Renessanssimies? Se kuulostaa liioittelulta. Tero Kalliomäen kyky hallita musiikin kaikkia osa-alueita on kuitenkin vaikuttava. Hän on luova moniosaaja, joka soittaa, säveltää, sanoittaa, tuottaa, taltioi ja tarvittaessa vaikka rakentaa.
Kalliomäki ei ole kouluttautunut musiikkialalle vaan on opiskellut kaiken omin päin. Kitaran soittamisesta se alkoi, mutta studiotyöt tulivat heti perässä.
– Oman musiikin äänittäminen kiinnosti alusta asti, Kalliomäki sanoo.
– Tein ensimmäiset äänitykset kasettimankalla ja päällekkäisäänityksiä toisen mankan avulla. Äänitin pitkään erilaisilla raitureilla, ja tietokoneiden vallattua äänityshommat aloin opetella käyttämään niitä. Tärkeimmät oppini sain kuitenkin Klaukkalan D-Studiolta, jossa olen tehnyt muutaman albumin muutaman yhtyeen kanssa. Olin aina silmä kovana vakoilemassa, mitä ja miten maestro [Jarno] Hänninen tekee.
Nykyisin Kalliomäellä on oma studio, KillHill. Se ei ole kaupallisessa käytössä. Enää.
– Joskus tein siellä töitä myös muille. Se ei kuitenkaan ollut hauskaa, koska studio on kotitalossani ja muutama muusikko ryyppäsi ja sekoili siellä. Sellainen ei oikein inspiroinut jatkamaan. Ehkä jonain päivänä avaan studion toiseen paikkaan.
Studiolle riittää käyttöä myös omasta takaa. Kalliomäen oma musiikki valmistuu KillHillissä, ja hänen yhtyeensä Kallomäki treenaa sen soittotilassa.
– Olen tehnyt siellä kaikkea demoista albumikokonaisuuksiin ja kehitellyt studiota koko ajan ammattimaisemmaksi. Studion omistamisessa on myös huonoja puolia. En tykkää, kun äänitykset venyvät, ja omassa studiossa niin käy helposti, koska mitään aikarajoja ei ole. Nykyään asetankin itselleni deadlineja ja yritän pitää niistä kiinni. Useimmiten huonoin tuloksin.
Musiikki pitää miehen kiireisenä mutta ei elätä häntä. Voisi se tosin senkin tehdä.
– Saan musiikista hyvää lisätuloa ja apuja kuluihin, joita bändeistä syntyy paljon koko ajan. En ole kuitenkaan uskaltanut hypätä kokonaan musiikkijunaan. Ei se silti täysin mahdoton ajatus ole, koska taon montaa rautaa musiikin parissa.
Yearning vei tositoimiin
Kun Tero Kalliomäki oli teini, hän soitti death metalia myöhemmän popmuusikon Samae Koskisen kanssa. Niistä ajoista on niin kauan, että enää hän ei mene takuuseen edes siitä, oliko heidän bändinsä nimi Consumed vai Kattopelti.
Se on varmaa, että Kalliomäen ensimmäinen levyttänyt yhtye oli Yearning, tärkeä ryhmä hänen kehitykselleen muusikkona. Yearning oli ensimmäinen bändi, jossa hommia tehtiin tosissaan.
– Juhani Palomäki perusti Yearningin Toni Kostiaisen kanssa. He ottivat minut toiseksi kitaristiksi jo ennen ensimmäistä demoa. Juhanilla oli klassisen musiikin tausta ja hän sävelsi monipuolisia, taidokkailla sointukuluilla varustettuja biisejä. Sain häneltä paljon oppia säveltämiseen ja aloin itsekin hyödyntää eri musiikkigenrejä metallissa. Ilman Juhania ja Yearningiä en olisi muusikko, joka nykyään olen, Kalliomäki kiittää.
Yearningin debyyttialbumi With Tragedies Adorned ilmestyi vuonna 1997. Suuri osa sen biiseistä ja riffeistä oli Kalliomäen käsialaa.
