On marraskuun viides vuonna 2024. Ilta on hämärtynyt ja tunnelma Helsingin jäähallin backstagetiloissa alkaa hiljalleen nousta. Arch Enemyn, In Flamesin ja Soilworkin tähdittämä Rising from the North -kiertue on risteillyt ympäri syksyistä Eurooppaa jo kuukauden ajan. Tänä iltana rundi on viimein saapumassa päätepisteeseensä.
– Tämä voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta tätä kiertuetta on erittäin helppo hehkuttaa, kitaraa sylissään pitävä Arch Enemy -kitaristi Michael Amott sanoo.
– Meidän ja In Flamesin polut risteytyivät vahvasti jo 90-luvulla, ja olemme olleet hyviä kavereita niistä ajoista asti. En ikinä unohda esimerkiksi syksyä 1999, kun kiersimme Euroopassa In Flamesin, Dark Tranquillityn ja Children of Bodomin kanssa. Kovassa nousussa olleet bändit olivat nuoria, innokkaita ja nälkäisiä, ja metalliyleisö söi käsistämme joka puolella. Se oli oikeasti ihan uskomaton rundi. Samalla näiden yhtyeiden välille muodostui lämmin side, joka ei tule koskaan katkeamaan.
Seuranneen neljännesvuosisadan aikana muutamia satoja faneja sisuksiinsa vetäneet rockklubit ovat vaihtuneet isoiksi areenoiksi, mutta perimmäinen intensiteetti ei ole kadonnut mihinkään.
– Kun olen katsellut eturivin innokkaita diggareita viime viikkojen aikana, olen havainnut monien silmissä sen saman liekin, jonka näkemiseen totuin jo viime vuosituhannen lopulla. Jos minulta kysytään, melodisessa death metalissa on jokin mystisen kiehtova juttu, jota en osaa ihan selittää… Ehkä kyse on siitä, että monet aiemmin Iron Maideniä ja Judas Priestiä tai vaikkapa Morbid Angelia rakastaneet hevifanit löysivät melodisesta death metalista sen jutun, jota he olivat tietämättään jo pitkään etsineet. Kun brutaali ilmaisu kohtasi tuplakitaroiden hienot melodiat, monen kuulijan kupolissa napsahti isosti. Ja niin muuten napsahti minunkin päässäni!
– Olen ollut koko urani enemmän tai vähemmän underground-tyyppi, ainakin henkisesti, ja kokenut olevani myös altavastaaja. 2020-luvun puolivälissä käsissä onkin sitten ongelma: tässä touhussa ei ole enää mitään haastetta ja jännitystä, kun keikat myydään kerta toisensa jälkeen loppuun – mukaan lukien tämän illan Helsingin-konsertti!
Amottin leveä hymy kertoo, ettei lausahdus ole ihan totisimmasta päästä. Sitten hän vakavoituu jälleen.
– Ihan oikeasti: jos joku olisi todennut minulle vuonna 1995, että Arch Enemy ja In Flames myyvät isoja urheiluhalleja loppuun kolmekymmentä vuotta myöhemmin, en todellakaan olisi uskonut! Tai hetkinen… Olisinkohan sittenkin?
Yhden levyn projekti
Arch Enemy sai alkunsa luonnollisesti parin mutkan kautta. Vuonna 1993 oli käynyt niin, että Michael Amott oli jättänyt brittipioneeri Carcassin taakseen, sillä death metalin soittaminen ei enää tuntunut erityisen kiinnostavalta. Vanhan koulukunnan hard rock sen sijaan innosti, onhan Amott kova Uli Jon Roth-, Michael Schenker- ja Frank Marino -diggari. Näissä tunnelmissa sai alkunsa Amottin kipparoima retrorockbändi Spiritual Beggars, jonka samanniminen debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1994.
Mutta kuten vanha sanonta kuuluu, eihän koira karvoistaan pääse. Kun Amott kirjoitti taas kerran uusia biisejä, raskaammat sävyt alkoivat tehdä väistämätöntä paluuta.
