Opethin edellinen albumi jakoi veden. Tulevalleen yhtye valitsi selkosista tyynemmän.
Teksti: Matti Riekki Kuvat: Olle Carlson, Jarmo Katila (live)
Atlantis, Tukholma. Käykääpäs vilkaisemassa netissä tämän tarunhohtoista nimeä kantavan, ennen Metronomena tunnetun studion artistilistaa. Riittänee jos sanon, että Abba on siellä vain alkua muutenkin kuin aakkosissa.
Ja jopas niukkavaloinen paikka henkiikin mennyttä aikaa. Yhdessä nurkassa lepää kosketinsoitin, jolla on revitelty ruotsalaisen stemmalaulun ja popkoukkujen juhlaa. Siellä täällä lojuu studiokampetta, jota moderni äänitysmies tuskin edes tunnistaisi, sen käyttämisestä nyt puhumattakaan. Jälkeenpäin studio toistuu mielikuvissa ruskeana ja vihreänä, 1970-luvun väreissä. Vähän kuin miettisi Lukas Moodyssonin Tillsammans-elokuvaa.
Olemme siis melko tismalleen paikassa, jonka voisi löytää Opethin nokkamiehen, kitaristi-laulaja Mikael Åkerfeldtin, 37, päiväunista. Tai olisi voinut ainakin vuosia sitten, ennen unelmien muuttumista tiukaksi todellisuudeksi.
Tarjoilu on prameimpiin ennakkokuuntelutilaisuuksiin verrattuna vaatimaton – voileipiä, kahvia ja punaviiniä – mutta istuu tilanteeseen jouheasti. Koko Opeth-miehistö on paikalla ja viininrennoissa tunnelmissa.
Saatuani oman kymmenen kappaleen annostukseni uutta ruotsalaista rockmusiikkia istuudumme Åkerfeldtin kanssa yhteen äänittämön syrjäisemmistä huoneista. Törkkään musikantin käteen haastatteluhetkellä tuoreen Infernon, jonka kantta koristaa Morbid Angelin tirehtöörin David Vincentin naamari. Kysyn, onko uusi Morppari-albumi jo hallussa.
– Ei vielä, mutta itse asiassa minua on pyydetty kommentoimaan sitä. Todennäköisesti en tule pitämään niistä teknojutuista, toisin kuin death metal -puolesta, mutta olen avoin levyn suhteen, mies vakuuttaa.
Avoimuus. Tuo tunnetila lienee avainasemassa, mitä tulee myös uuden Opeth-levyn vastaanottamiseen. Jos yhtyeen 21-vuotista uraa on määrittänyt aina enemmän tai vähemmän death metalina tunnettu rockin alataajuus, syyskuun 20. ilmestyvän Heritage-uutuuden suhteen puhutaan vähän muusta.
Ääri – saavutettu
Opeth (pääjehun lisäksi Fredrik Åkesson – kitara, Martin Mendez – basso, Martin Axenrot – rummut sekä vielä uutuuslevyllä soittavan Per Wibergin korvannut Yngwie Malmsteen -mies Joakim Svalberg – koskettimet) on ollut viimeistään kymmenen vuotta ilmestyneestä Blackwater Park -levystään lähtien yhtye, jota on kuunnellut harvinaisen laaja kirjo musiikinystäviä.
Sillä on ollut kuolometallista ja örinästä muotoiltu särmänsä, vanhasta viiksiprogesta muistuttava koukeroisuutensa sekä herkkä puolensa, joka kulminoitui vuoden 2003 Damnation-kiekolla, kokoelmalla akustishenkisiä lauluja, jotka sopivat esitettäviksi leirinuotion loisteessa.
Heritagella Opethin skaala tavallaan kaventuu. Kapeakuuloisemmalle metallidiggarille voi olla kova paikka, ettei albumilla kuulla modernissa mielessä kovinkaan raskaita kitaravalleja. Pahinta kai kuitenkin, että Åkerfeldt, jonka äänentuotanto on kuolobisneksen hienoimpia, ei enää örise. Ei ärise. Tuskin edes huutaa.
