Tony Iommin, 76, puhuessa jo hänen äänessään voi kuulla paljon viisautta. Kaikesta huomaa, ettei hän liiemmin murehdi menneitä tai huoli tulevia. Iommin elämässä tällaiset kriiseilyt ovat jo takanapäin.
Viime aikoina Iommin musiikillisessa keskiössä on ollut Anno Domini 1989–1995 -boksi, jollaista on odoteltu vuosia. Loota sisältää eri levy-yhtiön kautta julkaistua The Eternal Idol -albumia lukuun ottamatta kaikki levyt, joilla bändin kuudes laulaja Tony Martin oli mukana.
Iommi toteaa tyynen rauhallisesti, että boksi ilmestyy vasta nyt, koska se on nyt valmis. Kaikki, mitä Black Sabbathin nimissä julkaistaan, tulee kitaristin mukaan olla perusteellisesti tehtyä. Jotain sellaista, jonka hän voi allekirjoittaa.
– Viime vuosina olemme julkaisseet Ozzy-boksin ja Dio-boksin. Nämä asiat ottavat aikaa. Varsinkin, jos aikoo uudelleenmasteroida tai uudelleenmiksata tai tehdä jotain muuta kuin vain julkaista paketin julkaisemisen ilosta, hän sanoo.
– Olen erityisen iloinen, että julkaisemme nyt Tony Martin -ajan boksin. Olen saanut vuosien aikana lukemattomia viestejä näitä levyjä koskien. Ihmiset ovat toden teolla halunneet saada ne käsiinsä. Moni painos on loppunut aikoja sitten. Minut on jopa yllättänyt se, miten pidettyjä ja kaivattuja nämä vähemmän tunnetut albumimme ovat.
Olisi ollut helppoa painaa vinyylille vain jokin random-masteri, editoida albumien kansista hieman uudenlaiset versiot ja panna paketti julki. Kuulijat olisivat saattaneet olla tyytyväisiä siihenkin. Iommi taas ei.
– Palaan aina lähdemateriaalin äärelle. Katson, onko levyistä olemassa erilaisia mastereita, haluanko masteroida levyn kokonaan uudelleen vai mitä tehdään. Tässäkin vaiheessa kasassa on vasta musiikillinen puoli.
– Martin-boksin kohdalla halusin miksata Forbidden-albumin [1995] uudelleen. Työstin sitä pikkuhiljaa aina kun mahdollista. Pistin työhön paljon ajatusta. Halusin toden teolla tehdä oikeutta albumille. Se on erikoinen levy, joka kuvastaa jollain oudolla tavalla täysin sitä, millaisia aikoja olimme eläneet edeltäneet kymmenen vuotta.
Hajontaa rivistössä
Mitä Tony Iommin mieleen tulee, kun hän muistelee 1980-luvun loppua Black Sabbathissa ja muusikonurallaan?
Black Sabbathin kuuntelijat ajattelevat ensimmäisenä turbulenssia, joka oli alkanut jo 1979, kun bändin alkuperäinen laulaja Ozzy Osbourne poistui sen riveistä. Ronnie James Dio lauloi Sabbathissa 1979–1982 ja Ian Gillan 1982–1984. Gillania seurasivat vielä Glenn Hughes (1985–1986) ja Ray Gillen (1986–1987).
– Se oli vaikeaa aikaa, ei käy kieltäminen, Iommi sanoo tasaisella äänellä ja lisää sitten huolettomasti, että hänen elämänmittainen periaatteensa on ollut olla antamatta periksi ja taistella aina vastoinkäymisiä vastaan.
– Black Sabbath on joutunut taistelemaan ensimmäisistä hetkistään alkaen. Joskus ongelmat ovat olleet sisäsyntyisiä. Joskus taas meistä riippumattomia. Olen vahvasti sitä mieltä, että ylämäkeen puskeminen teki meistä aina vahvemman bändin. Se pakotti meidät yrittämään kovemmin ja ylittämään itsemme.