– Se on todella hyvä ja tunnelmallinen doom-levy. Soundit vain jäivät harmittamaan. Emme vielä hallinneet studiotyöskentelyä emmekä saaneet huonoilla kamoillamme aikaiseksi haluamaamme soundia. Levy jäi ohueksi ja halvan kuuloiseksi, vaikka se tehtiin kunnon studiossa.
Toisella albumilla Plaintive Scenesillä (1999) vetovastuun otti Palomäki, joka teki kaikki biisit.
– Kakkosalbumi oli soundeiltaan timanttia, mutta minusta siinä mentiin liikaa Arcturusin suuntaan, vaikka olisi pitänyt jatkaa hyväksi havaittua doom-linjaa. Mutta se oli Juhanin ja Tonin visio, ja hyvä levyhän se on.
Plaintive Scenesin ilmestymisen jälkeen Yearning teki Euroopan-kiertueen, joka osoittautui lopun aluksi.
– Tapahtui jotain kummallista, joka sai Juhanin ensin antamaan rumpalille potkut, sitten ottamaan rumpalin takaisin ja potkimaan pois muita jäseniä, kuten minut. Syy on vieläkin epäselvä, eikä sitä enää selville saa. Eikä tarvitsekaan, elämä jatkuu. Mutta ehkä syy löytyy jostain sieltä, että se Euroopan-kiertue oli liian rankka niin nuorille muusikoille ja alkoholia kului aivan liikaa.
Palomäki on sittemmin edesmennyt, eikä Yearningistä ole jäljellä muuta kuin levyt ja muistoja. Ne ovat enimmäkseen hyviä.
– Soitin Yearningissä myös urani huonoimman keikan. Olimme Lahden Kasisalilla niin kännissä, että vahvarit putoilivat ja kitara lensi seinään. Koska emme osanneet omia biisejämme, aloimme soittaa Impaled Nazarenea. Never again, hah! Mutta kaikesta oppii.
Saattue on ikiliikkuja
Kalliomäen tunnetuimpiin bändeihin kuuluu Saattue, joka perustettiin vuonna 2001 nimellä Kiduttajat. Tämä doom death -yhtye on julkaissut neljä albumia: Jäähyvästi (2008), Vuoroveri (2009), Kärsimysnäytelmä (2016) ja Vain toinen heistä (2021).
Perustamisen ja ensialbumin ilmestymisen välissä vieri hämmästyttävät seitsemän vuotta.
– Touhu ei ollut kovin vakavaa ennen kuin aloin säveltää kaikki biisit. Siinä muutoksessa meni vuosia ja ensimmäiset demot olivat niin huonolaatuisia, että niillä oli turha toivoa sopparia, Kalliomäki perustelee.
Homma alkoi toimia, kun laulajaksi löytyi Tuukka Koskinen.
– Tuukalla on perkeleen hyvä raspiääni. Kun se yhdistettiin tunnelmalliseen doomiin ja tarttuviin kertseihin, syntyi Saattueen oma soundi. Spinefarm Records kiinnostui Ikiuneen-ep:stä ja julkaisi debyyttialbumimme. Siihen aikaan levy-yhtiöt vielä maksoivat kaikki kulut ja pääsimme äänittämään kunnon studioon.
Mikä tärkeintä, Saattue oli Kalliomäen ensimmäinen suomenkielinen bändi. Hän sanoo kielivalinnan olleen luonnollinen yhtyeelle, jonka juuret olivat Mana Manan ja Sielun Veljien suunnalla. Siitä huolimatta sanoittaminen tuntui ensin oudolta.
– Tunsin oloni riisutuksi, kun yleisö ymmärsi kaiken enkä voinut enää etsiä sanakirjasta täytteeksi hassuja ja ilkeältä kuulostavia sanoja. Mutta ei mennyt kauan, kun siitä tuli luonnollista. Kieli muokkasi osaltaan Saattueen tyyliä. Jotkut debyyttialbumille kirjoittamani sanoitukset olivat aika ahdistavia ja rankkoja, mutta niin oli tarkoituskin. Pysyäkseen kiinnostavana biisin pitää aiheuttaa reaktioita.