Vaikka kannatankin artistin vapautta ennen kuulijan tarpeita, on hieman hämmentävää, miten huolettomasti Åkerfeldt asettelee sanansa aiheen äärellä. Tuntuu kuin hän olisi jo kyllästynyt teemaan ennen kuin joutuu edes puhumaan siitä toden teolla. Åkerfeldtin suhteen kyllästyminenkin on toki kohteliasta.
– Itse lopetin äärimetallin kuuntelun jo ennen kuin julkaisimme ensimmäisen albumimme, hän aloittaa.
– Aloin kaivella niihin aikoihin käytettyjen levyjen kauppoja ja löysin tavaraa, josta tykkäsin enemmän. En sanoisi, että metalli alkoi tuntua lapselliselta, enemmänkin kyse oli siitä, että äärimmäisyys oli jo saavutettu. Oli aika etsiä jotain muuta. Tavallaan tämä uusi levy on siis jotain, mitä olen halunnut tehdä parikymppisestä.
Opethin ensialbumi Orchid julkaistiin vuonna 1995. Siis kuusitoista vuotta sitten. Åkerfeldtin edelliseen lausumaan nähden onkin merkillistä, miksi vielä edellisellä Watershed-platalla kolmen vuoden takaa oli löydettävissä death metal -tuntomerkkejä.
– Jäimme tavallaan kiinni meihin yhdistettyyn genreen, Åkerfeldt sanoo, – mikä on totta kai hienoa, koska ilman sitä emme olisi voineet tehdä tätä uusinta, emmekä paria edellistäkään albumia.
Mutta silti, edelleen, vielä Watershedillä kuultiin äärimetallivaikutteita, miksi?
– Mmm, koska meissä on myös se puoli. Saan toki edelleen potkua metallimusiikista, mutta enemmänkin… vanhasta metallista. En ole koskaan kokenut olevani kotonani modernissa metalliskenessä, ja bändit joihin meitäkin vertaillaan… minusta tuntuu, etten ole edes kuullut niitä. Minä kirjoitin riffini kuunnellen (Judas Priestin) Sin After Sin -albumia vuodelta 1977, en Mastodonia.
– Oli miten oli, teimme aikamme sitä, mikä tuntui oikealta, olimme hyviä siinä, ja parilla viime levyllä veimme touhun lakipisteeseensä. Kohtasimme seinän. Luulen etten enää osaisi kirjoittaa niin hyvää progressiivista kuolometallia kuin Watershedillä. Siltä minusta tuntuu, henkilökohtaisesti. Joko se homma on kokonaan ohi, tai sitten menemme siinä (äärimetallissa) eri suuntaan.
Kun kysyn Åkerfeldtiltä, eikö hän todella välitä, mitä hänen bändinsä kuolometallifanit ovat muutoksesta mieltä, vastaus saa ensimmäistä – ja ainoata – kertaa hivenen kireän sävyn.
– En välitä, mitä kukaan ajattelee. Sitä paitsi, jos on tiukasti death metal -musiikin fani, on varmasti jättänyt Opethin muutenkin jo aikaa sitten. Jos hakee brutaaliutta, me emme ole brutaalein bändi markkinoilla, emme raskain, emme nopein, emme mitään. Me panemme enemmän painoa… (valikoi hetken sanaa) musikaalisuudelle.
– Tajusin tätä levyä tehdessä, kun äänitimme doomahtavan riffin Stratocasterilla, ihan normaaleilla rumpusoundeilla ja niin edelleen, että se kuulosti hevimmältä kuin… heavy. Ennen äänitimme kitarat neljään kertaan päällekkäin, mutta eipä se kuulostanut niin raskaalta. Kun äänitin uuden levyn demoja oikeastaan ilman säröjä, olin että mitä helvettiä, miten tämä voi kuulostaa niin painavalta. En tiedä miksi niin on, mutta näin se vain menee.
Åkerfeldtillä on pointti. Ollakseen raskas ei tarvitse välttämättä olla sitä modernilla tai alleviivatulla tavalla.
Otetaanpa omista suosikeistani vaikkapa amerikkalainen kulttibändi Pixies, jolla on hädin tuskin rintakarvan verran tekemistä heavymusiikin kanssa mutta joka kuulostaa härskeimmillään raskaaaalta…
– Tiedän heidät, Åkerfeldt tyytyy kuittaamaan.