– Syksyllä 1995 huomasin vääntäväni aihioita, joita olisin voinut tarjota vaikkapa Carcassille. Muutamat ideat kuulostivat sen verran hyviltä, etten halunnut jättää niitä pöytälaatikkoon. Mietin, että voisin perustaa jonkinlaisen metalliprojektin vanhojen aikojen kunniaksi, Amott naurahtaa.
– Kun aloin etsiä rumpalia, moni kehui 19-vuotiasta lahjakkuutta nimeltä Daniel Erlandsson, joka oli juuri soittanut In Flamesin Subterranean-ep:lle. En tuntenut Danielia lainkaan, mutta vuoden 1995 lopussa kutsuin hänet kotikaupunkiini Halmstadiin ja menimme Spiritual Beggarsin treenikämpälle. Daniel paljastui mainioksi tyypiksi ja kovaksi muusikoksi. Saimme pari biisiraakiletta kasaan rivakasti.
Sitten asiat alkoivat edetä yllättävänkin nopealla tahdilla.
– Tunsin skoonelaisen Wrong Again Recordsin Per Gyllenbäckin. Kuullessaan minun ja Danielin raakanauhoituksia hän ilmoitti välittömästi haluavansa julkaista uuden bändini levyn, vaikka mistään sellaisesta ei ollut sen kummemmin edes puhuttu. Biiseissä tuntui kuitenkin olevan potentiaalia, joten miksipä ei!
– Seuraavaksi mietin, että Arch Enemy -nimen saanut projekti voisi tehdä yhden albumin ja ehkä muutaman keikan – ainakin jos saan kasattua ympärilleni järkevän kokoonpanon. Kun pohdin mahdollisia muusikoita, mieleeni tuli ensimmäiseksi laulaja Johan Liiva, joka oli vanha kaverini death metal -bändi Carnagen [1988–1990] ajoilta.
Toiseksi kitaristiksi tuli pikkuveljesi Christopher Amott.
– Chris aloitti soittamisen 14-vuotiaana ja kehittyi todella nopeasti. Hän oli mukana eräässä aloittelevassa bändissä, mutta ajattelin antaa hänelle hieman vetoapua, mikäli häntä kiinnostaisi. Chris liittyi Arch Enemyyn ollessaan 18-vuotias. Se oli hienoa, sillä olimme jo soittaneet paljon yhdessä ja välillemme oli muodostunut vahva musiikillinen side. Minusta oli mahtavaa, että Arch Enemyssä oli kaksi Amottia – vähän kuin Michael ja Rudolf Schenker Scorpionsissa!
Ette todellakaan hukanneet aikaa. Debyyttialbumi Black Earth oli valmis jo loppukeväästä 1996.
– At the Gatesin Slaughter of the Soul ja In Flamesin The Jester Race oli tehty juuri Göteborgin Fredman-studiolla, ja mekin päätimme mennä sinne. Se oli oikea valinta, studioteknikko Fredrik Nordström osoittautui kovan luokan tekijäksi.
– Kun miksasimme Black Earthin biisejä, fiilis oli todella hieno. Olin luottanut materiaaliin koko ajan, mutta miksauspöydän äärellä alkoi tuntua, että tästähän tulee todella hieno lätty. Silloin mieleeni hiipi ensimmäisiä ajatuksia, että Arch Enemy voisi olla jotakin muuta kuin vain lyhytikäinen projekti.
Seuraavaksi viitteitä tästä antoi yhteydenotto Japanista.
– Toy’s Factory -lafkan tyypit olivat tulleet tutuiksi Carcassin ja Spiritual Beggarsin myötä, ja hekin halusivat julkaista Black Earthin. Samalla puhuttiin, että jos levy myy tarpeeksi, bändille buukataan Japaniin keikkoja. Se kuulosti ihan uskomattomalta. En ollut koskaan käynyt Japanissa, mutta nyt saattaisin päästä sinne soittamaan oman bändini kanssa… Paitsi että sellaista ei vielä kokonaisuudessaan edes ollut, sillä ryhmästä puuttui basisti. Onneksi Chris tunsi paikallisen tyypin nimeltä Martin Bengtsson, ja hänestä tuli ensimmäinen basistimme.