Kalliomäki sanoo Saattueen uran edenneen vaihtelevalla tahdilla. Bändi ei ole valtavan suosittu, mutta se on jättänyt maailmaan jälkensä.
– Soitimme niin Mokoman kuin Stam1nankin kanssa niiden alkuaikoina. Niistä tuli isoja, meistä ei. Mutta en ole koskaan stressannut siitä. Saattueen musiikki on omaperäistä, sillä on innokkaita faneja ja sen tekeminen on hauskaa. On ollut ilo huomata, että meiltä on otettu vaikutteita uudempiin bändeihin. Arvostan sellaista.
Albumeista yleisöön on uponnut parhaiten Jäähyvästi. Kalliomäelle Saattueen parhaat ovat Vuoroveri ja uusin, Vain toinen heistä.
– Niiden biiseihin, soundeihin ja kokonaisuuksiin olen enemmän kuin tyytyväinen. Vuoroverta äänitettiin kuukausi D-Studiolla, ja se sessio on elämäni huippuhetkiä. Albumia väännettiin yötä päivää, ja lopputulos miellyttää edelleen.
Tällä hetkellä Saattue viettää hiljaiseloa. Kalliomäki luonnehtii bändiä ikiliikkujaksi.
– Saattueen moottori ei hyydy koskaan. Meillä on pitkiä hiljaisia kausia ja keikkailemme harvoin, mutta yhtye on saavuttanut kulttisuosion. Viime keikallamme Turussa sali oli melkein täynnä ja ihmiset lauloivat mukana. Olen myös sävellellyt Saattueelle uutta musaa. Se on aina kivaa. Suomalainen melankolisuus sopii luonteelleni täydellisesti, ja Saattueeseen sitä saa purkaa vapaasti.
Embassy of Silence nousi ja hiipui
Saattueen ensimmäinen levy synnytti bändin nimeltä Embassy of Silence. Niin pääsi käymään, kun Kalliomäki pyysi laulaja Ines Lukkasta vierailemaan Jäähyvästi-albumilla.
– Törmäsin Ineksen ääneen Mikseri. netissä ja olin aivan lumoissani hänen laulusoundistaan. Saattue-visiitin jälkeen kysyin, kiinnostaisiko häntä tehdä biisejä kanssani. Kävi ilmi, että meillä oli musiikillisesti paljon yhteistä. Tykkäämme progesta, Tori Amosista, Type O Negativesta, Opethista ja Kate Bushista.
Tämä loi pohjan Embassy of Silencelle, joka soitti progepohjaista metallia ja tunnelmallista rockia. Vuonna 2007 perustettu bändi teki albumit Euphorialight (2010), Antler Velvet (2012) ja Verisimilitude (2015).
Kalliomäki kokee Embassy of Silencen henkilökohtaisesti hyvin tärkeäksi yhtyeeksi. Sen jäsenistä tuli toisilleen hyviä ystäviä, ja hänellä on bändin logo tatuoituna käsivarteensa.
– EoS nousi laajempaan tietoisuuteen vuonna 2010. Pääsimme Infernon kanteen, saimme radiosoittoa ja teimme paljon keikkoja. Kiersimme Eurooppaa niin pienellä pakulla, että joku joutui aina istumaan vaihdekeppi polvien välissä. Kroatian rajalla meitä yritettiin huijata maksamaan sakkoa siitä, että autossa oli muka huumeita, vaikka ei todellakaan ollut. Emme luovuttaneet ja pääsimme lopulta jatkamaan matkaa.
Nousujohteisten vuosien jälkeen Embassy of Silencen suunnalta ei ole enää kuulunut mitään uutta. Bändi on kuitenkin edelleen olemassa, ainakin teoriassa.
