Taistelu on tauonnut, ja näky sotatantereella on karmea. Kuolleita ja silvottuja sotureita ympäriinsä. Valtavasti verta ja aseita.
Kaiken tämän keskellä pieni joukko eloonjääneitä kantaa kuollutta kuningasta ylös kukkulalle. Hänet on haudattava kunniallisin menoin.
– Tämä visio tuli minulle ensin, ja siihen liittyi voimakkaasti jonkinlainen soundi. Se ei ollut aluksi edes melodia vaan pelkkä soundi, Trym Torson, 50, sanoo.
Ydinkohtauksen ympärille alkoi kasvaa Thrymr-nimellä julkaistu albumi Saga of the North. Trym alkoi hahmotella melodioita ja tunteita, tapahtumia ja juonenkulkuja.
– Ensimmäisessä visiossa pidin niistä suurista tunteista, kuinka soturit olivat yhtä aikaa täynnä surua ja kuitenkin tietyllä tavalla ylpeitä. Ehkä kuninkaastaan, ehkä omasta palveluksestaan.
Trym pohti, miksi kuningas on kuollut, miksi hänet on haudattava ja mitä ylipäänsä on tapahtunut.
– Yritin aluksi luoda vain ääntä ja tunnelmaa. Vasta kun ensimmäinen kappale alkoi saada jonkin muodon, aloin kysyä näitä kysymyksiä. Onko kuningas kuollut taistelussa vai vanhuuteen? Onko häntä kohdannut onnettomuus? Hyvin pian alkoi hahmottua, että kysymys on jonkinlaisesta heimosodasta, ja tarina alkoi kirjoittaa itseään.
Saga of the Northilla ei ole mitään tekemistä black metalin kanssa, tai edes bändimusiikin. Se on midillä tehtyä syntikka-ambientia, jossa tunnelma on kaikki kaikessa.
– Viikinkiaikana oli tietysti paljon taisteluja ja hautajaisetkin olivat massiivisia. Aloin mennä yhä syvemmälle tähän maailmaan, ja materiaalia alkoi tulla lisää. Mutta pitkään minulla ei ollut muuta kuin tuo ensimmäinen tuokiokuva.
Trym ei myöskään aikonut julkaista musiikkiaan vaan kuvitteli tekevänsä projektia omaksi ilokseen, mutta sitten muutama ambient-lafka kiinnostui.
– Päätin tehdä albumikokonaisuuden ja katsoa, josko Darkness Shall Risen Denny kiinnostuisi siitä. Julkaisimme Emperorin kasettiboksin aikoinaan hänen kauttaan, ja minulle jäi mieleen, miten laadukasta työtä hän teki. Onneksi Denny lähti tähän mukaan.
Nuotti ylös, nuotti alas
Jos ambient-musiikki on Trymiltä hieman yllättävä aluevaltaus, fiilismielessä Saga of the North on erittäin loogista jatkoa kaikelle, mitä mies on aiemmin tehnyt. Hän huomauttaa itsekin, että jo Enslaved-aikoina 1990-luvun alussa ajatuksena oli tuoda musiikkiin hyytävää pohjoista tunnelmaa.
– Toki olimme silloin niin nuoria, ettemme malttaneet pysähtyä tunnelman äärelle kovin pitkäksi aikaa. Biiseissä piti tapahtua koko ajan paljon. Se riivaa minua vieläkin! Kun tein näitä biisejä, kaikkein vaikeinta oli luottaa fiilikseen ja keskittyä yhteen teemaan tai melodiaan kunnolla – jopa koko biisin mitalta.
Metallibändeissä ikänsä soittaneelle rumpalille tällainen musiikki antoi kokonaan toisen näkökulman luomistyöhön.
– Bändin kanssa voi aina tuoda rummut ja kitaravallit murskaavalla voimalla mukaan. Se on aina tehokasta. Nyt en halunnut mitään sellaista. Tai aluksi minulla oli kyllä ihan liikaa raitoja ja tavaraa, kunnes tajusin alkaa karsia. Se oli turhauttavaa, mutta lopulta äärimmäisen palkitsevaa. Musiikki on tietyllä tavalla hyvin alastonta.