– Ihan alkuperäinen suunnitelma oli, että Arch Enemystä tulisi Motörhead-tyyppinen voimatrio. Minä soittaisin luonnollisesti kitaraa, Johan olisi basisti-laulaja ja Daniel hoitaisi kannut. Kun sitten kokeilimme kolmestaan, Johan ei oikein innostunut tupladuunista ja suunnitelma kuivui kasaan.
Kun 1996 vieri eteenpäin, Aasian suunnalta tuli kaivattu tieto: Arch Enemy pääsisi keikkailemaan Japaniin keväällä 1997.
– Teimme rundin Cathedralin kanssa. Se oli hienoa, sillä bändin solisti Lee Dorrian oli vanha tuttuni, olin tutustunut häneen Englannissa jo 80-luvun lopulla. Meillä ei myöskään ollut mitään paineita, sillä Cathedral oli kiertueen päänimi ja me soitimme heidän lämppärinään.
– Se oli aivan uskomaton reissu. Japanilaisyleisö tykkäsi Arch Enemystä todella kovasti, ja meitä kohdeltiin muutenkin kuin kuninkaita. Olin haaveillut Japaniin pääsemisestä pitkään, mutta kokemus oli monta kertaa odotuksia hienompi. En liioittele yhtään, kun sanon, että tuo Japanin-kiertue muutti elämäni.
Mitä tarkoitat?
– Ennen tuota rundia en ollut lyönyt lukkoon mitään lopullisia suunnitelmia. Mielessäni oli edelleen sekin vaihtoehto, että Arch Enemy jäisi lyhytikäiseksi kokeiluksi ja jatkaisin muusikon touhuja esimerkiksi Spiritual Beggarsin kanssa.
– No, viimeistään siinä vaiheessa, kun olimme lähdössä Tokiosta takaisin Ruotsiin, olin tehnyt päätökseni. Arch Enemy ei todellakaan heittäisi pyyhettä kehään, vaan jatkoa olisi luvassa saman tien. Sanomattakin lienee selvää, että odotin jo malttamattomana, että pääsen takaisin Japaniin.
Isoja harppauksia
Jos Black Earth nosti Arch Enemyn modernin metallin jalustalle Japanissa, muualla oli vielä varsin hiljaista. Seuraavat albumit Stigmata (1998) ja Burning Bridges (1999) jatkoivat Arch Enemyn kovaa nousukiitoa Japanin-markkinoilla, ja hiljalleen Euroopassakin alkoi tapahtua.
– Teimme sopimuksen Century Median kanssa ja yhtiö alkoi puskea meitä eteenpäin kaikin voimin. Uusia biisejä syntyi liukuhihnalta, minkä vuoksi kakkos- ja kolmoslevymme väliin jäi vain vuosi. Olimme todella kiireisiä ja hemmetin innoissamme.
– Yksi tärkeä juttu oli, että Sharlee D’Angelo liittyi bändin basistiksi vuonna 1999. Sharlee oli soittanut muun muassa Mercyful Fatessä ja oli tietenkin aivan helvetin taidokas muusikko. Bändi otti ison harppauksen, kun hän hyppäsi mukaan.
D’Angelo soitti ensimmäisen Arch Enemy -keikkansa Chilessä.
– Emme olleet ehtineet treenata Sharleen kanssa kertaakaan. Järkeilimme sitten niin, että katsomme biisit läpi hotellilla ennen hänen debyyttikonserttiaan. Emme olleet vielä kovinkaan vanhoja tai viisaita ja kävimme ostamassa aikamoisen lastin alkoholituotteita. Sitten menimme ”treenaamaan”. Sharlee ei tainnut oppia tuona iltana montakaan Arch Enemyn biisiä, mutta kovan krapulan hän onnistui saamaan. Onneksi hän hoiti hommansa ammattimiehen elkein, eikä keikka ollut lainkaan hassumpi.
Jos yksi mies tuli sisään, toinen poistui ulos. Ja kun bändistä lähtee laulaja, se on aina kova paikka.
