Jesse Leach asuu Catskills-vuoristossa paikassa nimeltä Sundown. Hänen kotinsa on metsäisellä seudulla, josta on parinkymmenen minuutin automatka lähimmän sivilisaation pariin. Tällaiset paikat sopivat niille, jotka eivät koe kuuluvansa joukkoon, ja Killswitch Engagen laulaja on juuri sitä tyyppiä. Hän on silmäillyt ”valtavirtayhteiskunnaksi” kutsumaansa kokonaisuutta alta kulmain jo kauan.
– Vanhempani ovat 1960-luvun tuotteita. He välittivät minulle 60-luvun vallankumouksellisen hengen. Myöhemmin heistä tuli fanaattisia uskovaisia, mutta pidin kiinni heidän kapinallisista ajatuksistaan. Se johdatti minut vastakulttuuripiireihin, joissa kyseenalaistettiin asioita. Olin 14–15-vuotias, kun löysin punkin ja hardcoren, Leach kertoo.
Valtavirtayhteiskunnalla hän tarkoittaa sitä, mitä moni muu kutsuisi tavalliseksi elämäksi. Kouluttautumista, palkkatyötä, perusperhettä sopivalla lapsiluvulla, lemmikkiä, autoa, kotia lähiössä, bonuskortteja, tyytymistä, medialukutaidottomuutta, mukautuvaa asennetta ja tiedostamattomuutta.
– En ole ikinä halunnut kuulua siihen. Jos sanon oikein tylysti, niin valtavirtayhteiskunta on yksi vitun iso valhe. Suurimmalta osin se ei ole mitään muuta kuin petosta petoksen päällä. Se on olemassa pelkästään pitääkseen duunarit työn touhussa. Kaikkien hammasrattaiden on oltava paikoillaan, jotta koneisto pyörii. Ihmisen täytyy tietää oma paikkansa ja pysyä omalla kaistallaan. Hänen on tehtävä työnsä, jotta suuryritykset rikastuvat, Leach paasaa.
Valtavirtayhteiskunnan vastavoimia ovat vaihtoehtoiset tavat olla ja elää. Leach löytää samastumiskohteensa niiden suunnalta.
– Rakastan ihmisiä, jotka näyttävät omalla esimerkillään, että ei tarvitse toimia kuten muut, vaan voi astua sivuun. Ei tarvitse hankkia lapsia. Ei tarvitse käydä kirkossa sunnuntaisin. Ei tarvitse hommata toimistotyötä ja ansaita tiettyä määrää rahaa. Sen sijaan voi olla rahaton artisti ja elää vuoden pelkällä keitolla ja nousta kavereiden kanssa autoon ja lähteä katsomaan maailmaa. Voi elää kuten Jack Kerouacin Matkalla-romaanissa. Minusta se on paljon kiehtovampaa kuin kellokortin leimaaminen.
Leach kertoo nähneensä ”amerikkalaisen unelman” läpi jo hyvin nuorena. Tuo unelma tarkoittaa mahdollisuutta yhteiskunnassa kohoamiseen – siis sitä, että kun tekee kovasti töitä ja uskoo itseensä, voi parantaa asemaansa ja nousta huipulle.
Tutkimusten mukaan mahdollisuudet oman yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ovat parhaat täällä meillä päin. Amerikkalainen unelma tarkoittaa siis suurin piirtein pohjoismaista arkielämää.
– En ole koskaan halunnut olla missään tekemisissä amerikkalaisen unelman kanssa, enkä halua vieläkään. Tokihan minunkin täytyy maksaa veroni ja hoitaa tietyt asiat, ja uskon, että yhteiskunnassa tarvitaan myös rakenteita, eli en minä mikään täysi anarkisti ole. Mutta siltikään minun ei tarvitse olla sellainen kuin valtavirtamedia ja -yhteiskunta käskevät. Taistelen luovuudellani sitä vastaan, että jokaisen pitäisi pysyä rivissä ja totella sääntöjä, palvella agendaa. Tuen pieniä yrityksiä, taiteilijoita ja vallankumouksellista ajattelua, Leach kertoo.
Negatiivisuus inspiroi
Jesse Leach on kirjoittanut Killswitch Engagen uuden This Consequence -albumin sanoitukset siitä, miltä maailma hänestä näyttää. Hän ei ole mikään huoleton liihottelija eikä maailmassakaan ole kehumista, joten levyn lyriikka on varsin synkkää.