Iommi ei peittele faktaa, että turhautumisen määrä oli vakio, kun minkäänlaista jatkuvuutta ei meinannut syntyä. Laulajat ja muusikot vaihtuivat taajaan. Aina kun työskentelytavat meinasivat asettua, ne muuttuivat.
– Epäilys oli aina suurta, kun esittelimme uuden laulajan. Porukka oli valmis kuoppaamaan Black Sabbathin jo kun Ronnie korvasi Ozzyn. Se tarkoitti myös, että musiikkimme merkitsi ihmisille paljon.
– Saimme todistella kerta toisensa jälkeen, että Black Sabbath voi olla Black Sabbath, vaikka rumpali tai basisti vaihtuisi eikä uusi kaveri olisi vanha tuttu alkuperäisestä kokoonpanosta. Tätäkin suurempi merkitys oli sillä, että ihmiset ovat aina erilaisia, ja aina kun muusikko vaihtui, meidän oli opittava tuntemaan toisen tapa soittaa ja toimia.
Tony Martin muisteli uraansa Infernon numerossa 1/2022 ja kertoi Black Sabbathiin liittymisestään seuraavaa:
”Kuulijat ja aika moni muu bändin ulkopuolelta halusivat rakentaa minusta myyttistä heavy metal -legendaa, mutta minä en vain ollut luontaisesti rock kuten Ozzy tai Ronnie. Minulla ei ole kiehtovaa synkkää puolta tai tarinan veroisia traumoja lapsuudesta. Taustallani ei ole mitenkään erityisen hekumallista ryysyistä rikkauksiin -kertomusta tai edes seksiä, huumeita ja rock’n’rollia. Olen vain ihan tavallinen kaveri, joka sattui päätymään Black Sabbathiin.”
Kun pätkän lukee Martinin etunimikaimalle Iommille, hänen puheessaan kuuluu lempeä hymy.
– Kun asiat Ray Gillenin kanssa eivät toimineet, etsin lähes epätoivoisesti uutta laulajaa melkein valmiille levylle. Ystäväni, jonka kanssa olin käynyt koulua, sattui olemaan Tonyn manageri ja ehdotti häntä, Iommi kertoo.
– Kohautin olkapäitäni, menimme studioon ja hän kuulosti mahtavalta. Tonyn ääni toimi minulle heti ihan täydellisesti. Sen sijaan ikä- ja kokemuseromme oli jättimäinen. Me muut olimme jo kiertäneet maailmaa ja tunsimme homman lainalaisuudet, kun taas Tony ei ollut tehnyt mitään sellaista. Hän lähti mukaan, mutta yritti esittää liiankin urheaa.
Iommi täsmentää, ettei Martin oikeastaan koskaan antanut ymmärtää tuntevansa oloaan epämukavaksi. Britit tekivät hänen mukaansa kuten britit yleensä tekevät, eli puhuivat paljon, mutta vääristä asioista.
– Minä odotin ja vaadin häneltä liikaa, koska olin työskennellyt Ozzyn, Ronnien ja Ianin kanssa. En täysin sisäistänyt, ettei Tony ollut koskaan äänittänyt tämän kokoluokan albumia tai laulanut niin monen ihmisen edessä.
– Tonyn paineet olivat valtavat. Jos olet laulaja, mieti itse, millaista olisi ryhtyä mainitun kolmikon seuraajaksi ihan missä tahansa bändissä. Siihen ei ihan jokainen kaveri pysty. Tony haastoi itsensä, lauloi albumeilla aivan maagisesti ja hänestä kuoriutui ehta esiintyjä. Olin liian ankara, mutta hänen kehitystään oli hienoa seurata vierestä.
Taiteellisen vapauden hinta
Vuonna 1987 ilmestynyt The Eternal Idol, ainoa Anno Domini -boksilta uupuva Martin-kauden albumi, oli uuden laulajan ensimmäinen levytys Black Sabbathin riveissä. Samalla sen lähtökohdat olivat erilaiset kuin myöhemmillä levyillä.
