Ihmisen persoonan ja identiteetin olisi hyvä kuulua hänen tekemästään ja esittämästään musiikista. Tunnemme kaikki muusikoita ja bändejä, joiden tapauksessa näin on. Mikä hyvänsä levy, mikä hyvänsä biisi, pari sekuntia ja täysi varmuus siitä, että kyseessä ei voi olla kukaan muu.
Jerry Cantrell on tällainen artisti. Oli kontekstina sitten pääbändi Alice in Chains tai soolotuotanto, tämän miehen äänen ja kädenjäljen tunnistaa.
– Musiikillinen sormenjälki on se syy, miksi rakastan Led Zeppeliniä, Van Haleniä, Black Sabbathia ja Pink Floydia. Kahdesta nuotista kuulee, kuka on kyseessä. Tietysti sitä artistina toivoo, että onnistuu jotenkin löytämään yhtä tunnistettavan identiteetin. Uskon kyllä, että minulla on sellainen, Cantrell sanoo rennon itsevarmasti.
Jos näitä musiikillisia sormenjälkiä vähän analysoi, Cantrellin tapauksessa mieleen nousevat ainakin lauluharmoniat ja kitarasoundit. Sen jälkeen tulee paljon vaikeammin määriteltävä oma ääni biisintekijänä, laulajana, tekstittäjänä ja soittajana, mutta palataan siihen myöhemmin.
Otetaan ensin ne lauluharmoniat. Alice in Chains -stemmat ovat suorastaan käsite, ja niitä jäljitellään tälläkin hetkellä tuhansissa biisintekotalkoissa ympäri rockia soittavan maailman. Miten tämä Alice in Chainsin ja Cantrellin tuotantoa niin vahvasti leimaava elementti oikein sai alkunsa?
– Alun perin se oli juttu, jonka minä ja Layne kehitimme yhdessä. Meillä oli joitain samoja suosikkibändejä, mutta myös kokonaan omat juttumme. Yksi asia, josta me molemmat pidimme paljon, olivat juuri harmoniat ja bändit, joissa oli useampi kuin yksi laulaja. Minusta on aina ollut siistiä, että bändissä voi olla kolmekin tyyppiä, jotka voivat laulaa liidiä. Sitten kun he laulavat yhdessä, äänestä tulee paljon isompi. Ajattelimme, että tapauksessamme yksi plus yksi on kolme.
Mainittu Layne on tietenkin Alice in Chainsin vuonna 2002 menehtynyt laulaja Layne Staley. Bändi teki paluun vuonna 2006 William DuVallin kanssa.
– Alice in Chainsissä on pakko olla kaksi vahvaa laulajaa, se bändi yksinkertaisesti vaatii sitä. On hienoa, että voimme sekä kannatella kappaletta yksin että toimia yhdessä. Ja kun minä olen tehnyt musiikkia työkseni nyt 37 vuotta, kannan lauluharmoniaestetiikkaa mukanani minne menenkin.
Harmoniat tulevat Cantrellilta kuulemma luonnostaan. Niiden raaka tekeminen ei siis ole se viisastenkivi.
– Paljon vaikeampi juttu on keksiä liidilaululinja, joka on vitun hyvä. Ei vain ihan hyvä, vaan vitun hyvä, sellainen joka kantaa ja vie biisiä koko ajan. Kun se on olemassa, stemmojen tekeminen on aika helppoa.
Soundin rakennuspalikat
Sitten se kitarasoundi. Tai ei kyseessä ole mikään yksi soundi, vaan kokonainen soundi- ja fiilisrekisteri. Soitto voi olla näennäisen yksinkertaista muutaman soinnun renkuttelua, mutta jotenkin maagisesti Cantrell saa kappaleisiinsa aina kolmiulotteisen ja moni-ilmeisen tunnelman.
Cantrell kertoo luottavansa lähtökohtaisesti aina samaan peruskalustoon.