– Elämässäni on ollut yksi asia ylitse muiden, ja se on musiikki. Johan on yksi vanhimmista ja parhaista ystävistäni, mutta hän on tässä suhteessa erilainen ihminen: musiikki on hänelle yksi kiva juttu muiden joukossa. Kun Arch Enemyn vauhti sitten kiihtyi, Johan alkoi tippua kelkasta. Kiertueita oli luvassa yllin kyllin, mutta Johan ei tuntunut erityisen kiinnostuneelta lähtemään tien päälle. Melkein jopa päinvastoin.
– Arch Enemy oli vuosituhannen vaihteessa siinä pisteessä, että meidän täytyi panna kaikki peliin. Ihan kaikki. Bändi oli nousussa, mutta emme olleet vielä mitenkään isoja, ja päämääränäni oli nostaa meidät seuraavalle tasolle. Ja sitä seuraavalle. Kun sitten puhuin suunnitelmista Johanin kanssa, kerroin hänelle rehellisesti, että minkäänlaisia taukoja ei ole luvassa. Johan mietti asiaa omalta kannaltaan ja ilmoitti sitten jättäytyvänsä pois. Hän yksinkertaisesti sanoi, ettei uskalla asettaa omaa tulevaisuuttaan bändin varaan. Ymmärsin sen täysin, eikä hänen päätöksensä tuhonnut ystävyyttämme.
Uudeksi solistiksi tuli saksalainen Angela Gossow. Nykyisin naispuolinen äärimetallilaulaja ei ole kovinkaan harvinainen juttu, mutta 2000-luvun alkupuolella tilanne oli aivan toinen.
– Esimerkiksi thrash metal -yhtye Holy Mosesissa oli ollut naissolisti, Sabina Classen, jo 80-luvulla, mutta kyllähän raa’alla tyylillä laulaneet naiset olivat aikamoisia poikkeuksia, Amott toteaa.
– Arch Enemyn fanien hämmästys olikin suuri, kun paljastimme uuden keulakuvamme. Onneksi silloin ei ollut sosiaalista mediaa, sillä paskamyrsky olisi varmasti ollut aikamoinen. Ei nimittäin jäänyt epäselväksi, että Angelan kykyjä ja onnistumisen mahdollisuuksia epäiltiin hyvin, hyvin vahvasti. Heavy metal -maailma oli vielä paljon nykyistä maskuliinisempi, ja monet totisemmat fanit tuntuivat ottavan suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena sen, että Arch Enemyn laulajaksi tuli nainen.
Epäilijöiden suut alkoivat sulkeutua sitä mukaa kun Gossow availi äänijänteitään. Vuonna 2001 ilmestynyt Wages of Sin -albumi oli Arch Enemyn siihenastisen uran suvereenein näyttö.
– Totta kai levyn vastaanotto jännitti aivan helvetisti. Tiedostin liiankin tarkasti, että uusi laulajamme tulee jakamaan mielipiteitä rankasti ja saatamme olla tekemässä peruuttamatonta virhettä. Samaan aikaan tiesin Angelan olevan älyttömän kova äärimetallisolisti. Halusin ehdottomasti katsoa sen kortin, kävi miten kävi, Amott sanoo.
– Hyvinhän siinä sitten kävi. Saattaa olla, että jotkut fanit tipahtivat kelkasta, mutta samalla oli sataprosenttisen varmaa, että Arch Enemyn suosio ja tunnettuus nousivat kohisten.
Japani oli tässäkin vaiheessa Arch Enemyn tärkein markkina-alue. Miten sikäläiset fanit suhtautuivat muutokseen?
– Jos olin epävarma muutoksen suhteen yleisesti, Japanin puolesta olin suorastaan kauhuissani. Mitä sitten, jos pitkäaikaiset ja lojaalit fanimme eivät pidäkään Angelasta? Onneksi se vaihtoehto ei käynyt toteen ja sikäläiset diggarit ottivat Angelan avosylin vastaan. Olin itse asiassa aika ylpeä faneistamme, sillä Japani on monin tavoin vanhoillinen maa, mutta Arch Enemyn ystävillä ei tuntunut olevan uuden keulakuvan kanssa mitään ongelmia.
