Haastattelun lähtökohdat ovat hieman poikkeukselliset: kokoonnumme muistelemaan Sleep of Monstersin uutta albumia laulaja Ike Vilin ja kitaristi Sami Hassisen kanssa. Siis haastateltavien osalta muistelemaan ihan kirjaimellisesti.
Ennen kuin keskustelu pääsee kunnolla alkamaan, Hassinen kertoo selanneensa bändin Facebook-sivua ajassa taaksepäin ja huomanneensa vasta sitten, miten kauan uuden ΓΓΓ-albumin tekemisestä onkaan aikaa.
– Me ryhdyttiin työstämään levyä Hämeenlinnassa elokuussa 2019 ja viimeinen keikka oli vedetty viikkoa ennen rumpuäänitysten alkamista, eli me ei olla tehty tässä välissä juuri mitään, kitaristi naureskelee.
– Vuosi meni äänitellessä, miksaus aloitettiin lokakuussa 2020 ja nyt kun tämä vihdoin saadaan ulos, edellisestä levystä on kulunut seitsemän vuotta. Mutta eihän koronan aikana olisi kannattanut julkaista mitään.
– Meidän Facebook-kansikuvassakin luki ensin, että levy ilmestyy 2019. Sitten olin ruksinut sen yli ja laittanut tilalle 2020. Lopulta en jaksanutkaan päivittää sitä ennen kuin tänä keväänä, Vil hymähtää aiheen sinetiksi.
Molemmat ihmettelevät, miten outoa on lähteä puhumaan albumista, joka on peräisin lähestulkoon muinaisilta ajoilta.
– Hieno kokonaisuushan se on, joten kyllä siitä mielellään höpöttelee. Mutta eihän sen voi mitenkään sanoa olevan itselle ihan absoluuttisinta tätä päivää, kun tässä välissä on ehtinyt tehdä kaikenlaista, Hassinen myöntää.
– Toisaalta, jos tekstien aiheet on parituhatta vuotta vanhoja, niin aika samahan se on, milloin albumi julkaistaan. Viisi vuotta sinne tai tänne. Samalla täytyy myöntää, että tässä on joutunut pitämään pienen mieleenpalauttelukurssin, jotta pääsee sisälle niihin tunnelmiin ja mielentiloihin, missä näitä kappaleita aikoinaan tehtiin.
Goottia ihan yrittämättä
Produces Reason -debyytillä (2013) ja II: Poison Gardenilla (2016) kuului tekijämiesten laaja kokemus, mutta myös kokonaan uudet tuulet. Kolmen levyn varrella peräti kymmenen jäsenen kokoonpanon soundi on venynyt moneen suuntaan.
– Minusta albumit on huonontuneet levy levyltä, Vil lohkaisee pilke silmäkulmassa ja sanoo sitten, että ensimmäisessä levyssä oli ihan tietynlaista raikkautta ja uuden tekemisen makua.
– Kyllä se oli tavallaan tekemisen ilon tuotos. Se tehtiin perinteisemmin. Mentiin treenikämpälle ja tehtiin biisejä. Myöhemmät on työstetty enemmän etänä, joten ne eivät ole ihan samalla tavalla bändilevyjä, Hassinen jatkaa.
– Ensimmäisen levyn aikaan oli myös sellainen hetkellinen tunne, että ”rockteollisuus” voisi vielä jatkua siihen malliin kuin se oli ollut viimeiset 50 vuotta. En ole katkera, mutta aikoinaan sitä vain tottui aika paljon parempaan, mitä tulee levymyynteihin ja kiertueisiin. Sitä tottui niinkin hyvään, että artisti sai korvauksen työstään, Vil lisää.
Tulemme kuitenkin siihen tulokseen, ettei Sleep of Monstersin kuulukaan olla liian hyvinvoiva ja suuri bändi. Se on kuin salaisuus, joka aukeaa hieman pienemmälle musiikinystävien joukolle.
Homman nimi on sen verran omintakeinen, on oma genrekin on hyvä olla hallussa: ΓΓΓ edustaa adult occult rockia.
– Meikäläinen on vanha punkkari, ja olen jotenkin aina peräänkuuluttamassa sitä räkää ja rosoisuutta, Vil sanoo.
– Jossain vaiheessa meitä verrattiin suurin piirtein johonkin Bryan Adamsiin, tai ainakin Totoon. Ajattelin, että jos kerran soitetaan AOR-bändissä, niin annetaan sitten niille kirjaimille jokin muu merkitys. Salatut merkitykset toimivat aina.