Lopputulos on yhtä aikaa minimalistinen ja sinemaattinen sekä ehdottoman hypnoottinen. Trym sanoo nauttivansa siitä, millaisia mielikuvia kappaleet kuulijoissa herättävät. Niitä ruokkii myös artistinimi Thrymr, jonka kirjoitusasu on muinaisnorjalainen.
– Olen kirjoittanut biiseille pienet tarinat, mutta minusta on mahtavaa, kun ihmiset kertovat, millaisia tarinoita heille nousee mieleen. Usein maisema on hyvin samantyyppinen kuin minulla, mutta mielikuvat voivat olla monenlaisia.
Itse sävellystyö tapahtui pianolla ja kitaralla, mutta huomattavissa määrin myös midillä tietokoneen ääressä.
– Sehän on mahtavaa, kun voi siirrellä nuotteja ylös tai alas ja varioida teemaa, katsoa miten fiilis kehittyy ja muuttuu.
Levylle tuli loppujen lopuksi myös muutama lattiatomin isku. Fiilis vaati sen.
– Vastustin ajatusta pitkään, mutta lopulta oli annettava periksi. Ne tomit ovat todella tarpeen!
Voimasta ja tekniikasta
Trym Torson, oikealta nimeltään Kai Johnny Mosaker, alkoi soittaa rumpuja teini-ikäisenä 1980-luvulla varsin vaatimattomista lähtökohdista. Hän sai käsiinsä vhs-kasetteja, joilla oli musiikkivideoita tai livekeikkoja ja seuraili aina mielellään rumpaleita. Yhdellä kaseteista esiintyi KISS.
– Ei minulla ollut hajuakaan, miten rumpusetti asetellaan. En tiennyt, mikä on hi-hat. Yritin painaa pausea oikeassa kohdassa ja katsella, miten Eric Carrin setti oli aseteltu. Imitoin sitä sitten omilla rummuillani jotenkin. Se oli aika pitkä tie.
Trym asui parinsadan hengen kyläpahasessa, josta ei löytynyt oppia nuorelle rumpalille. Kaikki piti päätellä itse.
– Siitä, kun sain rumpusetin, meni varmaankin vuosi ennen kuin osasin soittaa simppelin biitin. Minulla ei todellakaan ollut lahjoja. Harjoittelin vain itsekseni. Minulla oli Walkman, jonka kuulokkeiden päälle laitoin kuulosuojaimet ja soittelin sitten musiikin mukana. Se oli minusta älyttömän vaikeaa, en todellakaan tajunnut intuitiivisesti soittamisesta mitään. Mutta olin erittäin sinnikäs!
Roope Ankkakin sen jo tiesi: lahjoja ei ole olemassakaan, on vain innoitusta ja kunnianhimoa.
Teini-ikäinen Trym päätyi soittamaan Enslavediin. Hän kertoo, että urheilu oli hänelle tuttu maailma, ja niinpä oli loogista koetella rajojaan ja raajojaan musiikissakin.
– Kuuntelimme koko ajan äärimmäisempää musiikkia ja olimme tietenkin ihan ällikällä lyötyjä, kun löytyi jokin uusi, entistä nopeampi bändi.
Elettiin 1990-luvun alkua, joten on helppo hahmottaa, mitä nämä bändit olivat. Morbid Angel, Death, Sepultura ja niin edelleen.
– Treenasimme viikonloppuisin kuin hullut. Puskimme toinen toistamme. Ivar [Bjørnson, kitara] esimerkiksi aloitti jonkin biisin yksinkertaisesti nopeammin kuin ennen ja minun piti vain pysyä mukana. Ja sama toisin päin, minä laskin biisin käyntiin tahallani vähän nopeammin kuin aiemmin.
Trym jatkoi kaiken aikaa kotitreenejä ja kehitti hyvin persoonallisen, suoraan sanoen brutaalin tyylin soittaa.