– Olin ylpeä ja iloinen myös Angelan itsensä puolesta. Johanin saappaisiin ei ollut helppo astua, mutta hän teki sen itsevarmasti ja anteeksi pyytelemättä. Samalla hän raivasi tietä monille muille naispuolisille metallisolisteille. On päivänselvää, että ilman Angelan rohkeaa esimerkkiä aika moni naissolisti olisi jäänyt laulamaan omalle peilikuvalleen.
Millainen Angelan ensimmäinen keikka oli?
– Soitimme Los Angelesissa. Kun ajoimme kohti konserttipaikkaa, näin metallifanien jonon kiemurtelevan ainakin parin korttelin mittaisena. Totesin ääneen, että täällä on näköjään joku toinenkin hevikonsertti, tuleekohan keikallemme ketään. Promoottori tuumasi kylmänviileästi, että kaikki ne ihmiset olivat tulleet katsomaan meitä. Keikka oli totaalisen loppuunmyyty.
– Angela hoiti hommansa loistavasti, vaikka häntä jännitti aivan älyttömästi. Se oli maaginen ilta ja koko bändi sai siitä valtavasti itseluottamusta jatkoa ajatellen. Sitä me tarvitsimmekin, sillä jatkoimme Losista suoraan isolle Japanin-rundille. Onneksi sekin sujui loistavasti!
Soppa keitetty
Uuden vuosituhannen alkupuoli on jälkikäteen katsottuna se aikakausi, jona Arch Enemyn suosio kohosi vauhdikkaimmin. Isoja festareita, pistokeikkoja Iron Maidenin kanssa, mittavia jenkkirundeja ja niin edelleen. Ensimmäiset vierailut sumujen saarelle pitivät puolestaan huolen siitä, ettei keltaista nestettä päässyt kertymään liiaksi pään sisälle.
– Soitimme Wages of Sin -maailmankiertueella High Wycombessa Lontoon ulkopuolella. Keikkapaikkana oli The White Horse -niminen pubi ja ennen meitä esiintyi joukko strippareita. Heidän show’nsa taisi kiinnostaa yleisöä aika paljon, sillä strippareita ei olisi haluttu päästää pois lauteilta. Jossain vaiheessa mekin pääsimme estradille, joka oli niin pieni, että Danielin rumpusetti vei lähes kaiken tilan. Kaikkien yllätykseksi keikka oli lopulta ihan hyvä, Amott naurahtaa.
– Vähän myöhemmin näin televisio-ohjelman, jossa listattiin Englannin vaarallisimpia pubeja. Ykkösenä oli tietenkin High Wycomben The White Horse.
Kun Arch Enemy pääsi kunnolla vauhtiin, jälki studiossa oli tuhoisaa: Anthems of Rebellion, 2003. Doomsday Machine, 2005. Rise of the Tyrant, 2007. The Root of All Evil, 2009. Khaos Legions, 2011. Rundaaminen oli toki vielä armottomampaa, pitkät maailmankiertueet seurasivat toisiaan.
– Kun olimme soittaneet vaikkapa Hampurissa kymmenen kertaa, aloin kaivata yhä enemmän jotakin uutta. Jotakin seikkailullisempaa. Toiveeni toteutui, sillä pääsimme soittamaan myös Siperiaan, Indonesiaan ja vaikka minne. Rakastin monenlaisten paikkojen näkemistä ja uusille faneille soittamista, mutta teknikkomme olisivat mieluummin olleet… no, Hampurissa.
– Eräskin kiertuemanageri totesi kerran: ”Jos Michael haluaa nähdä jokaisen rotankolon maailmassa, miksi hän ei mene niihin yksin? Miksi hän raahaa mukanaan ison ihmisjoukon, joka ei todellakaan haluaisi olla hänen mukanaan?” Hah hah!
Armottomalla tahdilla oli seurauksensa. Christopher Amott poistui yhtyeen vahvuudesta vuonna 2005, mutta palasi jo 2007. Seuraavan kerran – ja lopullisesti – hän sai tarpeekseen 2012. Angela Gossow taas heitti pyyhkeen kehään loppuvuodesta 2013.