– Alkusysäyksenä oli pandemia, jonka kaikki maailmassa joutuivat kohtaamaan. Suhtautuminen tilanteeseen sekä yhdisti ihmisiä että ajoi heitä erilleen. Tartuin kiinni kaikkeen negatiiviseen eli jakautumiseen, erilleen ajautumiseen, vihaan, petetyksi tulemisen kokemukseen ja siihen, miten ihmissuhteet hajoavat ideologioiden vuoksi.
– Otin muusakseni kaiken ruman, mitä tuolloin tapahtui, ja pääsin kaivautumaan syvemmälle levyn tematiikkaan. Miksi on sotia, köyhyyttä ja kodittomuutta? En yrittänyt paeta negatiivisia ajatuksia vaan aloin ilmaista itseäni niiden inspiroimana. Se oli terapeuttista. Muusani lisäksi löysin oman ääneni ja näin taas valon.
Vaikka asioiden käsitteleminen kirjoittamalla oli sinänsä hyväksi, aiheiden ajatteleminen saa Leachin hienoisesti kiihtymään.
– Ehkä tämä on illuusio, mutta kun olin nuori, oikea ja väärä tuntuivat vielä olevan olemassa. Nyt on vain loputtomasti harmaan sävyjä. Ei voi olla varma, kuka tarinan pahis lopulta on. Jos jollain on tarpeeksi rahaa kääntää ihmiset oman agendansa kannalle, hänellä on siihen loputtomasti mahdollisuuksia. Se on todella ahdistavaa. Mikä on totta? Missä nyt mennään? Epävarmuus tuollaisista asioista saa olon alakuloiseksi ja eksyneeksi.
Väärän tiedon levittäminen on tapa hallita ja ohjailla. Leach puuskahtaa, että maailma on tulvillaan disinformaatiota, josta vieläpä tulee aina vain uskomattomampaa.
– Kaikki tämä alkoi jo kauan sitten painettuna propagandana. Kun teksti vielä pantiin paperille, lukija ajatteli voivansa luottaa siihen, että lehtiä ja kirjoja tekee joku, jolla on osaamista ja arvokkuutta toimia sillä alalla. Nykyisin ollaan villissä lännessä. Ei ole mitään rajoituksia. Kuka tahansa pääsee sanomaan mitä tahansa ja julkaistuja kirjoituksia voi muuttaa huomaamatta. Tiedostan tämän todella vahvasti ja pidän valtavirtamediaa pelkkänä vitsinä.
This Consequence -albumin biiseistä erityisesti Collusion pureutuu tähän tematiikkaan. Leach ei ole salaliittoteoreetikko, mutta ei myöskään sinisilmäinen.
– Kuka on kaiken takana? Kuka maksaa kenelle? Jokin monikansallinen yritys saattaa tienata myymällä tuotteita, joilla siivotaan öljyvahinkoja luonnosta ja olla samaan aikaan sängyssä öljybisneksen kanssa. On aivan mielipuolista, miten paljon aivan silmiemme edessä juonitellaan.
– Minä reagoin siihen musiikillani. Sanon oikeutetun vihaisena, että herätkää, lakatkaa olemasta noin hyväuskoisia ja tajutkaa, että jos me yhdistymme, meillä on valtaa ja voimaa. Tavallisilla ihmisillä on paljon enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia, vaikka media miten yrittäisi muuta väittää. Meitä on paljon helpompi hallita, kun meidät ajaa ensin erilleen toisistamme.
Killswitch Engagen uudet sanoitukset ovat paikkapaikoin entistä tarinallisempia. Se saa miettimään, olisiko Leachillä haaveita kirjan kirjoittamisesta. Sanottavaa ainakin riittäisi.
– Hienoa, että huomasit sen, koska joissain biiseissä tosiaan on vahvasti tarinaa. Jokaisella ihmisellä on tarina ja jotakin sanottavaa. Olen miettinyt elämäkerran tekemistä, koska tarinani on aika kiinnostava. Tässä vaiheessa en ole kuitenkaan vielä valmis näyttämään kaikkia haavojani.
Vaihtoehtona olisi tietysti fiktiivisten tarinoiden tai muunlaisen tietokirjallisuuden kirjoittaminen.
– Voisin helposti kirjoittaa fiktiota, ja lapsena teinkin sitä paljon. Nyt minulla on kuitenkin aivan liikaa tekemistä, jotta voisin keskittyä johonkin sellaiseen. On kiertueita ja kaikenlaisia musiikkiin liittyviä projekteja. Lamb of Godin Randy kuulemma vuokrasi itselleen talon ja sulkeutui sinne vuodeksi kirjoittamaan. Ehkä minäkin teen vielä jonakin päivänä niin.