Sleep of Monsters toimii siinä mielessä melkeinpä kollektiivina, että sen jokainen jäsen tuo bändiin eri suunnista omaa soundiaan ja vaikutteitaan.
– Minun mukana tulee se ”goottivaikutelma” ihan yrittämättäkin, koska äänialani on suurin piirtein 1,2 oktaavia, Vil hymähtää ja huomauttaa, että hänen tulkinnoillaan mikään sankarihevi ei tulisi kysymykseenkään.
– Kyllähän minä myös diggaan gootista. En siis mistään goottimetallista, mutta Bauhaus on suurin piirtein paras bändi ikinä. The Sisters of Mercy ja muu vanha toimii myös. Kaikki se taiteellinen, synkkä ja kohtalokas.
– Tässä sopassa on niin monta kokkia, ettei sitä kaikkea pysty oikein perkaamaan, mutta Pätkä [Rantala] lyö lujaa rokkirummut ja Andella [Kiiski] on aika punkbassosoundi, eli se pohja on sellainen… voisinko sanoa aika death rock, Hassinen ynnäilee.
– Voisihan tätä death rockiksi sanoa, jos ette säveltäisi koko ajan niitä AOR-biisejä, Vil naurahtaa.
Laulaja jatkaa, että yhden levyn kappaleen työnimi oli Sunshine Reggae, ja se oli pahin kaikista AOR-viritelmistä.
– Me ollaan Samin kanssa usein täysin eri linjoilla, melkein kuin aurinko ja kuu, mutta jostain sieltä rikin ja elohopean tulen räiskeestä syntyy Sleep of Monstersia.
Ihan kaikkia sivupolkuja ja ideoita ei saatu Vilin kertoman mukaan mahdutettua uusiin kappaleisiin asti.
– Se jäi vähän harmittamaan, että yhdessä biisissä piti olla blastbeatiä, mutta se jäi jotenkin pois, hah hah! Sekä tuottaja että bändi olivat minua vastaan, ja lopulta sitä ei sinne tullut. Tai en nyt tiedä, oliko se edes blastbeatiä, mutta sellaista vanhan liiton thrash-rummutusta niin nopeasti kuin Lombardo pystyisi vetämään basarilla ja virvelillä. Ædel-kappaletta kuunnellessa voi kuvitella, mihin se rummutus olisi kuulunut.
Jouhikkoja ja tuhkaluukkuja
Kaiken muun lisäksi ΓΓΓ kätkee sisälleen soundeja, joita Hassinen kuvailee ”etnisiksi vaikutteiksi”.
– Miksasin levynteon aikoihin Pekko Käpin bändin levyä. Veikkaan, että sieltä tuli aika paljon maailmanmusiikin melodiamaailmaa, koska kuuntelin sitä aika paljon himassakin. Otettiin levylle myös Olli Kari soittamaan perkussioita, vibrafonia ja kaiken maailman kilistimiä, jotka korostivat näitä vaikutteita entisestään. Siellä on paljon sellaista suomalais-ugrilaisen kansanmusiikin rytmikkyyttä.
– Ivory and Horn- ja Nyktophoros-kappaleista löytyy Pekon soittoa, ja sehän on mies, jolla ei juuri ole genrerajoitteita. Sävelsin tuossa Kansallisteatterin suurelle näyttämölle Ronja Ryövärintyttären musiikin ja käytin siinä pääinstrumenttina Pekon jouhikkoa, joka vei senkin musiikin hienosti keskiviikinkiaikaan, Hassinen kertoo.
– Tältä levyltä taas löytyy Pekolta jopa särösoolo, joka kuulostaa melkein sähkökitaralta, mutta kyllä siinäkin on se jouhikon oma klangi. Se on jotenkin erityisen puhutteleva ja lähelle ihmisääntä yltävä soundi.
Vierailijoilla tai ilman, näin monikerroksinen levy ei syntynyt helposti. Kaksikko ei vähättelekään sitä, että jotkin albumin kappaleista olivat todellisia iisakinkirkkoja.
– Kyllä pahin oli Iken mainitsema ”Sunshine Reggae”, jonka paljastan nyt olevan The Singer -niminen biisi. Se oli ensimmäinen levylle säveltämäni kappale ja sitä treenattiin jo ennen muun levyn demottelua, Hassinen sanoo.