– Perussoundini muodostuu Bognerin vahvistimista ja Friedmanin JJ-satasesta, ja tietysti G&L Rampage -kitaroista ja Gibsonin Les Paulista. Ne ovat se ydin, joka ei koskaan muutu, mutta tuon kehyksen sisällähän voi sitten leikkiä ja kokeilla kaikenlaista.
– Jos kävelisit studioon, jossa olen tekemässä mitä tahansa levyä, se on kuin astuisit Guitar Centeriin, hah hah! Soittokamoja on joka puolella, kitaroita, pedaaleja, mikkejä, kitarakaappeja… Rakastan niiden kanssa pelaamista ja haluan aina kokeilla jotain uutta.
Tuoreen I Want Bloodin uusi juttu on hieman yllättäen talk box. Tuottaja Joe Barresilla sattui olemaan Kustom Electronicsin The Bag -boksi, jollaista Jeff Beck käytti 1970-luvulla. Kyseessä on melkoinen keräilyharvinaisuus. Jos sellaisen sattuu jostain löytämään, hinta on nelinumeroinen.
– En ollut käyttänyt talk boxia koskaan aiemmin, tai en ainakaan muista. Joe näytti muutaman videon, miten Jeff Beck sillä soitti ja miten ilmaisuvoimainen vehje se on. Sehän on aika hämmentävä laite, se ripustetaan olalle ja se näyttää ikään kuin olkalaukulta, josta tulee letku. Me sitten päätimme kokeilla sellaista ja sitä tuli ainakin Vilified-kappaleeseen.
Fiilis tulee ensin
Mennään seuraavaksi siihen, miten Jerry Cantrell löysi oman juttunsa biisintekijänä, soittajana ja laulajana. Pitkän linjan muusikot alleviivaavat usein, kuinka tärkeää on löytää oma äänensä, mutta miten se tehdään? Siihen ei tunnu olevan kenelläkään konkreettisia vastauksia.
Ei ole Cantrellillakaan.
– Kyllä tässä täytyy mennä vuoteen 1987, kun perustimme Alice in Chainsin. Facelift tuli vuonna 1990, ja siinä välissä se jotenkin tapahtui. Niinhän se menee, että jos olet metallifani, soitat metallia, jos taas punkkari, soitat punkkia. Jos kuuntelet kaikenlaista, ehkä niistä muodostuu jonkinlainen keitos. Kaikki aloittavat jäljittelemällä, mutta ennemmin tai myöhemmin siitä alkaa kasvaa jotain omaa, toivottavasti.
Cantrell painottaa, että tekee musiikkia aina samoista lähtökohdista, ja tässä tullaan kenties yhteen viisastenkiveen. Hän ei ole koskaan miettinyt konseptia vaan on vain tehnyt.
– En ikinä päätä etukäteen, että nyt teen tällaisen tai tällaisen levyn. Keräilen ideoita talteen, kunnes jossain vaiheessa tulee fiilis, että nytpä alan kirjoittaa aktiivisemmin. Sitten käyn läpi ideoita ja fiilistelen. Minulle elämässä ja musiikissa on aina kysymys fiiliksestä. Tarvitaan valtavasti kovaa työtä, ilman muuta, mutta fiilis tulee ensin.
– On itse asiassa aika esoteerinen juttu miettiä, mistä se fiilis ja inspiraatio tulee. Se on hyvin yksinkertaista, mutta sitä ei voi oikein selittää. Sitä vain tekee jotain ja sitten siitä innostuu kehittelemään jotain isompaa. Joskus homma menee väärille raiteille ja lopulta hylkää koko jutun, mutta joskus se kantaa loppuun asti.
Tällainen tutkiskeleva ja fiilistelevä tekotapa on Cantrellille kaikki kaikessa. Mutta kuinka erilaista tekeminen on bändikontekstissa kuin soolona? Onko siinä enemmän vapauksia, enemmän vastuuta?