Entä yksi haastateltavan taatuista lempibändeistä, brittiklassikko King Crimson. Debyyttialbumillaan In the Court of the Crimson King vuodelta 1969 yhtye kuulostaa uhkaavammalta kuin useimmat modernit tapporyhmät, vaikka soundinsa on nykymittapuulla ohut kuin onkiliero.
– Jeah. Myös meidän uudella levyllä on rutkasti mellotronia, Åkerfeldt kehaisee poikamaiseen sävyyn.
– Heritage ei ehkä ole perinteisellä metallitavalla niin raskas albumi kuin sen edeltäjät, mutta se hakkaa intensiivisyydessä monet kuolometallibiisimme, jos ymmärrät mitä meinaan. Onhan se varma, että monet tulevat olemaan kanssani täysin eri mieltä, mutta näin minä ajattelen. Tämän levyn tekemisen jälkeen minusta tuntuu, että on hivenen paskahousuista hommaa kätkeytyä hirveän särövallin taakse. Jos ei pysty kuulostamaan raskaalta akustisella kitaralla, niin…
Åkerfeldt miettii hetken hiljaa.
– Tässä on koko metallimusiikin suurin väärinkäsitys; eihän raskaudessa ole kyse säröstä tai hevirummuista. Jos haluaa kuulostaa raskaalta pianon ääressä ja on palleja siihen, kuulostaa raskaalta.
Synti toisen perään
Se tällä erää soundeista ja niiden raskaudesta. Menemme musiikkiin.
Esitän Åkerfeldtille, että kirjoittamansa ja tuottamansa Heritage kuulostaa kertalaukauksella albumilta, joka sotkee yhteen kaiken rock-hyvän 1970-luvulta. Hän hymyilee luonnehdinnalle hyväntuulisesti, ellei peräti vähän hymähdäkin leppoisasti.
Jens Bogrenin (Katatonia, Paradise Lost, Amon Amarth…) äänittämä, Åkerfeldtin ja tutun yhteistyökumppanin, Porcupine Treen Steven Wilsonin miksaama sekä muiden muassa David Bowien ja Pink Floydin kera työskennelleen Peter Mew’n masteroima levy vyöryttää kerralla mieleen sellaisen läjän klassikko-osaston bändejä, ettei niitä jaksa luetella (ennakkojutussa jaksoin). Yksi nimi tuntuisi silti kohoavan ylitse muiden: Ritchie Blackmore, tuo kitaran kalifi, Deep Purplen, Rainbow’n ja myöhemmin Blackmore’s Night -yhtyeensä linnanherra.
– Joo, siellä on yksi biisi, Slither, jossa…
No minusta ukko tulee kyllä läpi vähän siellä täällä, keskeytän.
– No okei, rakastan Blackmorea ja hän on minulle jatkuva vaikuttaja. Ja käytetäänhän levyllä myös runsaasti Stratocastereita, mikä heijastaa tätä faktaa ehkä aiempaa enemmän. Mutta tosiaan, tuo Slither on biisi, jolla oli jopa (Rainbow-kappaleeseen viittaavana) työnimenä ”Kill the Queen”, heh. Se ei ole tribuutti Blacmorelle, vaikka kaikki mitä teemme on epäsuorasti hänen vaikuttamaansa. Albumille tulee kuitenkin maininta, että se on Ronnie Diolle.
Vaikka influenssit ovat selvät, Åkerfeldt kieltää käyttäneensä Heritagen valmistamisessa mitään referenssilevyjä – ellei sellaisiksi sitten lasketa happihyppelyn taustamusaa.
– Käyn päivittäin kävelyllä ja kuuntelen samalla musiikkia, ja on pari levyä, joihin palaan aina uudelleen. Toinen näistä on Sin After Sin. Minä sitten rakastan sitä soundia!
Kaikki tiet vievät Deep Purpleen, jo toiseen kertaan tässä rupattelussa mainitun albumin kun on tuottanut yhtyeen basisti Roger Glover…
– Yleensä olen 70-luvun lopun suhteen hieman skeptinen, hyvä tuotanto kun jäi suurilta osin vuosikymmenen alkuun, mutta tuo on ihan mahtava.