– Jos en muista ihan väärin, albumille ei tehty laulujen äänittämistä lukuun ottamatta juuri mitään muutoksia sen jälkeen, kun Tony liittyi bändiin. Ellei ihan muutamaa kitaratuplausta lasketa, Iommi kertoo.
– Suurin haaste oli, että kaikki laulumelodiat ja -sovitukset olivat valmiina. Bändissä tapahtui niin paljon kaikenlaista, etten kestänyt ajatusta lähteä säveltämään niitä uudelleen. Toivoin vain parasta Tonyn suhteen. Kaiken sen sekavuuden keskellä Tony teki ilmiömäistä työtä. Hän otti albumin ja laulut omikseen.
Tätä nykyä The Eternal Idol on tunnustettu ja arvostettu Black Sabbath -albumi. Levyn ilmestyessä se kuitenkin otettiin vastaan penseästi. Kriitikot nihkeilivät ja kuulijoiden epäilykset näkyivät albumin myyntiluvuissa.
– Niin. Jopa levy-yhtiömme Vertigo, jonka kautta olimme julkaisseet kaikki Black Sabbath -albumit debyytistämme asti, lopetti sopimuksemme eikä suostunut edes keskustelemaan asiasta, Iommi sanoo pientä huvittuneisuutta äänessään.
– Vanhaa kuulijakuntaa uusi Black Sabbath -kokoonpano ei meinannut innostaa. Uutta sukupolvea taas innosti ihan muunlainen musiikki. Kiikuimme innokkaimpien faniemme varassa, eikä se ollut tarpeeksi. Tilanne oli ihan erilainen kuin Ronnien tai Ianin liittyessä bändiin. Aika oli silloin toinen, ja he toivat mukanaan paljon Rainbow- ja Purple-faneja.
Edes kiertäminen ei ollut itsestäänselvyys. Iommi sanoo, ettei monikaan yhteistyökumppani uskonut uuden Black Sabbathin vetovoimaan, joten hän rahoitti ensimmäisiä Martin-kiertueita omasta pussistaan.
– Se tuli minulle todella kalliiksi. Uskoin asiaamme ja musiikkiimme niin kovasti, että halusin vain puskea eteenpäin. Olin varma, että kunhan me ja Tony saamme mahdollisuuden, ihmiset löytävät meidät uudelleen.
I.R.S. Records ja sen perustaja Miles Copeland III olivat taho, joka pelasti Black Sabbathin pyörteestä, jota bändi ei olisi voinut jatkaa pitkään edes kitaristinsa rahoittamana.
– Kun tapasin Milesin ja juttelimme, hän vaikutti heti todella omistautuneelta ja intohimoiselta kaverilta. Se teki minuun vaikutuksen, Iommi sanoo ja kiittelee vieläkin saaneensa tavallaan hetken irtioton musiikkibisneksestä.
– Useimmat levy-yhtiöt olivat kiinnostuneita vain siitä, miten monta hittiä voisimme tehdä ja miten paljon rahaa meillä voisi teettää. Miles oli erilainen hahmo. Hän sanoi rakastavansa sitä, mitä teemme, ja haluavansa, että teemme juuri sitä, mitä haluamme tehdä. Miles sanoi oikeita asioita, enkä välittänyt tuolloin hänen levy-yhtiönsä puutteista.
Vapauden hintana oli, ettei I.R.S. Recordsilla ollut kummoista jakeluverkostoa. Black Sabbath pääsi kyllä tekemään tulevaa albumiaan kaikessa rauhassa, mutta kovin moni ei saanut tietää levyn edes ilmestyneen.
– Lähdimme Amerikkaan Tonyn, Cozy Powellin [rummut], Geoff Nichollsin [koskettimet] ja Laurence Cottlen [basso] kanssa, eikä kukaan tiennyt, että olimme kiertueella tai että olimme tehneet levyn, Iommi huokaa.
Kitkeryys ei kuitenkaan heijastunut Headless Cross -albumille (1989), joka oli ensimmäinen alusta loppuun Tony Martinin kanssa tehty Sabbath-levy. Sen erikoisuutena kuullaan Iommin hyvää ystävää, Queen-yhtyeen Brian Maytä.