– Minä ja Chris olemme erilaisia ihmisiä. Minä olen putkinäköinen ja painan eteenpäin valitulla tiellä. Vuodesta 1995 sen tien nimi on ollut Arch Enemy. Veljeni puolestaan haluaa kokeilla erilaisia juttuja eikä viihdy samassa paikassa – tai bändissä – vuosikausia. Tai ainakaan vuosikymmeniä. Totta kai Christopherin on/off-liikehdintä oli aikoinaan hieman turhauttavaa, mutta hän on rakas veljeni ja hänen oikkujaan on vain siedettävä. Jälkikäteen ajateltuna tunnen suurta ylpeyttä siitä, että soitimme ja kiersimme yhdessä vuosikausien ajan.
– Angela taas… Hän oli ottanut vuosien mittaan vastuuta Arch Enemyn tausta-asioista ja viihtyi hyvin eräänlaisen managerin roolissa. Kun tähän lisätään se, ettei hän enää nauttinut kiertämisestä, soppa alkoi olla keitetty.
Se oli Amottille, ”oman bändinsä suurimmalle fanille”, kova paikka.
– Olimme nousseet Angelan kanssa aikamoisiin korkeuksiin, ja nyt korttitalo oli selvästi sortumassa. En todellakaan halunnut Angelan astuvan syrjään, mutta toisaalta en voinut pakottaa häntä jäämäänkään. Yksi asia oli selvä: Angelan lähtö oli giganttisen raskas asia Arch Enemylle. Hänellä oli suvereeni paikka yhtyeen keulalla ja fanit rakastivat häntä.
– Muistan elävästi, kun juttelimme asioista Sharleen ja Danielin kanssa. Olimme suoraan sanoen kauhistuneita. Onko tämä koko bändin loppu? Seuraavaksi tajusimme, että jos laitamme Arch Enemyn pillit pussiin, kaivamme ne ylös seuraavana päivänä ja perustamme uuden yhtyeen. Tilanne oli siis sellainen, ettemme menettäisi sinänsä mitään, vaikka Arch Enemyn ura sukeltaisi viemäriin seuraavan laulajan kanssa. Päätimme siis etsiä uuden solistin. Mutta se oli helvetin pelottava ajanjakso. Olin antanut Arch Enemylle kaiken voimani ja aikani lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, ja ajatus bändin tuhoutumisesta oli aivan hirveä.
Arch Enemy tiedotti uudesta laulajastaan keväällä 2014. Kanadalainen Alissa White-Gluz oli tuttu The Agonist -yhtyeen keulakuvana, mutta nyt hänen oli määrä hypätä ihan eri kaliiberin yhtyeen kyytiin.
– Alissa tuli tietoomme Angelan kautta. Sitten kutsuimme Alissan Ruotsiin ja hän paljastui ensiluokkaiseksi solistiksi. Lisäksi selvisi, että hän on rakastanut Arch Enemyä Wages of Sinistä asti, joten hän tunsi biisimme erittäin hyvin, Amott kertoo.
– Annoin Alissalle joitakin uusia aihioita ja pyysin häntä kirjoittamaan niihin sanat. Myös se puoli toimi erittäin hyvin. Päätimme jatkaa matkaa Alissan kanssa.
White-Gluzin Arch Enemy -debyytti War Eternal ilmestyi kesällä 2014.
– Nauhoitimme levyn kaikessa hiljaisuudessa, sillä halusimme luoda täydellisen sokkiefektin. Maaliskuussa 2014 paljastimme julkaisevamme seuraavan levymme kesäkuussa, ja pari viikkoa myöhemmin kerroimme laulajamme vaihtuneen. Se olikin sitten faneille aikamoinen uutinen!
– Tilanne oli ihan erilainen kuin 2000-luvun alkupuolella, jolloin miessolisti vaihtui naiseen. Sosiaalinen media oli jo voimissaan, ja Angelaa ja Alissaa vertailtiin totta kai armotta. Mietin monta kertaa, että mitenkähän tässä käy… Mutta niin vain Alissa kykeni tekemään saman tempun kuin vaikkapa Nightwishin Floor Jansen. Alissa oli yksinkertaisesti niin hyvä, että soraäänet alkoivat vaimentua yksi kerrallaan. Totta kai Johan tai Angela on joidenkin mielestä Arch Enemyn ainoa oikea laulaja, mutta Alissa kelpasi… no, riittävän monelle. Jos heitän villin arvion, niin varmaan 90 prosenttia vanhoista faneistamme hyväksyi hänet − ennemmin tai myöhemmin.