– Mitä tulee Purplen levyihin, suosikkini on Stormbringer, se kuulostaa uskomattomalta. Se äänen puhtaus… King Crimson kuulosti myös joskus hyvältä, mutta hekin ovat olleet soundillisesti vähän joka paikassa. Rikkinäisiä symbaaleja, riivittyjä kitaroita. Yleensä ottaen pidän lämpimistä tuotannoista. Joni Mitchellin Court and Spark… Vau, kuulostaa mahtavalta! Ja…
Ja tässä sitä ollaan. Puhumassa soundeista.
Mozartia töllöstä
Jos ei luetteloa nyt syntynytkään, miltei jokainen tässä jutussa mainittu artisti tai yhtye kuuluu jollain tavalla Heritagella. Lisäksi albumilla on myös ”klasarimpi” puolensa, mikä herättää kysymyksen, kuinka paljon Åkerfeldt kuuntelee klassista musiikkia.
Eipä juuri, kuuluu vastaus. Mainittu influenssi onkin tainnut tulla Opethin musiikkiin mutkan kautta, progesuosikkien levyiltä. Onhan tunnettua, että alan suurnimillä Yesistä Crimsonin kautta Jehtro Tulliin on hyvinkin paljon velkaa klassisen musiikin säveltäjäneroille. Ja tokihan on niinkin, että mainittu Blackmorekin olisi aika paljon köyhempi kitaraniekka ilman vuosisatojentakaisten kaveriensa vaikutteita.
– Toivoisin kuuntelevani enemmän klassista, mutta eipä minulla juuri ole sen saran levyjä, Åkerfeldt myöntää.
– Jokainen kerta kun pistän television auki ja sieltä sattuu tulemaan esimerkiksi joku Mozartin sinfonia, nauliudun töllön ääreen – vaan en silti hanki niitä levyjä. En tiedä mikä siinä tökkii, ehkä kaipaan rumpuja tai jotain. Ehkä se on tulevaisuuden juttuja! Nyt olen vajoamassa enemmän ja enemmän jatsiin, mutta tällä on myös paljon tekemistä levynkeräämiseni kanssa.
Åkerfeldt tunnetaan tosiaan intohimoisena kerääjäpersoonana, jonka kokoelma lienee puolestaan tämän kirjoittajan päiväuniosastoa. Yksi, tai jokunen, laatta silti puuttuu: mies ei ole vieläkään löytänyt alkuperäisiä Haikara-levyjä. Kotimaisen progemme klassikot ovat ilmeisen kiven takana.
– Itse asiassa eräs kaverini jopa matkusti siihen kaupunkiin, josta he olivat kotoisin ja pisti levyistä ilmoituksen paikallislehteen, heh. Löytyykö sinulta muuten noita kiekkoja? Åkerfeldt kysyy hitusen toiveikkuutta silmissään. Vastaan, että vain uusioversioina.
Kun Åkerfeldt on suuri vinyylinystävä ja Opethin levytkin julkaistu kautta linjan isolla mustalla, kysyn, ajatteleeko hän omaa musiikkiaan ”formaateissa”. Mies miettii kysymyksen äärellä pitkään, mutta toteaa sitten, että eipä kai, hän kun ei kuuntele omia levyjään enää niiden valmistuttua eikä näin ollen osaa ajatella niitä varsinaisina fyysisinä albumeina.
– Mitä omaan musaani tulee, ajattelen vinyyliä lähinnä kannen vuoksi, ja tokihan vaadin, että levy pitää julkaista tuossa formissa. Mutta siinä vaiheessa kun minulla on uuden levyn vinyyliversio kourissani, en enää siedä koko tapausta. Muiden musiikkia kuuntelen toki kotioloissa vain vinyylinä.
Vitonen on kakkonen?
Tähän väliin voisi keskustella Mikael Åkerfeldtin kanssa hieman… soundeista. Vaikka kyllästyttää, hyvä lukija, älä luovuta vielä. Käsissäsi ovat tulevaisuuden avaimet.
