paljon siitä, millainen se on ollut kymmeniätuhansia vuosia. Tai että ihmistä koskisi jotenkin erilaiset moraaliset säännöt kuin muita eläinkunnan edustajia. Ei me varmaan oltaisi toimittu näitä vuosia black metal -lipun alla, jos me oltaisiin ihan hippejä.
Forn sanoo, että yhteiskuntajärjestys sellaisena kuin sen tunnemme alkaa olla loppunsa äärellä. Keskustelu kääntyy sosiaalisessa mediassa raivoaviin myrskyihin ja siihen, mistä ja miksi niitä tulee ja ketkä niitä synnyttävät.
– Sivilisaatioilla on elinkaarensa, ja ehkä nuo pienen poliittisen agendan omaavan laumasieluisen porukan someraivot ovat yksi tämän yhteiskunnan itsetuhomekanismeista. Sisältähän rappio aina alkaa.
Mitä tulee tilalle?
– Se jää nähtäväksi. Luultavasti länsimainen demokratia tulee tiensä päähän muutamassa kymmenessä vuodessa. Valtatyhjiöt täyttyvät aina.
Julma kosmos
Uskonnot – kristinusko etunenässä – saavat black metalissa perinteisesti kylmää kyytiä
– Black Crucifixion on aukonut päätään kristinuskolle, enemmän tai vähemmän, vuodesta 1991, mutta kukaan ei ole missään vaiheessa vetänyt kummoistakaan hernettä nenään. Se on siis ollut aika turvallinen tabu kapinan kohteeksi. Nykyilmastossa on helppo kuvitella seuraamukset, jos tämä musiikillinen uskontokritiikki kohdistuisi joihinkin muihin maailmanuskontoihin. Siinä kävisi suomalainen suomalaisen kimppuun leuka tanassa. Mutta meidän jumalattomien jumala ei onneksi tarvitse marttyyreitä.
Perinteisten uskontojen paikan täyttävät Fornin mukaan muutkin asiat, esimerkiksi tuotebrändit ja kulutusyhteiskunnan muut immateriaaliset muodot.
– Myös uskomusjärjestelmät liittyvät toisiin ihmisiin, eli yksiä ihmisryhmiä demonisoidaan, toisia nostetaan pyhimyksen asemaan ja haetaan siten itselle merkityksiä elämään. Jossain vaiheessa se on ollut populaarikulttuuri, myös black metal, joka on täyttänyt sitä sisäistä tyhjiötä, johon ihmiskunta on hakenut merkitystä uskonnollisuudesta.
– Ihmisen elämä on ollut maanviljelyksen keksimisestä saakka globaalilla tasolla lähinnä kärsimystä. On tarvittu jokin syy ja selitys olemassaololle, ja uskonnot ovat siihen vastaus ja järjestäytyneessä muodossaan myös tehokas joukkojenhallinnan väline. Nyt nuo edellä mainitut asiat ovat ottaneet uskonnon paikkaa maallistuneissa yhteiskunnissa, eikä ole tämän bändin asia sanoa, onko se oikein vai väärin. Se on osa ihmisluontoa, se on inhimillistä.
Luonnon ja luonnonvoimien kunnioitus on tuttua monien metallibändien sanoituksista. Luonto saa usein ympärilleen mystisen ja jopa pyhän auran. Black Crucifixionillä on tähänkin aiheeseen omanlainen katsanto.
– Emme ole yhtyeenä niin sanottuja puunhalaajia, mutta luonto ja sen kanssa harmoniassa eläminen on meille arvo. Luonnon lainalaisuuksien kunnioittaminen on olennaista myös muussa kuin luonnon suojelussa, jonka vuoksi olisin itse valmis karsimaan ihmiskunnan elintasoa merkittävästi. Mutta luonnon romantisointi on iljetys – sen sijaan kannatamme luonnon oman luonteen tunnustamista: kosmos on julma, tyhjyyttään humiseva ja kammottava paikka jopa ihmisen kaltaiselle mitättömyydelle. Tälle ajalle luonteenomainen eläinten inhimillistäminen ja eläinsatujen kertominen mediassa on kammottavaa.
Hanoi Rocksin jalanjäljissä
Palataanpa ajassa taaksepäin ja kerrataan Black Crucifixionin uran alkuaskelmia.
– Meillä oli Rovaniemellä siitä onnellinen tilanne, että siellä vaikutti Beherit-yhtye, jonka kaverit olivat muutaman vuoden meitä vanhempia. He näyttivät aikana ennen nettiä suuntaa sille, miten bändihommaa voi tehdä.
Äärimetallirumpaleista ei ollut ylitarjontaa, joten Beheritin Sodomatic Slaughter paukutti alkuaikoina myös Black Crucifixionin riveissä.
– Oli alusta asti selvää, että musiikki tehdäkseen ei tarvitse olla maailman paras soittaja, vaan hommassa oli do it yourself -henkinen meininki. Olin kasvanut Hanoi Rocks -ajan Suomessa, joka näytti, että maailmalle voi mennä ihan andynä kukkoilemaan ja näyttää mallia. Silti oli käsittämätöntä, että nuorilla jätkillä Rovaniemeltä oli levytyssopimus maailmalla. Beheritillä oli. Eikä mennyt kauan, kun oli meilläkin.
Monelle tuona ajan teinille Metallica oli rankinta musiikkia mitä löytyy, eikä alamaailman juttuja ollut helppo löytää. Mikä oli ensimmäinen kosketuksesi undergroundiin?
– Rumpaliksemme päätynyt kaveri soitti minulle Venomia jo 80-luvun puolivälissä. Ja jostain Yleisradion ohjelmasta olin kuullut jo pikkupoikana Terveitä Käsiä, Rattusta ja Bastardsia, eli alkuperäistä SF-hardcorea tuoreeltaan. Minulla oli kasetti, jossa oli toisella puolella Hanoi Rocksia ja toisella edellä mainittuja yhtyeitä.
– Klaus Flamingin merkitystä koko suomalaiselle metallille ei voi korostaa liikaa. Totta kai oli Radiomafian Metalliliitto, mutta jo sitä ennen Klasun Kovan päivän ilta. Ensimmäinen todellinen äärimetalliyhtye, jota kuulin, oli Carcass. Klaus soitti Symphonies of Sicknessin Cadaveric Incubator of Endoparasites -kappaleen. Sen kun oli kuullut, niin …And Justice for All alkoi kuulostaa hölkältä.
Äärimetallikentällä on tapahtunut noiden vuosien jälkeen jos vaikka mitä, ja Black Crucifixionillakin olisi musiikkinsa puolesta mahdollisuus huomattavasti suurempaan menestykseen. Sellainen kelpaisi Fornille, mutta siihen ei pyritä eikä sen eteen olla valmiita tekemään uhrauksia.
– Emme ole menossa tällä bändillä minnekään. Me olemme olemassa. Meillä on jo kuulijakunta, joka ymmärtää meitä ja jota arvostamme. Meillä on levyjä, joilla on hyvää musiikkia. Promoamme sen verran, että asiasta kiinnostuneet saavat tietoa uusista tekemisistämme, mutta meillä ei ole mitään urallisia tavoitteita.
– Olemme hyvin underground, tutkan alla ja erittäin tyytyväisiä näin. Emme ole epäonnistuneita rocktähtiä vaan saavuttaneet sen, mitä olemme lähteneet hakemaan. Olemme pieni ja erittäin hyvä yhtye. Kamalampiakin kohtaloita on.
Julkaistu Infernossa 5/2018.