– Embassy of Silence ei koskaan varsinaisesti lopettanut. Homma hiipui, kun Inestä ei enää kiinnostanut keikkailu ja tuli muita bändi-ideoita. Unelmoin, että jatkaisimme jonain päivänä. Teimme laadukasta musiikkia, joka ei löytänyt tarpeeksi kuulijoita.
Uinuos, uusi muotti
Kalliomäki kertoo inhoavansa sitä, että musiikin tekemiselle asetetaan sääntöjä. Jos häneltä kysytään, rajoitukset on tehty rikottaviksi.
– Omalla kohdallani se on toiminut. Olen saanut tehtyä mielenkiintoista musiikkia ilman genrerajoja. Toki bändikohtaisesti minäkin pysyn joissain rajoissa. Sillisalaatti toimii harvoin.
Vuonna 2015 perustettu Uinuos on hyvä esimerkki Kalliomäen vapaasta tyylistä. Se on dark folk -bändi, jonka perustamisen aikaan akustiset soundit ja tenhimäinen synkkyys kiehtoivat häntä erityisen paljon. Kalliomäki ei silti katso siirtyneensä Uinuoksen kautta mihinkään täysin uuteen. Kyse on pikemminkin painotuksista.
– Lähes kaikissa bändeissäni on ollut akustisia juttuja ja folk-elementtejä. Synkkä folk on aina miellyttänyt. Teimme jo Saattueen Vuoroverelle folk-henkisen akustisen biisin nimeltä Synnistä syntynyt. Siinä lauloi Embassy of Silencen Ines, josta tuli myös Uinuoksen laulaja. Biisissä lauletaan ”uinuos vaan”, ja siitä Uinuos sai nimensä. Myös Saattueen Vieraaseen multaan -biisin kertosäkeessä rämpytellään akustisella kitaralla folk-säestystä ja laulumelodiakin on melko puhtaasti kansanlaulua. Sama juttu Taakka-biisissä – kuunnelkaapa laulumelodiaa.
Voisi kai sanoa, että Uinuos valoi Kalliomäen musiikin synkkyyden toisenlaiseen muottiin.
– Synkkyys voi olla jopa raskaampaa akustisena kuin säröillä, koska siten tunnelma nousee lähemmäs pintaa ja kohtaa mielen herkemmin. Ja jos Uinuoksen biisejä soittaisi säröillä, ne saisi suhteellisen pienillä muutoksilla sopimaan Saattueelle.
Uinuos on tehnyt vain yhden levyn. Walakiat ilmestyi vuonna 2018.
– Walakiat onnistui hyvin, mutta jatkoa ei ole seurannut. Minä perustin Kallomäen, Inestä ei kiinnostanut keikkailla ja itse taas taas en halua olla bändeissä, jotka eivät keikkaile. Myös treenaaminen oli haastavaa, koska rumpali oli Turusta, sellisti Lahdesta, laulaja Helsingistä ja loput Riihimäeltä.
Kuten Saattue ja Embassy of Silence, myös Uinuos saattaa jonain päivänä herätä horroksesta.
– Toivottavasti saamme vielä jonain päivänä tehtyä uutta musiikkia. Uinuos oli toimiva kokoonpano, jossa oli sello, viulu, jouhikko, erikoisia perkussioita ja kurkkulaulua. Ne sekä Ineksen taidokas laulu ja sanat tekivät musiikista mielenkiintoista.
Suurten lavojen Kallomäki
Tällä hetkellä Tero Kalliomäen kaiken ajan vie bändi nimeltä Kallomäki, jota hän luonnehtii täydelliseksi jatkoksi Uinuokselle. Alun perin sen oli määrä olla pienimuotoinen sooloprojekti, joka olisi kantanut hänen sukunimeään.
– Kun muusikkokaverit tajusivat mielenkiintoisen ideani, he alkoivat pyrkiä puoliväkisin bändiin. Haistoin myös, että ehkä tämä kannattaa vetää isoksi bändiksi. Show’mme toimiikin täydellisesti isoilla lavoilla.