Luova kaaos
Killswitch Engage on ollut koossa 25 vuotta ja tehnyt yhdeksän studioalbumia. Se tarkoittaa, että bändin on tiedostettava tekemisiään aivan eri tavalla kuin uran alussa. On mentävä itseensä ja mietittävä musiikin suuntaa ja tasoa sekä tekemisen motiiveja. On kaihdettava rutinoitumista ja leipääntymistä. Keksittävä, mikä saisi bändin vielä lyömään kipinää.
– Voin kertoa koko bändin puolesta, että me ihan oikeasti yritämme saada aikaan musiikkia, joka kiinnostaa niin meitä itseämme kuin fanejamme eikä kalpene Killswitchin aiemman tuotannon rinnalla. En silti sanoisi, että siinä onnistuminen varsinaisesti huolettaisi meitä tai veisi meiltä yöunet. Pikemminkin me mieluusti haastamme itsemme tekemään parhaamme, Leach sanoo.
– Meille on tärkeää, ettemme kuulosta pitkän linjan bändiltä, joka julkaisee uuden levyn vain siksi, että pääsisi keikoille. This Consequenceä tehdessämme harkitsimme tarkkaan, mihin suuntaan haluamme mennä tuotannollisesti ja sanoituksellisesti. Laadunvalvonnan rima oli tosi korkealla. Paljon juttuja heitettiin roskiin tai ne tehtiin alusta uudelleen. Siihen liittyi paljon kritisointia ja analysointia. Niin pitääkin, etenkin tässä vaiheessa uraa. Jos musiikistaan ei ole ylpeä, sitä ei kannata edes julkaista.
This Consequencen kerrotaan valmistuneen koko bändin tiiviissä yhteistyössä. Leach kertoo, että Killswitch Engagen tapauksessa kyseessä ei ole mikään vaivaton prosessi.
– Yhteistyö on vaikeaa. Tuo ei ollut kielteisesti sanottu, vaan tarkoitan, että yhteistyö on haastavaa, mikä on paljon parempi vaihtoehto kuin puolivillainen ja kädenlämpöinen tekeminen. Olemme viisi erilaista ihmistä ja meillä kaikilla on omat musiikkimakumme ja ideamme. Tärkeä pointti on, että tavoittelemme samoja päämääriä. Jokainen on sitä mieltä, että bändi ei saa toistaa itseään. Uuden musiikkimme pitää tuntua relevantilta meistä kaikista.
Bändin toiminta on helpompaa silloin, kun siihen liittyy enemmän unelmia kuin velvollisuuksia eikä intohimo ole vielä muuttunut työksi. Leach sanoo, että vaikka kaikki on aivan toisin kuin bändiä perustettaessa, muutos ei ole pilannut soittajien välejä.
– Yritämme hoitaa asiat niin, että kaikki ovat tyytyväisiä. Killswitch on demokratia, eli jos joku ei pidä jostain, siitä kyllä puhutaan. Joskus ratkaisuksi haetaan kompromissi, joskus enemmistö päättää. Totta kai meillä on erimielisyyksiäkin, mutta kaikkiaan bändi on aika hyvin kasassa. Killswitch on yhä täällä, koska me kunnioitamme toisiamme.
Ennen kaikkea on osattava antaa ja ottaa tilaa.
– Kun astun takahuoneeseen, näen jokaisesta, kannattaako mennä juttelemaan vai onko parempi antaa kaverille vähän omaa aikaa. Toisinaan, kun koko bändi on samassa huoneessa, tunnen olevani perheeni parissa. Mutta usein, kun kiertueella on vapaapäivä, jokainen lähtee omille teilleen.
Leach jatkaa, että myös etäisyys on tärkeää bändin koossa pysymisen kannalta.
– Emme juuri näe toisiamme kiertueiden välillä. Se auttaa pitämään välit hyvinä ja luo kiertueen alkuun mielettömän hienoa energiaa. Silloin kaikki tuntuu juuri oikealta ja hienolta, perhemäiseltä. Kuitenkin kuukautta myöhemmin, kun kiertue jatkuu edelleen, ei malta odottaa pääsevänsä pois toisten luota, koska yksi hengittää ärsyttävästi, yksi piereskelee koko ajan ja yksi syö liian äänekkäästi.
Jesse Leach ja kitaristi Adam Dutkiewicz muodostavat Killswitch Engagen dynaamisen duon. Suuri osa luovasta työstä tapahtuu heidän välillään.