Helvetin onnekkaita
War Eternalin jälkeen Alissan vyölle on kiinnitetty kolme pitkäsoittoa: Will to Power (2017), Deceivers (2022) ja upouusi Blood Dynasty. Vuonna 2025 Arch Enemy on kaikkien mittareiden mukaan suositumpi kuin koskaan.
– Kun katson näitä yhtyeen kohdalle osuneita vaaranpaikkoja jälkikäteen, minua kieltämättä hirvittää ajatus, miten monesti kaikki olisi voinut romahtaa ihan totaalisesti… Mutta niin ei ole koskaan käynyt. Ehkä me olemme helvetin onnekkaita, tai vain liian hyviä kaatuaksemme?
Blood Dynasty puhuu väkevää kieltä jälkimmäisen puolesta. Levy on alusta loppuun ykkösluokan Arch Enemy -laatua, mutta bändi ei pelaa liiaksi varman päälle. Siellä ja tuolla kuuluu myös uusia tuulahduksia.
– Sävellän koko ajan uutta materiaalia. Ihan koko ajan. En sen kummemmin suunnittele tekemisiäni, mutta välillä huomaan hyppääväni oudoille musiikillisille vesille. Tällä kertaa päätin nostaa levylle joitakin erikoisempia ideoita, sillä täsmälleen saman levyn tekeminen kerta toisensa jälkeen tuntuisi tylsältä, Amott sanoo.
– Totta kai joku toteaa nytkin, että Blood Dynasty on vaikkapa Deceiversin toisinto, eikä siinä ole mitään vikaa. Mielipiteitä saa olla. Omalta kannaltani ajattelen kuitenkin niin, että uudelta levyltä löytyy paljon juttuja, joita Arch Enemy ei ole aiemmin tehnyt.
Uutta on sekin, että varsinaiselta albumilta löytyy lainabiisi. Arch Enemy on tehnyt covereita ennenkin, mutta ne on julkaistu esimerkiksi levyjen bonusbiiseinä.
– Olen kuullut Iron Maidenin Piece of Mindin jo tarpeeksi monta kertaa, mutta nälkäni heavy metalin suhteen ei ole koskaan sammunut. Rakastan kaikenlaisten obskuurien bändien löytämistä edelleen, ja yksi sellaisista on ranskalainen Blasphème. Heillä on mahtava biisi nimeltä Vivre Libre ja päätimme tehdä siitä version. Se onnistui niin hyvin, että halusin laittaa sen varsinaiselle levylle omien biisiemme sekaan.
– Kappaleen teksti on ranskaa, mutta onneksi Alissa osaa kieltä jonkin verran. Alissa on Montrealista, ja vaikka hän kasvoikin englantia puhuvassa perheessä, ranskan kieli oli alati läsnä. Siitä oli apua.
Toisaalta Alissa on laulanut myös ruotsiksi…
– Niinpä! Julkaisimme räkäisen Råpunk-ep:n vuonna 2018. Mukana oli versio vanhan ruotsalaisen hardcore-yhtyeen The Shitlickersin biisistä Spräckta snutskallar. Ja hyvinhän se ruotsinkielinenkin huuto Alissalta sujui.
Miltä Arch Enemyn tulevaisuus näyttää?
– Melkoisen kiireiseltä, kuten asiaan kuuluu. Teemme ensin ison USA:n-kiertueen, ja syksyllä on Euroopan vuoro. Rundikaveriksemme lähtee muun muassa Amorphis, mikä on aivan helvetin hienoa. Rakastan Amorphista!
– Lisäksi kulisseissa tapahtuu kaikenlaista, mutta sen suhteen huuleni ovat tässä vaiheessa sinetöidyt. Sen voin luvata, että Arch Enemyn ystäville on tiedossa hyviä uutisia jatkossakin!
Julkaistu Infernossa 2/2025.