Soittohommissa kokeneista jampoista koostuvan Egokillsin monipuolinen ilmaisu on hankalasti lokeroitavaa. Satunnainen kuulija kuvaili bändiä hippimetalliksi, ja osuva nimitys tarttui. Jäsenten tuuheat parrat, valtoimenaan liehuvat hiukset ja kukkaisrensselit alleviivaavat mielleyhtymää.
– Ei meistä kukaan ole hippi siinä sanan perimmäisessä tarkoituksessa. Itse haen siitä meiningistä niitä hyviä juttuja, basisti Mika Pusa kertoo.
– Onhan se omanlaisensa haukkumasana, että ”saatanan hippi”, heti kun on karvaa naamassa. Ei niissä ole mitään pahaa, mutta ei meidän bändissä ole pakko alkaa hipiksi. Mutta tee se itse -meininkiä tässä on aika rutkasti, laulusolisti Janne Selo valottaa.
Hippijuttu nousee kaksikon kanssa jutustellessa esiin useammassakin yhteydessä – tosin sopivan virneen kera. Yhtyeen Creation-debyyttilevyllä soittanut kitaristi Pasi Viitala esimerkiksi teki ihan klassisen hippiliikkeen: hän pakkasi kimpsunsa ja häipyi Intiaan etsimään itseään. Paikkaajaksi löytyi Niko Viita-Aho.
Hippihaahuilua ja idealistista taivastelua bändi ei toiminnassaan toteuta. Kannuksia on teroitettu maanalaisissa metalliympyröissä hyviä ja ankeita kokemuksia bänditouhusta hankkien. Tunnetuin tausta on Uniklubin kitaristina toimineella Selolla.
– Mietittiin tuosta Uniklubi-kytkystäkin, että onko se enemmän taakka kuin hyöty ottaa esille. Hevipuritaanit kun ei moista sulata.
Kaksikko tunnistaa mahdolliset ennakkoluulot yhtyettään kohtaan. Itselleni, samoin kuin monille pahaa-aavistamattomille kuulijoille, yhtyeen räväkästi metallinen ote on ollut yllätys. Ihan yhteen sapluunaan Egokills ei kuitenkaan solahda, sillä bändin pätkeestä löytyy groove metalia, grungea, melodeathiä ja thrashiä. Ainakin.
– Bändissä on erilaisia tyyppejä, ja kaikki tuovat oman juttunsa mukanaan. Vilho (Rajala) on rumpalina niin heviäijä, että vaikka toisin jonkun akustisen balladin, meidän myllyn läpi mentyään se on ihan jotain muuta, Selo kertoo.
– Nimenomaan, vaikka biiseissä on todella paljon erityyppisiä juttuja. Jokin sen vetää silti kasaan Egokills-kappaleeksi. Ehkä siinä on se, että biisit tehdään koulupoikameiningillä, töitten jälkeen treeniksellä, Pusa täydentää.
– Uniklubin kanssa ei loppuaikoina treenattu, käytiin vain keikoilla. Nyt on nauttinut helvetisti siitä, että pääsee kämpille vaan soittamaan. Siellä me varmaan jauhettaisiin vieläkin, ellei kaverit olisi sanoneet, että tulkaa nyt ulos sieltä. Rakkaus musiikkiin on tuntunut taas löytyvän, Selo sanoo.
15-vuotiaan riemulla
Egokillsin monipuolisissa otteissa kuuluu juurikin tekemisen ilo ja pidäkkeettömän soitannan riemu. Vaikka Creationia voisi luonnehtia jopa sillisalaatiksi, bändin ”myllyn” ansiosta se tuntuu pysyvän nipussa ihmeellisellä tavalla.
– Onhan tämä meidän eka levy, ja tavallaan bändi etsii vielä linjaansa. Nyt kaikki mitä tuli saatiin omasta mielestä kuulostamaan hyvältä – ja meiltä. Ei sitä liikaa mietitty, Selo sanoo.