– Täytyy sanoa, että jossain vaiheessa teillä oli tosi erikoisia sessioita ympäri Etelä-Suomea. Jokin biisi esimerkiksi ehdottomasti vaati sitä, että tuhkaluukkua piti lyödä hiilihangolla, Vil nauraa.
– En tiedä, olivatko kaikki tällaiset yksityiskohdat oleellisia levyn kannalta. Mutta jos nyt puhutaan vaikka Nyktophorosbiisistä, joka alkaa tuolla tuhkaluukkusoundilla, niin se yksityiskohta määritti lopulta biisin vireen ja sitä myöten koko tunnelman. Kai sitä voi kerrankin sanoa, että kauheus on yksityiskohdissa, Hassinen summaa.
Kitaristi jatkaa avaamalla yksityiskohtia Ivory and Horn -päätöskappaleen uumenista.
– Se vaati aika paljon vääntämistä, koska ideoita oli niin paljon, ettei niistä aina tiennyt, miten ne saisi mahtumaan samaan biisiin. Eikä niiden onneksi tarvinnutkaan, kun tuottaja otti puolet pois.
– Hei, nythän muistankin, että tein itsekin levylle yhden biisin, Vil hyökkää väliin ja sanoo, että hänen mielestään Mother of Phantoms on itse asiassa levyn huonoin tai ainakin vähiten hyvä kappale.
– Lauleskelin Kyproksella biisin melodiaa puhelimeeni, kun kuvittelin, että meneillään on oikein hyvä kanavointifiilis tuoda Afroditen epäpyhää rakkautta musiikiksi. Silloin se idea tuntui hyvältä. Biisistä tuli ihan saatanasti liian pitkä siihen nähden, miten pieneen melodiaan se perustuu. Siinä oli kaksi sointua päällekkäin, lauloin siihen päälle, kertsiin lisättiin yksi sointu ja se oli siinä. Ihan hyvä kai se silti on.
Tupakan tai oluen mittainen konsepti
Arvuuttelemme, miten perusteellisesti levyn teksteihin uskaltaa lähteä uppoutumaan. Jo tämä saa Hassisen vetäytymään savuille, ja Ike Vil saa täten tupakan verran aikaa avata lyriikoitaan.
– Jossain vaiheessa levyntekoa olin sitä mieltä, että tähän voisi tehdä sellaisen ”olymposlaisen kattauksen” erilaisista kreikkalaisista jumalista. Löytyyhän sieltä joitakin aika selkeitä viitteitä siihen suuntaan, mutta…
– Kirjoitin samaan aikaan romaaniani [Daimon, 2022], ja välillä kävi niin, että romaani tuki kappaleita ja kappaleet romaania, mikä kuuluu vaikkapa kappaleessa Melinoe. Se on siitä loistava biisi, että minä en laula siinä ollenkaan, vaan se on täysin meidän mimmien tulkitsema sävellys. Kirjoitin vain sen laulumelodiat.
Pohjustuksen jälkeen Ike Vil ottaa etäisyyttä teksteihinsä ja luonnehtii niiden kertovan paljolti henkimaailman asioista. Hän huomauttaa, että mikäpä olisi hienompi tapa peilailla olemassaoloamme kuin kreikkalaiset jumaltarustot.
– Niissä ja niihin liittyvissä mysteerikulteissa tätä maailmaa ja sen olemassaolon tapaa käsiteltiin jo ikiaikoja sitten paremmin kuin mihin ihmiskunta pystyi pitkään aikaan. Samaan on ylletty vasta viime aikoina psykologialla ja psykiatrialla, joilla olemme saaneet kulttuuris-teknologisella tavalla pienen mystisen yhteyden kosmokseen.
Vil muistelee käyneensä levyä tehdessään paljon matkoilla, muun muassa mainitun Kyproksen Afroditen temppelissä. Tutumpi kuolleiden valtakunta löytyy kuitenkin muinaisten paikkojen sijaan täältä kotoa, tammien alta.
– Levyn toiseksi viimeinen kappale Ædel on tässä mielessä kuin kotiinpaluu ja kyseenalaistus, voiko vastauksia löytää ”esoturismista” vai kuiskivatko ne oleellisimmat äänet tuonpuoleisesta kuitenkin täällä kotimaan kamaralla.
– Samaan tapaan jokaisessa kappaleessa on jokin ajatus, joka on yhtä paljon muinaista ja historiallista kuin tätä hetkeä ja nyt elettävää ihmisyyttä. Lisää juonia tekstien takaa voi tulla kysymään minulta vaikka keikoilla.