– Olen tuntenut Brianin yli 50 vuotta ja olimme tunteneet iäisyyden jo hänen soittaessaan When Death Callsin soolon, joten tiesin tasan mitä saisin. Vierailimme muutenkin paljon toistemme luona, kun olimme äänittämässä levyjämme. Keskustelimme päivittäin. Voin sanoa, että ystävyys Brianin kanssa oli tärkeä osa 80-luvun lopusta selviytymistäni.
Jatkuvuus katkeilee
Sana ”vaikea” toistuu jälleen Iommin puheissa, kun etenemme 1990-luvun taitteeseen. Tahmeus ei ainakaan vähentynyt, kun Black Sabbathin annettiin ymmärtää olevan grungen nousun keskellä auttamattoman vanhanaikainen bändi.
Iommi toteaa, ettei hän halunnut antaa uskonsa horjua sitten millään.
– Vakuuttelin kaikille, että kunhan teemme tämän kiertueen, jälleen useampi tietää, että meillä on Tony Martinin kaltainen kaveri, soitamme vanhojakin kappaleita ja että uudet levymme ovat erittäin hyviä.
– Kerta toisensa jälkeen saavuimme keikkapaikalle, jossa oli lähinnä porukkaa, joka kävi siellä joka ilta muutenkin. Kukaan ei tiennyt, että Black Sabbath on tulossa. Kun soitimme niissä paikoissa, moni ei meinannut uskoa, että olemme Black Sabbath. Se oli hämmentävää. Ihan kuin meitä ei olisi ollut olemassa.
Tyr (1990) on suomalaisestakin näkökulmasta mielenkiintoinen albumi. Levyllä ei ole täysimittaista lyyristä tarinaa, mutta Tony Martin alkoi saada kiinni omasta tyylistään. Teksteissä oli paljon pohjoista mytologiaa.
– Tony ei halunnut kopioida Ozzya tai Ronnieta, mikä oli hyvä, koska kukaan ei voi kirjoittaa sellaista huurua kuin Ozzy tai vertauskuvallista fantasiaa kuten Ronnie, Iommi naureskelee.
– Huomasin, että Tony on todella luova tyyppi. Hän teki sanoittaessaan paljon taustatyötä. Jäin tuntikausiksi tutkimaan, miten hän löysi todellisesta ja epätodellisesta historiasta tai tarinoista juuri sellaisia aiheita, jotka oli kuin tehty biisiemme tunnelmaan. Minusta alkoi tuntua, että me kaikki saamme juonen päästä kiinni.
Seuraavaksi tapahtui jotain, mistä Iommi ei ole ylpeä edes vuosikymmeniä myöhemmin.
Juuri kun Black Sabbath oli saavuttamassa perustajansa haaveileman jatkuvuuden, bändille tarjoutui mahdollisuus palata Dio-aikakautensa kokoonpanoon. Uusi, taatusti mielenkiinnon herättävä albumi ja varmemmat kiertueet olivat iso houkutus. Tony Martin joutui väistymään.
– On mielenkiintoista pyöritellä ajatusta, mitä olisi tapahtunut, jos Ronnie-kiertueet olisivat jääneet toteutumatta, Iommi pohtii.
– Saimme melkoisen tarjouksen. Olin vähän uuvuksissa tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta. Levy-yhtiömme ei saanut oikein asioita aikaiseksi. Meille luvattiin kuuta taivaalta, teimme levyn ja… No, eivät asiat silloinkaan mitenkään erityisen hyvin menneet, koska sellaiselle musiikille, jota teimme, ei ollut hirvittävästi tilausta. Tarvitsimme sitä kaikkea jo pelkästään taloudellisesti, mutta onneksi Dehumanizer [1992] oli myös hieno albumi.
Mukavuusalueen sisällä ja ulkona
Dio-reunion ei kauan kestänyt. Jo vuonna 1994 ilmestynyttä Cross Purposes -albumia tehtiin eri kokoonpanolla.
