Harvoin tulee vastaan albumia, jolla näkemys, laatu ja paljon puhuttu kaupallinen potentiaali kohtaavat yhtä tymäkästi kuin Luna Killsin Deathmatchillä.
Laulaja Lotta Ruutiainen kertoo, ettei levyä tehdessä oikein ollut selvää, onko syntymässä albumi vai rivi sinkkuja. Siihen nähden lopputulos on hämmästyttävän ”läjässä”.
– Me oltiin tehty pitkään pelkkiä singlejä ja tehtiin näitäkin biisejä samalla oletuksella. Olikin ihan mahtavaa saada suunta, että tehdään täyspitkä levy. Se äänitettiin muutamassa sessiossa puolentoista vuoden aikana. Yleensä me tehdään vähän rivakammalla tahdilla, mutta siinä oli kaikenlaista keikkailua ja yhteistyökumppanien etsimistä.
Sivumennen sanoen puolitoista vuotta ei ole levynteossa tänä päivänä aika eikä mikään. Mutta ymmärrän Ruutiaisen malttamattomuuden. Sen kanssa joutuvat painimaan kaikki.
Luna Killsistä on puhuttu jo vuosia, eikä turhaan. Deathmatch on sen luokan teos, että on ihme, jos bändiä ei viedä pian joka paikkaan. Keväällä on luvassa keikkoja Suomessa ja Euroopassa, kesällä festareita.
Miten Luna Kills on onnistunut nostamaan rimansa näin korkealle?
– Me ollaan aika perfektionisteja ja suhtaudutaan musiikkiin jossain määrin kilpaurheilijamaisesti. Totta kai itse musiikki on meille äärimmäisen tärkeää, mutta me halutaan myös oppia koko ajan enemmän kaikesta tekemisestä.
Deathmatchin teko ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Yksi avainbiiseistä oli Sugar Rush, joka syntyi erityisen paineistetulla hetkellä.
– Meillä oli silloin aika kova kiire ja ahdistus, voidaanko me täyttää koskaan omia ja muiden odotuksia. Siinä oli kamppailua siitä, kun tää maailma vaatii artistiudelta tietynlaisia asioita, ja jopa pieni pelko, voiko se musiikin tekemisen nautinto kadota. Meille on äärimmäisen tärkeää, että se säilyy!
Sugar Rush tuli ja räjäytti padot, näin kliseisesti sanoen.
– Se biisi sytytti taas sen kipinän, että tää on oikeasti hauskaa musaa. Me ollaan aina haluttu tehdä sellaista, vaikka jotkut biisit aika raffeja onkin.
Luna Kills tuottaa musiikkinsa itse. Jonkin verran aiheesta ymmärtävänä on sanottava, että tämä fakta nostaa Deathmatchin arvoa entisestään. Soundiestetiikka on niin tätä päivää kuin olla voi, sovitukset ovat hiottuja ja kokonaisuus erinomaisen tasapainoinen.
Kun on tarpeeksi tietoa ja taitoa, ei tarvita suuren maailman kultasormia.
– Se on yhtä aikaa rankkaa ja ihanaa! Jo se, että me kirjoitetaan musa ja sitten tuotetaan se itse. Mutta se kertoo siitä, kuinka paljon tämä meille merkitsee. Kun me lähdetään kirjoittamaan biisiä, sen pitää puhutella heti jollain lailla. Ei me lähdetä edes tekemään sitä, ellei se tunnu joltakin.
Ruutiainen on bändin luova voima yhdessä kitaristi Samuli Paasinevan kanssa. Rumpali Jimi Kinnunen ja basisti Lassi Peltonen ottavat osaa prosessiin siinä vaiheessa, kun ydinkaksikko on päässyt alkua pidemmälle.
– Me lähdetään aina työskentelemään äänityöasemalla koneen ääressä, mutta meille on tärkeää päästä testaamaan biisejä myös treenikämpällä. Se on tärkeä mittari sille, miltä biisi tuntuu ja miten se toimii soitettuna. Me ollaan livebändi ja halutaan pitää se aspekti mukana biisinkirjoituksessa.
Ruutiainen vastaa sataprosenttisesti Luna Killsin teksteistä. Ne ovat viiltävän tarkkanäköisiä tuokiokuvia tästä ajasta, tarinoita mielenterveydestä, somesta ja digitaalisen ajan pirstaleisuudesta. Vaikka sanat ovat voittopuolisesti synkkiä, mukana on myös huumoria ja jopa voitonriemua.
– Totesin jo aikoinaan tätä bändiä perustettaessa, että mun on pakko voida tuntea tekstit, että mä pystyn tulkitsemaan niitä. Mä haluan ilmaista tunnetta musiikin kautta, ja se on tosi iso osa mun esiintymistä ja äänenkäyttöä, että mä tiedän mistä mä laulan.
Ruutiaisen soundi on yksi mieleenpainuvimmista aikoihin. Hän pystyy porautumaan tärykalvoon täydellä voimalla mutta osaa myös helliä. Jälkimmäisessä on suurena apuna Ruutiaisen upea jazzvibrato, jollaista kuulee metallikontekstissa hyvin harvoin.
Ruutiainen on opiskellut laulua Kuopion konservatoriossa ja kuunnellut paljon jazzstandardeja tyyliin Sarah Vaughan, Ella Fitzgerald ja Nina Simone.
– Ei mulla ollut nuorempana mitään hajua, miten se vibrato muodostetaan. Mä käytin tosi paljon aikaa sen opiskeluun, ja siitä tuli lopulta iso kulmakivi mun laulamiseen.
Luna Kills on kehittänyt omaa juttuaan vuosikausia ilman taustavoimia. Nyt nekin alkavat olla kunnossa. Deathmatchin julkaisee amerikkalainen Sharptone Records, ja bändi lähtee toukokuussa Euroopan-rundille. Näytöt ovat jo nyt todella vahvat, eikä ole pienintäkään syytä epäillä, etteikö homma toimisi myös livenä.
– Me tehtiin tätä tosi pitkään ilman levy-yhtiötä, mutta nyt se oikea on löytynyt. Mä luulen, että he uskoivat siihen, mihin me itsekin meissä uskotaan. Ja tietenkin siihen, että me halutaan pystyä aina parempaan.
Luna Kills on tottunut käymään keskusteluja, joissa bändistä haluttaisiin tehdä jotain muuta kuin se on. Se on tuttu ja äärimmäisen turhauttava tilanne monelle uudelle bändille.
– Mekin ollaan välistä ajateltu musaa vähän oudolta kantilta… Että pitääkö yrittää saada jotain radiobiisejä. Mutta se on jäänyt nyt ihan täysin pois. Tärkeintä on, että me itse uskotaan omaan tuotteeseemme.
Luna Killsissä lyövät poikkeuksellisen hedelmällisesti kättä musiikin laatu ja sielukkuus sekä tuotannon taso ja strateginen bisnesajattelu. Ruutiaisen vastuulla on myös bändin visuaalinen ilme, joten hän on lievästi sanoen merkittävässä roolissa keulahahmona, biisintekijänä, tekstittäjänä ja graafisena suunnittelijana.
Ruutiainen työskentelee alalla, joten jälkimmäinen ruutu on hänelle sinänsä helppo.
– Kaikkea visuaalista puolta on ehkä musiikkia helpompaa ajatella ikään kuin bisnesmielessä. Mulle on luontevaa miettiä, miltä meidän bändi näyttää ja minkälainen meidän imago on.
Julkaistu Infernossa 3/2025.