– Haluan alleviivata, ettei minulla ole koskaan ollut hyvää tekniikkaa nopeasti soittamiseen. Puskin vain väkisin. Eikä nopeus sinänsä edes kiinnosta minua. Jos ajattelen omia suosikkirumpaleitani, saan paljon enemmän fiilistä vaikka Mikkey Deen soitosta kuin jostain äärinopeista tekniikkahirmuista.
Tämä keskustelu on ikiliikkuja muusikkojen ja muidenkin keskuudessa. Voiko soittaja olla hyvä, vaikkei hän olisi erityisen taitava? Riittääkö sanottava peittoamaan puutteet etevyydessä?
Ja toisaalta, onko etevyys sinänsä kovin kiinnostavaa? Eikö soittamisessa ja musiikissa ole kyse sanottavasta, kommunikaatiosta ja inhimillisestä yhteyden tunteesta? Kylmään mutta virheettömään suorittamiseen pystyvät koneetkin, miksi ihmisen pitäisi siihen pyrkiä.
Trym on tyytyväinen siihen, että kulki soittajaksi hyvin vaikeaa reittiä. Mutta:
– Tietenkin olisi ollut monella tavalla hyvä, jos joku olisi opettanut minulle alussa vähän soittotekniikkaa. Mutta olisinko silloin kehittänyt yhtä omalaatuista soittotyyliä?
Fyysiset varjopuolet
Youtubesta voi katsella iltojensa ratoksi käsittämättömän taitavia soittajia. Mutta vaikka heidän taitavuutensa herättää ihastusta, jotenkin siitä tulee myös surullinen olo. Trym on samaa mieltä.
– Lopulta on vaikea erottaa soittajia toisistaan. Kaikki kuulostavat samalta, koska he kaikki ovat kuunnelleet ja katselleet samat videot ja käyneet läpi samat treenimetodit. Kaikki tekevät samaa juttua. 30 vuotta sitten soittajat tunnisti heti. Tuo on Dave Lombardo, tämä on Gene Hoglan ja niin edelleen.
Äärimmäisen ja väkivaltaisen soittotyylin hintana ovat Trymin tapauksessa olleet fyysiset vaivat.
– Minulla on ollut molemmissa käsissä jännetupentulehdus, ja sehän on vaiva, joka muistuttaa itsestään aina uudelleen. On ollut pitkiä kausia, kun en ole voinut edes avata limsapulloa. Juuri nyt kaikki on kunnossa, onneksi. Jalkojen kanssa minulla ei ole ollut ongelmia koskaan.
Nykyään Trym valmistautuu keikoille huolellisesti ja myös lämmittelee ennen vetoa perusteellisesti.
– Nuorempana vain menin lavalle. Join myös paljon enemmän alkoholia kuin nykyään… Se kiertuerutiini oli kyllä aikamoinen. Todella vähän unta, paljon olutta, ei minkäänlaista kehonhuoltoa ja äärimmäinen metallishow joka ilta. Totta kai siitä tuli ongelmia.
Oman uransa suosikiksi Trym nostaa Emperorin Anthems to the Welkin at Dusk -albumin vuodelta 1997.
– Se oli minulle hyvää aikaa. Olin lähtenyt Enslavedistä, koska en pitänyt suunnasta, johon se bändi oli menossa. Hehän tekivät samana vuonna Eld-levyn, eikä se kyllä ollut juttuni. Olin hyvin nuori ja tietysti täynnä näyttämisenhalua päästessäni Emperoriin. Pidin heidän musiikistaan todella paljon jo ennestään.
Anthemsin lisäksi Trym nostaa esiin Zyklonin Aeon-levyn vuodelta 2003. Zyklonissa soitti myös Emperor-bändikaveri Samoth.
– Aeonin soundi onnistui todella hyvin. Levy on minusta kestänyt myös aikaa hienosti.
Kuriton poikasakki
Kun Pölkyllä on mies, joka on elänyt Norjan alkuperäisen, pahamaineisen black metal -ajan ja ollut henkilökohtaisesti tekemisissä sen myyttisten hahmojen kanssa, on pakko kysyä, millaista touhu ihan oikeasti oli.
Trym miettii hetken, naurahtaa kuivasti ja aloittaa.