Levystä on liikkunut vuosien mittaan paljon huhuja. On väitetty, ettei albumin ollut tarkoitus olla Black Sabbathia, vaan ennemmin Tony Iommin ja alkuperäisen Sabbath-basistin Geezer Butlerin yhteislevytys. Tony Martin tosin oli taas mukana.
– Minulle se oli ehdottomasti Black Sabbath -albumi, Iommi ampuu huhut alas hetkeäkään miettimättä.
– Minusta oli hauskaa, että lehdistö kirjoitti levyn olevan ensimmäinen Black Sabbathin kuuloinen albumi sitten Born Againin [1983]. Mietin jo tuolloin, että mitähän me olemme siinä välissä tehneet, koska minulle Black Sabbathin sydän on jotain aivan muuta kuin yksi tietty soundi. Nämä taitavat olla niitä makuasioita, joista kaikki aina puhuvat.
Forbidden (1995) jäi yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi peräti 18 vuoden ajaksi, kunnes rumpalia vaille alkuperäinen Sabbath-kokoonpano teki 13-albumin.
Kokeilunhalun puutteesta Black Sabbathia ei ainakaan voi syyttää: Forbiddeniä saapui tuottamaan muuan Ernie Cunnigan, joka tunnetaan paremmin nimellä Ernie C. Kyllä, kyseessä on rap metal -bändi Body Countin kitaristi. Kuullaanpa Forbiddenillä myös yhtyeen laulajan Ice-T:n puheääntä.
Albumin mainitseminen saa Iommin erityisen mietteliääksi.
– I.R.S. Recordsin kaverit ehdottivat Ernietä, koska Body Count oli tehnyt juuri pari menestynyttä albumia ja edusti täysin sitä hetkeä. Me emme kuitenkaan tunteneet oloamme mukavaksi.
– Ice-T:n vierailu oli hauska juttu, mutta Ernien tyyli oli ihan erilainen kuin mihin olimme tottuneet ja hän toi mukanaan liudan studioväkeä. Olimme sokissa, koska olin tottunut olemaan mukana levyjen tuotannossa. Yhtäkkiä musiikkimme ei ollutkaan enää omissa käsissämme, ja hetken tuntui, että albumia tekevät he emmekä me.
Iommin äänessä kuuluu huvittuneisuutta, kun hän kertoo vuonna 1998 edesmenneen Cozy Powellin kiemurrelleen yhteistyön äärellä. Aiemmin rumpali oli tehnyt levyjä Jeff Beckin, Rainbow’n, Whitesnaken ja monen muun kanssa.
– Ernie C ei vain neuvonut, vaan oikeastaan kertoi, miten bassorumpuja kuuluu soittaa. Ja Cozy ei ollut niitä kavereita, joille tullaan kertomaan, miten rumpuja soitetaan. Se aiheutti jännitteitä, mikä heijastui koko albumille.
Anno Domini -boksi antoi Iommille hienon mahdollisuuden avata Forbidden-albumin holvit uudelleen. Alkuperäisen soundin pinnan alta kuulemma löytyy täyttä Black Sabbathia.
– Cozy vihasi levyn rumpusovituksia ja -soundeja, Tonyn lauluissa jäi käyttämättä paljon asioita ja tiesin, että kitararaitoja ja -harmonioitakin oli olemassa vaikka kuinka, joten kaivelin kaikki äänitykset esiin, kitaristi kertoo.
– Ehostin hieman soundia ja tein levystä enemmän Black Sabbathin kuuloisen. Tony ehdotti jopa laulujen äänittämistä uudelleen, mutta sanoin suoraan, ettei albumia voi muuttaa täysin. Ei varsinkaan, kun kaksi sen aikaisista jäsenistä on siirtynyt tuonpuoleiseen. Siispä tein kunniaa sille Forbiddenille, joka on jo olemassa. Toivon, että pidätte siitä.