– Tunteenpaloa siinä tekemisessä oli. Kaikki yllättyivät lopussa, että kuinka hevi levystä tuli, Pusa komppaa.
– Kyllähän siellä akkarikin vahingossa helähtää, miehet nauravat yhteen ääneen.
Levyn reheväksi äityvää soitannollista ilmaisua olisi varmasti joku tiukkapipoinen tuottaja suitsinut. Kun soittopelit pysyvät näpeissä ja pelimannit ovat into piukassa, lopputulos on elähdyttävän menevä.
– Ei se ainakaan tekemällä tehdyltä kuulosta! Meininki on vähän sitä, että täysillä kaarteeseen ja katsotaan kuinka päästään pois, Pusa luonnehtii yhtyeen otteita.
Kaikilla on aiempaa kokemusta muiden pillien mukaan tanssimisesta, joka lannistaa lopulta soittoinnostuksen. Selon alullepanemassa mutta kaveripohjalta kasautuneessa Egokillsissä homma lähti etenemään luonnikkaasti.
– Pasin kanssa oli aina puhuttu, että pitäisi tehdä kimpassa jotakin. Se tuli automaattisesti mukaan, samoin vanha lapsuudenkaveri Vilho. Sen kanssa painettiin Hämeenkyrössä heviä jo ihan nöösipoikina. Sitten kysyttiin Pekkosen Paavo kitaraan, ja lopulta Mika tuli mukaan, Selo sanoo.
– Tuossa vaiheessa oli jotakin kolmenkympin kriisiä, että mitä tässä nyt ollaan ja mitä pitäisi tehdä. Tuntui että tällainen hevibändi on vielä tekemättä, joka on ihan omasta itsestä lähtöisin.
– Sellanen, missä pystyy vetämään nimen alle kaikkeen mitä bändi tekee, Pusa summaa.
Touhukas demokratia
Egokills on Selon tietynlaisesta liideristatuksesta huolimatta demokraattinen joukkio. Kaikkien ideat otetaan vastaan ja niitä harkitaan. Tämä kuuluu nimenomaisesti bändin kehittyneessä ja mielenkiintoisessa soundissa, joka on ”nuorelle yhtyeelle” jokseenkin harvinainen. Egokillsin musiikin haastavuus vaatii osin hiukan sulattelua, mutta mielenkiinto on herätetty ja homma tuntuu lähtevän mukavasti.
– Melkein joka keikalla joku tulee sanomaan, että perhana, kylläpä lähti tiukasti, Selo sanoo.
– Tässä Tampereen seudulla kun on keikkailtu, niin aina siellä on joukossa joitain tuttuja naamoja, jotka on ollu joka keikalla. Pikkuhiljaa se ryhmä on kasvanut, ja meidän musa alkaa löytää täällä oman porukkansa, joka on alkanut ymmärtää tätä meininkiä. Ilmeisesti tämä ei ole kovin helppoa lähestyä livenä, mutta kun on nähnyt muutaman keikan, se rypistys on alkanut aueta.
Oma osansa jo saavutetussa suosiossa on bändin videoilla, jotka ovat etenkin pikkubändille sangen korkealaatuisia.
– Se on ollut ihan onnenkantamoinen, eihän meillä oikeasti olisi ollut rahallisesti mahdollisuutta tehdä tuollaisia. Kaveripiiristä on löytynyt ammattilaisia, jotka ovat tykästyneet meidän musaan ja halunneet panostaa omia resursseja videoihin. Ja niihin on kumminkin saatu joku idea, Selo sanoo.
– Eka video To Follow the Sun oli Legendan tekemä. Tämän uuden Kill Your Egon ohjasi ja käsikirjoitti Metatron Filmsin Joona. Hän sanoi joskus pari vuotta sitten biisin kuultuaan, että olisi muuten idea videoon. Oman egon kanssahan siinä taistellaan. Se ego on pienelläkin miehellä hirveä mörkö.