Jonathan Davis paljastaa The Independent -lehden mittavassa haastattelussa, mitä Korn-yhtyeen albumia hän pitää kaikkein onnistuneimpana ja mikä levy puolestaan kompuroi lähtötelineisiin.
Davis kertoo olevansa kaikkein ylpein yhtyeen vuonna 2002 julkaistusta Untouchables-albumista, johon myös panostettiin aikaa ja varsinkin rahaa – levyn kustannukset kipusivat neljään miljoonaan dollariin. Suurin osa summasta tosin upposi Kornin kiertuehenkilökuntaan, jota yhtye piti valmiustilassa äänitysten aikana. Mutta suuri budjetti myös kuuluu lopputuloksessa.
”Se kuulostaa minusta kuin Asia-yhtyeen heviversiolta, tuotanto on äänenlaadullisesti samaa kaliiberia. Upotimme levyyn paljon rahaa ja sen tekeminen vei kaksi vuotta; muistan meidän käyttäneen kuukauden pelkkien rumpusoundien hakemiseen. [Michael] Beinhorn on suosikkituottajani, hänellä on todella hyvä korva eikä hän pelkää sanoa, jos homma kusee. Saatoin laulaa osuuksiani ja ajatella saaneeni parasta jälkeä aikaan, mutta hän käski minut kotiin koska ääneni ei hänestä ollut kunnossa. Suutuin hänelle usein, mutta oikeasti rakastan häntä”, Davis muistelee ja sanoo vielä joskus julkaisevansa dokumentin levyn teosta, jos vain löytää kuvatun materiaalin.
Sen sijaan Davis ei ole järin ylpeä Korn III: Remember Who You Are -levystä (2010). Kyseessä oli kolmas ilman kitaristi Headia ja toinen ilman alkuperäistä rumpalia David Silveriaa tuotettu levy, jota varten yhtye pestasi kaksi ensimmäistä albumiaan tuottaneen Ross Robinsonin jälleen puikkoihin. Bändi yritti näin palata juurilleen, mutta epäonnistui yrityksessään.
”Luulen, että olisimme saaneet aikaan paremman levyn, jos Ross ei olisi ollut niin vitun kova ja olisi antanut meidän pitää hauskaa. Levyllä on esimerkiksi kappale, jonka tein vaimoni lääkeaddiktiosta. Ross oli tietämättäni soittanut vaimolleni ja pyytänyt hänet studioon – minun piti laulaa se kappale hänelle!”
”Hän painelee tarkoituksella nappuloitasi saadakseen sinut raivon partaalle, jolloin tunteet purkautuvat. Ymmärrän mitä hän hakee, mutta en halua enää olla osa sitä. Rakastan ja kunnioitan häntä, hän on mielestäni viimeisiä todella suuria tuottajia – mutta se levy kuulostaa pakotetulta ja se syöksi minut todella pimeään paikkaan, johon en enää halunnut palata. Suurin virhe, jonka olemme luultavasti bändinä tehneet, oli kurkottaa taaksepäin sen sijaan että olisimme menneet eteenpäin”, Davis pohtii.