Yhä elävä entiteetti
Viime vuosituhannen jälkipuoliskolla Tony Iommi ja Black Sabbath ottivat loikan, jota ilman monen bändiin kuuluneen loppuelämä olisi voinut olla tyystin erilainen: eteenpäin menemisen sijasta bändi teki reunionin.
Tony Iommi, Geezer Butler, Bill Ward ja Ozzy Osbourne kokosivat Black Sabbathin tunnetuimman muodon yhteen. Tämän luulisi olleen helpotus myös Iommille, joka oli kuljettanut bändiään viitisentoista vuotta vastatuuleen.
Iommi toteaa tietynlaisten vaikeuksien loppuneen areenoiden täytyttyä, mutta ne korvautuivat aina uusilla.
– Black Sabbathiin on aina kuulunut, etteivät asiat ole koskaan liian helppoja. Jokin tässä bändissä vaatii, että liikumme aina hieman veitsenterällä. Jos haasteita ei aiheuta raha, niin sitten kipuilemme muiden asioiden kanssa.
– Koen, että Black Sabbath on elävä entiteetti, jossa mikään ei olisi voinut tapahtua ilman muuttujia. Ajattele, jos Ozzy ei olisi koskaan lähtenyt emmekä olisi tehneet Dio-ajan materiaaliamme. Tai jos Dio ei olisi lähtenyt ja Tonyn aika olisi jäänyt välistä. Eikä alkuperäisen kokoonpanon paluuta olisi voinut tapahtua ilman Forbiddeniä.
Iommin periaate olla sulkematta mitään ovia ei ole muuttunut tähän päivään mennessä. Tässä haastattelussakin on keskitytty lähes täysin historiaan, mutta se ei tarkoita, että kitaristi eläisi menneessä.
Viimeisin Black Sabbath -albumi ilmestyi vuonna 2013. Iommin Fused-soolosta on kulunut melkein kaksikymmentä vuotta, ja Ian Gillanin kanssa työstetyn WhoCares-projektin ainokainen albumi täyttää tänä vuonna kaksitoista.
Riffimestari vakuuttaa kuitenkin tekevänsä yhä jatkuvasti musiikkia ja lupaa, että sitä tullaan myös kuulemaan.
– Tiedätkö, minulla ei ole kiire mihinkään. Olen ottanut aikani näiden boksien tuottamisessa, ja aion ottaa aikani musiikkini kanssa. Se on yksi iän tuomia etuisuuksia. Minulla ei ole enää koko ajan kiire jonnekin.
– Minulla on varmasti satoja tai jopa tuhansia riffejä. Osa niistä on käyttökelvottomia, mutta minulla on täysi luotto niihin kappaleisiin ja riffeihin, joita olen työstänyt viimeisen vuoden tai parin aikana. Se, missä muodossa ja kenen kanssa nämä kappaleet saavat lopullisen muotonsa, jääköön toistaiseksi arvoitukseksi.
Samalla kun Iommi on työstänyt uutta musiikkia, Black Sabbathin perintö on saanut mitä erikoisemman muodon: edes Iommi itse ei olisi uskonut näkevänsä tai kuulevansa musiikkiaan kiertueeksi laajentuneen baletin muodossa.
Siksipä hän ei sulje pois mahdollisuutta, että Black Sabbath -elokuvakin joskus toteutuisi. Suurin haaste on kitaristin mukaan se, että kaikki ei mahtuisi millään yhteen leffaan.
– Jos minulle soitettaisiin, että osaava elokuvaryhmä haluaisi tehdä Sabbath-elokuvan, jossa olisi jokin hyvä idea, antaisin sille varmasti vihreää valoa. Jos meistä tehtiin jo baletti, niin miksei sitten elokuvaa, Iommi virnistää.
– Tarinaamme kuuluu kuitenkin niin paljon tärkeitä ihmisiä ja merkittäviä käänteitä, että luulenpa elokuvan olevan aikamoinen haaste. Olisi kuitenkin kunnia, jos sellainen vielä joskus toteutuisi.
Julkaistu Infernossa 5/2024.