Vil tarkentaa puolivakavissaan, että yhden kaljan tarjoamalla saa ainakin sen pituisen selostuksen yhdestä levyn kappaleesta. Hän päätyy kuitenkin avaamaan vielä yhden kappaleen tekstiä.
– Perttu Häkkisestä julkaistaan pian muistokirja, ja yksi tällä albumilla oleva kappale kertoo hänestä ja on omistettu hänelle. Language of the Birds on tuokiokuva eräästä Pertun kanssa vietetystä illasta vuodelta 2016.
Vilin kuvailemia teemoja tulkitsee levyllä laaja ja lahjakas laulajakaarti: miehen itsensä lisäksi äänessä ovat myös baritonikitaraa soittava Jarkko Hassinen ja peräti kolme bändin vakiokokoonpanoon kuuluvaa laulajaa, Tarja Leskinen, Hanna Wendelin ja Nelli Saarikoski.
– Luova kaaos on varmaan oikea sana, jolla kuvailla sitä, kuka päätyy laulamaan mitäkin, tupakalta palannut Hassinen luonnehtii.
– Tarja teki tällä kertaa kaikki kuorosovitukset. Kävin Espanjassa äänittämässä häntä, ja Tarja oli tehnyt kotiläksynsä ihan viimeisen päälle. Kun siihen lisätään Jarkon korkeammat miesäänet ja se, että Janne Immonenkin [koskettimet] tuplailee levyllä hieman, meillä on levyllä periaatteessa kuusi laulajaa.
– Tehtiin myös sellainen tuotannollinen ratkaisu, ettei lähdetty autotunettamaan mitään. Äänet soivat juuri niin kauniin epävireisesti kuin soivat, ja on hirveän tärkeää, että musiikissa on se inhimillinen tekijä. Ihan samaan tapaan me ei vedetty soitossa mitään gridiin. Kaiken on oltava yhtä elävää organismia.
Hiilikädenjälki
Konsepti kunnossa, monta hämmentäjää sopassa, katras laulajia yhdistämässä voimansa ja nippu toisistaan eroavia kappaleita kasassa. Yhtälö johti siihen, että levy muuttui vielä tuotantovaiheessakin paljon.
– Muistan, että ihan alussa halusin levylle selvästi enemmän riffejä. Se onnistui ehkä osittain. Onhan siellä muutamia biisejä, joissa on hevimpää meininkiä, Vil kertoo ja tarkentaa, ettei kyseessä ole silti mikään riffilevy.
– Samoin halusin, että mukana olisi orgaanista menoa. Sellaista paskasti soitettua punkkia. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun nämä kaverit on liian hyviä soittajia. Punkhommat jäävät muille bändeille.
– Mehän demotettiin nämä biisit kahteen kertaan, ja tuottaja Hiili Hiilesmaan kommenttien jälkeen muutamat biisit tehtiin vielä kolmannen kerran. Sen jälkeen sanottiin Hiilesmaalle, että soundi saisi olla lähempänä Hassisen Konetta kuin nykymetallia, Hassinen jatkaa.
– Olin itse tukottanut demoja tosi paljon, ja siellä oli paljon kamaa, joka putosi Hiilin tuotannossa pois. Se ei tuntunut pahalta, koska Hiilin kanssa on niin mukava tehdä duunia. Olen tehnyt hänen kanssaan demoja jo 90-luvulla ja myöhemmin kokonaisen Blake-levyn, ja sama homma on pätenyt aina. Se tietää mitä tekee.
Vil mainitsee tajunneensa äänityksissä, että hän ja Hiilesmaa olivat äänittäneet King Fear -albumin lauluja melko täsmälleen 20 vuotta aiemmin: miehen entisen bändin Babylon Whoresin toinen levy julkaistiin vuonna 1999.
– Hiili äänitti tuolloin vielä Munkan nuorisotalolla, ja sieltähän se tavallaan nousi sitten parrasvaloihin. Moni isokin bändi halusi päästä äänittämään hänen kanssaan, kun miehellä oli niin vahva ote tekemiseensä.
– On Hiilin näkemykset silti parinkymmenen vuoden aikana selkiytyneet ja yksinkertaistuneet. Minun mielestäni kaikki musiikki kuulosti paremmalta 90-luvun puolivälissä ja sen jälkeen, mutta se on vain omassa päässäni. Hiili onnistuu onneksi tekemään tuotannoistaan tänäkin päivänä ihan omaa alkemiaansa.
Julkaistu Infernossa 5/2023.