– Ulkoapäin katsellen se varmaan näytti paljon isommalta ja organisoidummalta kuin se oikeasti oli. Meitä oli vain muutama tyyppi, joilla oli hyvin omintakeinen visio musiikista, jota halusimme tehdä. Emme missään tapauksessa halunneet olla mainstreamiä. Emmekä halunneet olla edes mikään Floridan death metal -skenen tapainen juttu.
Olennaista oli Trymin mukaan se, että musiikin piti kuulostaa siltä, miltä elämä Norjassa tuntui.
– Halusimme, että talven tuulen purevuus, pimeys ja loputon surullisuus tulee musiikista läpi. Bändejä oli vain muutama, mutta ne kaikki olivat hyvin omanlaisiaan. Meillä oli ikään kuin sama tavoite, mutta kukin meistä lähestyi sitä hiukan omalla tavallaan.
Kirkonpoltoista ja murhista Trym on ymmärrettävän vähäsanainen. Hän ei ollut niissä osallisena, mutta sai tuta seuraukset.
– Mediahan tarttui kirkonpolttoihin välittömästi ja erittäin, erittäin negatiivisella tavalla. Ihmiset olivat raivoissaan. Mitä vittua nämä kakarat tekevät ja niin edelleen. Meille sopi ihan hyvin, että meitä hyljeksittiin, koska emme tavoitelleet mitään suosiota.
Ääni kellossa muuttui 1990-luvun mittaan. Norjalaisesta black metalista kasvoi undergoundissa käsite, joka hehkui kaikkein äärimmäisimpänä, pimeimpänä ja ehdottomimpana ilmiönä musiikin maailmassa.
– Kun meitä oli ensin pari vuotta hyljeksitty, yhtäkkiä tämä juttu olikin cool. Mediassa kirjoitettiin, että tämä on jotakin kiinnostavaa, tässä on jotakin uutta. Se tapahtui yllättävän nopeasti.
Kun aika kului, ilmiö kasvoi kasvamistaan. Nykyään Emperor-paitoihin voi törmätä ties kenen Instagram-influensserin yllä.
– Koko hommasta tuli tavallaan kulttuurinen juttu, joka sai valtavasti merkityksiä ja tulkintoja, joita siihen ei alun perin kuulunut. Samalla musiikki menetti minusta merkitystään, ja se on minulle aina se tärkein juttu.
Jotain ihan muuta
Kuka tietää, kenties maailma saa lisääkin Thrymr-nimellä julkaistua musiikkia. Tällä hetkellä Trym vaikuttaa kuitenkin tyytyväiseltä siihen, että sai Saga of the Northin valmiiksi.
Hänessä on edelleen ehdottomuutta.
– Minua ei oikeastaan kiinnosta, löytääkö tämä musiikki kuuntelijoita. Minulle oli tärkeää vain tehdä sitä. Kuten kerroin, en aluksi ajatellut edes julkaista musaani, mutta tässä sitä ollaan.
Trym ei halua pakottaa tekemisiään, mutta jos inspiraatio iskee, kaikki on mahdollista.
– Kun löydän itseni taas tilanteesta, jossa twiikkailen soundeja päivät pitkät ja rakentelen tunnelmia, voi ehkä syntyä jotain. Mutta juuri nyt minulla ei ole mitään suunnitelmia. Jos toinen levy joskus tulee, luulen että se on jotain ihan muuta kuin tämä. En näe järkeä siinä, että toisinnan näitä fiiliksiä tai tätä tarinaa.
Toimettomaksi Trym ei joka tapauksessa jää. Hän säveltää pelimusiikkia ja soittaa Emperorin kanssa keikkoja aina kun se on tarpeen. Jotain ihan uuttakin on ajatuksissa.
– Minua on pyydetty rumpaliksi yhteen sinemaattiseen doom metal -projektiin, jossa on mukana tunnettuja norjalaisnimiä. En ole soittanut nuottiakaan sitä kamaa vielä, kuunnellut vasta demoja, mutta uskoisin, että se on seuraava juttu, jonka kanssa jotain tapahtuu.
Julkaistu Infernossa 1/2025.