Tai ainakin puheeksi joutuva teknologia oli joskus tulevaisuutta. 5.1-äänilaajennus, tilaääni, tuo dvd-elokuvista paremmin tuttu sounditila julistettiin joskus uusimmaksi uudeksi, joka olisi mullistava ääniteollisuuden myös puhtaasti audiopuolella. Vaan kuinkas sitten kävikään…
– Äänitila suppeni entisestään, kun porukka alkoi kuunnella musiikkia vitun puhelimillaan, ei edes kuulokkeilla vaan niiden kaiuttimista, vastaa vinyylinystävä Åkerfeldt äreänä. – Ei se ole millään lailla oikea tapa kuunnella musiikkia.
Toolia kuunneltiin joskus Amsterdamissa Kellopeliappelsiini-elokuvan maitobaaria muistuttavassa miljöössä langattomista kuulokkeista, jotka päässä sai hillua kantavuusalueen rajoissa miten halusi. Iron Maidenin sällit raahasivat toimittajat Pink Floydin David Gilmourin ennen omistamaan kartano-studio-kompleksiin, jonka ”pihalla” oli väliviihdykkeenä muun muassa laser-savikiekkoammuntaa Nicko McBrainin kanssa. Ozzyn isännöimä tilaisuus Abbey Roadilla taas pauhasi niin lujaa, että korvat vuosivat verta tulpista huolimatta – ja isäntä vaati lisää volaa.
Kaikenlaista siis, mutta kuinka ollakaan, Opethin Heritage on ensimmäinen ennakkokuuntelemani albumi, joka kuultiin 5.1-tilassa, viiden kotimaisen Genelec-kaiuttimen ympäröimänä. Ensireaktiona heräsi suuri hämmästys: bändi, joka toitottaa menneen maailman meininkejä ainoina oikeina haluaa esitellä uuden taideteoksensa viidessä kanavassa! Vaikka kaksi on ainoa oikea määrä!
Åkerfeldtin kanssa jutellessa selviää, ettei surround-soitto ollut hänen tahi bändinsä idea vaan tuli miehelle itselleenkin managementin masinoimana yllätyksenä. Ennen haastattelua hän oli kuullut Heritagen spesiaaliversiolle tarkoitetun miksauksen kerran – samana aamuna.
– Olen melkoinen ummikko, mitä tulee viispilkkuykköseen, Åkerfeldt sanoo.
– Olen kuullut ehkä yhden miksauksen, joka on tehty omasta levystämme, ja pari muuta. En ole koskaan kuullut edes sitä (Pink Floydin) Dark Side of the Moonista tehtyä! Mitä Heritageen tulee, olen tietysti kuullut sen normiversiona monta monituista kertaa, mutta silti olin tänä aamulla kananlihalla.
Kuuntelukokemus oli kieltämättä hieno. Paitsi että itse musiikki kuulosti milteipä kauttaaltaan mainiolta ja sen soundit Pro Tools -toiminnasta huolimatta veikeän vanhakantaisilta, legendaarinen ympäristö ja tilamiksaus toivat albumin korvien lisäksi myös silmille. Sitä alkoi ”nähdä” kaikenlaista. Punaviinitilkka ja toinenkin avitti toki asiaa.
– Itsehän lopetan hommat siihen, kun stereomiksaus on valmis. 5.1 on siis Stevenin (Wilson) touhuja. Sovimme, että hän pyrkii pitämään stereomiksauksen idean, ja niinhän se menikin. Pidän siitä, että tulos on hienovarainen.
Yksi surround-äänen kiistattomista mahdollisuuksista kytkeytyy livesoittamiseen. Käyttämällä laatulaitteistoa ja asiansa viimeisen päälle osaavaa miksaajaa tulos voi olla huikea – olettaen tietysti, että itse bändi osaa soittaa. Åkerfeldtillä on tästä mojova käytännön esimerkki.
– En ole koskaan ajatellut, että me tekisimme niin, mutta sitten menin katsomaan Roger Watersia… Vau! Se oli paras konsertti, jonka olen nähnyt koko elämäni aikana. Ja myös parhaalta soundannut. Kaikki sillä keikalla saattaa kaikki muut häpeään.
