Edellisestä albumistanne Voice of the Voidista on kahdeksan vuotta. Miksi uuden materiaalin tekeminen kesti niin kauan?
– Siihen vaikuttivat monet tekijät. Perheessäni oli vakavia terveysongelmia, jotka johtivat… no, vuosien toipumiseen. En pystynyt käyttämään kovinkaan paljon aikaani musiikin tekemiseen, kitaristi-laulaja Kenneth Paul Cook kertoo.
– Myös se vaikutti, että meillä on tapahtunut joitain kokoonpanomuutoksia edellisen levymme jälkeen. Sen lisäksi covid varasti pari vuotta prosessista. Tuo kaikki on nyt takana ja olemme yrittäneet korvata menetettyä aikaa. Lähitulevaisuudessa aiomme pitää kaasun pohjassa.
Beyond the Reach of the Sun vaikuttaa kohtalokkaalta levynnimeltä, mutta itse musiikki on eloisaa ja monipuolista. Ovatko albumin teemat niin synkkiä kuin otsikko antaa ymmärtää?
– Levyllä on kappaleita, jotka käsittelevät synkempiä teemoja. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää tuomiota ja synkkyyttä. Esimerkiksi kappale The Torch on tarina sinnikkyydestä ja vastoinkäymisten voittamisesta.
– Mielestäni sanoituksellisten ideoiden ja teemojen tulisi sopia musiikkiin. Kun otetaan huomioon levymme pituus ja luonne, haluamme vaihtaa tunnelmia kappaleiden sisällä pitääksemme niin kuulijat kuin itsemme mukana. Sävellyksessä voi siis olla piristäviä, kauniita kohtia… ja toisaalta synkkiä, pahoja kohtia – kaikki saman katon alla.
Albumi vaikuttaa vahvalta ja tasaiselta kokonaisuudelta. Oliko sen singlejen valitseminen vaikeaa?
– Se oli ehkä yksi vaikeimmista asioista, ainakin minulle, Cook huokaa.
– Kappaleet, jotka meidän pitäisi mielestäni valita, eivät välttämättä ole aina parhaita singleiksi. Periaatteessa teemmekin demokraattisen päätöksen tiimimme kesken. Niin kauan kuin valinnat edustavat albumia hyvin, olen tyytyväinen enemmistön päätökseen.
Musiikissanne yhdistellään taitavasti vaikutteita eri aikakausilta. Pidätkö jonkin tietyn vuosikymmenen musiikkia muita parempana?
– En välttämättä, sillä mielestäni melkein kaikilta vuosikymmeniltä löytyy upeaa musiikkia. Jotkin tyylilajit kuitenkin kuulostavat korvaani paremmilta tietyiltä aikakausilta. Progressiivinen rock tuntui olevan parasta 1960- ja 1970-luvuilla, thrash/speed metal taas 1980-luvun alkupuolella. Death metal, Seattle-skene ja 1990-luvun upea hiphop… En ole varma, pystyisinkö valitsemaan yhtä aikakautta, koska ne kaikki osuvat nappiin eri tilanteissa tai tunnelmissa.
Voititte kotimaassanne Kanadassa arvostetun Juno-palkinnon edellisellä levyllänne. Mitä tällaiset tunnustukset merkitsevät sinulle?
– Tarkoitukseni ei ole koskaan kirjoittaa musiikkia, jotta se voittaisi palkintoja. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että luodaan jotain, joka tuntuu haastavalta mutta myös palkitsevalta. Ja siitä, että kokoonnumme yhteen hyvien ystävien kanssa ja teemme jotain, joka yhdistää meitä ja jonka parissa meillä on hauskaa.
– Sen lisäksi on tietysti ilahduttavaa saada tunnustusta, ja olemme kiitollisia, että meitä edes harkitaan tuollaisten palkintojen saajiksi.
Julkaistu Infernossa 7/2024.