Uuden yhtyeen oma soundi syntyi, kun Kallomäki kuuli jouhikonsoittoa, ihastui siihen, rakensi itselleen soittimen ja opetteli soittamaan sitä.
– Tein itselleni sähköjouhikon, jolla pystyn vetämään säröllä ja wahin läpi. Aloin soittaa jouhikolla metallia, mitä ei ollut aiemmin tehty.
Modernin sähköjouhikon ohella Kallomäen soundiin kuuluvat sähkösello ja shamaanirummut. Mukana on myös Uinuoksen musiikista tuttua kurkkulaulua.
Kalliomäki ryhtyi kehittelemään myös yhtyeen visuaalista puolta. Hän haki ideoita lempielokuvistaan, joista monet kertovat kulteista ja pakanallisuudesta. Niistä mainittakoon Wicker Man – Uhrijuhla ja Children of the Corn – Maissilapset.
Kalliomäestä tuli Kallomäki, kun Tero visioi mielessään kallopäisen jouhikonsoittajan. Hän päätti hankkia keikkapäähineeksi peuran kallon sarvineen.
– Toisin kuin äskettäin Saksassa joku luuli, maskini ei ole aito kallo vaan 3d-printattu. Se päässä keikkojen soittaminen on tuskaa. Hiki valuu silmiin, happi loppuu ja kypärä puristaa niin, että pää tulee kipeäksi – mutta on se sen arvoista! Voin vain kuvitella, miten tuskallista olisi keikkailla oikea kallo päässä. Se painaisi paljon enemmän ja olisi vielä epämukavamman muotoinen, Kalliomäki nauraa.
Kallomäki on julkaissut albumit Roka Ukri (2018), Uuden kuun aika I ja II (2020) ja Huunpurema (2023). Kuten dark folkiin ja pakanametalliin kuuluu, yhtyeen taiteessa on vahva myyttinen ulottuvuus. Kalliomäki kertoo etenkin suomalaisten mytologioiden kiehtovan häntä.
– Toisin kuin suurin osa dark folkin esittäjistä, en ole kiinnostunut esimerkiksi norjalaisista mytologioista tai viikinkien seikkailuista. Niitä käyttävät nykyään lähes kaikki, ja kaikki tuntuu kuulostavan samalta. Mielenkiintoisempia ovat lähelle osuvat tarinat esimerkiksi Ukosta, Ahdista, Tapiosta ja Mielikistä.
Kallomäki ei jämähtänyt myöskään valmiiseen suomalaiseen tarustoon. Luovana sieluna Kalliomäki kirjoitti yhtyeelleen taustatarinaksi oman myytin pakanallisesta kulttijohtajasta, Roka Ukrista. Tarina löytyy Kallomäen ensimmäisen albumin kansista ja bändin Youtube-kanavalta.
– Roka Ukri eli 1600-luvun lopussa nälänhätää kärsivässä Suomessa. Hän perusti kultin, jonka jäsenet seurasivat jouhikkomessuja ja tekivät mitä hän halusi, Kalliomäki kiteyttää.
Useimmat Kallomäen sanoitukset mukailevat Roka Ukri -tarinoita. Lisäksi bändi ammentaa Suomen kansan muinaisista loitsurunoista. Kansitaidetta ja keikkojen visuaalista puolta on luonut Rita Rönkkö.
Tällä hetkellä Kallomäki tekee neljättä albumiaan. Kalliomäki sanoo, että osa hänen bändiin liittyvistä haaveistaan on jo toteutunut.
– Kallomäen ensimmäisenä vuonna näin Hellfestissä Batushkan keikan. Silloin haaveilin somessa, että tiedän erään toisenkin näyttävän yhtyeen, jolla olisi vielä hienompi rituaalishow, jos se vain saisi tilaisuuden esiintyä isoilla lavoilla. No, vähän aikaa sitten Kallomäki soitti Batushkan kanssa samalla lavalla Saksassa. Kylläpä jäi hyvä mieli siitä festarista.
Julkaistu Infernossa 7/2024.