Kerron pitäväni henkilökohtaisena tragediana sitä, etten mennyt Watersin Helsingin The Wall -keikoille. ”Eihän se ole Pink Floyd, vain ikivanha Waters ja mitä lie ukkoja”…
– Pink Floyd kävi täällä Division Bell -aikaisella Pulse-kiertueellaan, tietysti ilman Watersia, ja minä en mennyt silloin paikalle mutta kuulin jälkeenpäin, kuinka mahtava keikka oli ollut, Åkerfeldt kertoo ymmärtävään sävyyn.
– Nyt sitten eräs ystäväni pykäsi kasaan kuuntelusession, jossa kuunneltiin Floydin Syd Barrettin aikaisia äänityksiä niin, että kaveri oli pannut nukkeja lavalle esittämään bändin jäseniä. Sattumaa tai ei, tämä sessio sattui samalle illalle kun ensimmäinen Watersin kahdesta Tukholman-keikasta. Tajusin nukkeja katsoessani, että kaksi hahmoista on jo kuollut, Waters soittaa huomenna oikeasti, minulla ei ole lippua ja paikalle on päästävä. Lopulta agendani oli, että kuolen ellen pääse sille keikalle!
– No, muusikkona olemisen etuja on, että saa tiettyjä erivapauksia, ja sain hommattua kaksi lippua, minulle ja basistillemme Mendezille. Minulla oli kyynelet silmissä sinä iltana. Minun täytyy harkita uusiksi tätä koko 5.1-livehommaa tuon keikan vuoksi, vaikka toki painimmekin aivan eri liigassa. Ei meillä ole pistää miljoonia tuollaiseen touhuun.
Jälkeen kyynelten
Oli formaatti ja kanavien määrä mikä tahansa, Heritage on siinäkin mielessä merkityksellinen Opeth-levytys, että kyseessä on bändin kymmenes täyspitkä studioalbumi.
Åkerfeldtin mielestä kymmenen on ”nätti tasainen luku”.
– Lisäksi kymmenen levyä on aika paljon, hän ynnää.
– Siitä tulee mieleen myös negatiivisia asioita. Jos nyt ajattelee kuuntelemiansa bändejä, aika harvan kymmenes levy on enää hyvä. Enpähän voi välttyä miettimästä, olemmeko me yksi noista bändeistä… No, ehkä me ostimme tällä levyllä hieman lisäaikaa. Tiedän, että menetämme jonkin verran vanhoja faneja, mutta toivon mukaan saamme myös uusia. Itsehän en malta odottaa, että pääsen taas äänittämään. Tämä kiekko jätti minuun sellaisen inspiraation.
Åkerfeldt painottaa, ettei halua olla bändissä, joka elää jatkuvasti menneessä. Suunnan on oltava eteenpäin – vaikka se tarkoittaisikin jossain merkityksessä taaksepäin –, ja mies kertoo iloitsevansa siitä, että uusi Opeth-materiaali tuntuu edelleen uppoavan livenäkin hyvin. Hän on myös aidon oloisesti innoissaan, ettei yksikään Atlantis-studioilla vierailleista journalisteista ole tyrmännyt Heritagea – vaikkei, kuten muistamme, ”välitäkään muiden mielipiteistä”.
– Eräs naistoimittaja, joka oli minulle entuudestaan tuttu, sanoi miltei kyynelissä, että hän sai muistutuksen, miksi hänen rakkautensa Opethiin on niin syvää. Se oli todella mukavaa.
Edellisessä Inferno-haastattelussaan kolme ja puoli vuotta sitten Åkerfeldt kertoi olevansa ”puolivälissä unelmaansa”. Haaveissa siintävän tulevaisuutensa kuvaamiseen hän käytti miestä, joka sai Heritagella kunniamaininnan. ”Minä haluan olla joskus kuin hän: kaikki tulevat juttelemaan hänelle, hän kertoo uskomattoman hienoja tarinoita ihmisille ja on leppoisa kuin mikä. Oikea kummisetä. Siinä on minun roolimallini”, Åkerfeldt sanoi puhuessaan kestäpä muusta kuin tuolloin vielä hengittäneestä herra Ronnie James Diosta.
Suurella pensselillä on helppo maalata, tarkempi sivellintyö on juttu erikseen.
– Sanoakseni rehellisesti, en todellakaan tiedä, mitä tämän levyn kanssa tulee tapahtumaan.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2011 (#89).