– Täällä sanotaan, että rauta raudan teroittaa. Minusta se kuvaa hyvin minun ja Adamin suhdetta. Hän on musiikillinen sielunveljeni. Hän tajuaa minua ja tietää, miten ajattelen ja kuinka kanssani kannattaa toimia. Hän osaa katsoa kokonaisuutta, on todella taitava biisintekijä ja erittäin hyvä yksityiskohtien säätämisessä. Hän saattaa panna minut muuttamaan yhden ainoan sävelen melodiassa tai pyytää harkitsemaan, voisinko laulaa jonkin kohdan matalammalta. Adam on opiskellut musiikkia ja tuottanut monia bändejä. Sen ansiosta hänellä on todella paljon tietoa ja kokemusta.
Vastakohdat täydentävät toisiaan: jos Dutkiewicz on musiikin tekemisessä järki, Leach on tunne.
– Olen luova kaaos ihmisen hahmossa. En tunne musiikin teoriaa. Olen oppinut kaiken osaamani tekemällä ja Adamilta. Olen tyyppi, joka kirjoittelee baarissa lautasliinaan. Jokaisen levyn valmistuttua minulla on siellä täällä kaksisataa paperilappua, joista jokaiseen on raapustettu jotakin. Prosessini on täysin kaheli, mutta toisaalta luovuus virtaa minussa vapaasti ja keksin välillä tosi kiinnostaviakin juttuja. Tavallaan minä valmistan savea ja Adam auttaa muotoilemaan sen teokseksi.
Toivoa on aina
Jesse Leachin elämä ei ole ollut helppoa. Hän on Killswitch Engagen alkuperäinen laulaja, mutta joutui poistumaan kokoonpanosta kahden ensimmäisen albumin jälkeen masennuksen vuoksi. Leach palasi bändiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin, 2012. Sen jälkeinen aika on osoittanut hänen päässeen voitolle ongelmistaan.
Hänellä on ajatuksia siitä, mitä sellainen vaatii.
– Ensinnäkin traumat, vaikeudet, pimeät ajat ja masennus on kohdattava. Niitä ei voi välttää. Ei auta yrittää turruttaa itseään huumeilla ja alkoholilla. On päätettävä kohdata ongelmat, ja sen prosessin aikana täytyy vain yrittää pysyä järjissään. Tällaisessa kamppailussa on se kaunis piirre, että lopulta siinä pääsee voittajaksi, jos vain tekee töitä itsensä kanssa.
Se, mikä ketäkin auttaa kulkemaan kohti valoa, on yksilöllistä.
– Minua on auttanut asioista puhuminen, terapia, liikunta ja jopa se, millaista ruokaa syön. Luova työ auttaa myös. Kirjoitan runoja säännöllisesti, ainakin pari kolme kertaa viikossa. Toisinaan mitään ei synny, mutta pyrin silti kirjoittamaan. Myös pianon soittaminen, kitaran rämpyttäminen ja ambient-musiikin säveltäminen tekevät minulle hyvää.
Joskus, kuten koronavuosina, ahdistavat asiat tulevat ulkopuolelta. Leach kertoo selviytyneensä painostavasta ajasta kytkemällä aivonsa pois päältä.
– En halunnut olla missään tekemisissä niiden asioiden kanssa. Vetäydyin pois ihmisten parista ja internetistä, ettei minun tarvitsi katsella kaikkea sitä negatiivisuutta. Lähdin vaeltelemaan metsiin. Perustin podcastin, jonka tekeminen tuntui silloin tosi terapeuttiselta. Yritin keskittyä positiivisiin ja ihmisiä yhdistäviin asioihin.
Mielen ongelmista kärsivän on hyvä tietää, että tie kohti parempaa on aina olemassa. Helppoa sen löytäminen ei kuitenkaan ole.
– On todella paljon asioita, joita voi tehdä henkisen hyvinvointinsa eteen. Mutta siihen on nähtävä vaivaa, oikeasti tehtävä töitä, ja kun ihminen on masentunut, se on hyvin vaikeaa. Minulla on yhä päiviä, jolloin en halua nousta sängystä lainkaan. Mutta tämä matka on opettanut minulle paljon. Kaikki alkaa siitä, että myöntää ääneen, että ei ole kunnossa, että tarvitsee apua.
Avun pyytämistä vaikeuttaa mielenterveysongelmiin liittyvä stigma.
– Ajatellaan, että ongelmansa myöntävä olisi haavoittuva ja heikko. Itse asiassa asia on täysin päinvastoin. Se, että myöntää haavoittuvuutensa ääneen, on suurta urheutta. Siinä vaiheessa myös huomaa, että maailmassa on paljon muitakin, joilla on vastaavia tai pahempia kokemuksia. He tukevat ja auttavat. Toivoa on aina.
Julkaistu Infernossa 2/2025.