– Niissä on paljon yhtäläisyyksiä, koska tämä homma on aina yhteistyötä ja yhdessä tekemistä. Jokainen ihminen on tärkeä ja tarpeellinen lopputuloksen kannalta. Olen Alicen kanssa aika samanlaisessa tilanteessa kuin soolona, mutta onhan siinä tietynlainen ero, onko ikään kuin keskellä lavaa vai sen sivussa.
Breikki päivätöistä
I Want Bloodilla Cantrell työskenteli mainitun tuottaja Barresin lisäksi nimekkään muusikkokatraan kanssa. Albumilla soittavat ja laulavat Gil Sharone, Duff McKagan, Vincent Jones, Greg Puciato, Lola Colette, Maxwell Urasky, Robert Trujillo ja Mike Bordin.
Cantrell on tehnyt kaikkien kanssa töitä aiemminkin.
– Työskentelen tietysti mielelläni sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunnen ja joihin luotan. Ja olenhan minäkin käynyt Duffin levyllä. Meillä kaikilla on päivätyömme eli ne bändit, jotka vievät eniten aikaamme, mutta on terveellistä tehdä jotain omaa. Näkee vähän erilaisia keikkapaikkoja ja voi kasailla erilaisia työryhmiä.
Cantrell huomauttaa, että vaikka I Want Bloodilla on mukana suuri määrä muusikoita, levy kuulostaa bändin tekemältä.
– Levyn teossa jokainen sitoutui siihen, että loimme yhdessä mahdollisimman hyvän lopputuloksen. Tykkään siitä, että I Want Bloodilla on selkeä luonne. Jokainen toi oman lahjakkuutensa mukanaan ja käytti sitä lopputuloksen parantamiseksi.
Vuonna 2021 julkaistu Brighten palautti Jerry Cantrellin soololevykantaan lähes 20 vuoden tauon jälkeen. Onkin yllättävää, että seuraajaa tarjoillaan jo nyt. Alice in Chainsin viimeisin albumi Rainier Fog julkaistiin 2018, joten Cantrell taitaa viettää aika hedelmällisiä vuosia.
– Jos urani on kestänyt 37 vuotta, olen tainnut käyttää siitä ajasta kuutisen vuotta soolohommiin, hah hah. No joo, olet oikeassa siinä, että tunnen olevani aika inspiroitunut. Kun kiersimme Brightenin kanssa, se oli ihan kunnon rundi, ja ajattelin että haluan tehdä tätä pian lisää. Ja nyt aiomme tehdäkin.
Minne musiikki vie
Englannin kielessä musiikin soittamisen verbi on ”play”. Cantrellin mielestä sen toinen merkitys, leikki, on koko hommassa olennaista.
– Se sana ei ole suorittaa tai työskennellä, vaan leikkiä. Totta kai siinä on paljon työtä, mutta ytimeltään touhu on leikkimistä ja kokeilua. Tai ainakin sen pitäisi olla. On vaarallista, jos löytämisen ilo ja seikkailun tuntu katoavat.
On jollakin tavalla lohdullista kuunnella kokenutta ja arvostettua artistia, joka korostaa tekevänsä jatkuvasti harharetkiä, yhä vieläkin. Kukaan ei voi onnistua jatkuvasti, ja onnistumisen tunnistaminenkin voi olla joskus hankalaa.
– Saatan demottaa vaikka 15 biisiä ja alkaa seuloa niistä levyllistä. Siihen menee aikaa, ja ideat kypsyvät ja elävät. Joistakin biiseistä saatan olla alusta asti todella varma, mutta sitten kun olen äänittänyt ne kaikki… Kaikki näyttäytyy ihan uudella tavalla. Se varma biisi saattaakin olla muiden rinnalla ihan paska!
Cantrell sanoo, että jos asettaa itselleen liian tiukkoja rajoja, tekeminen saattaa mennä väkinäiseksi.
– Levyn syklihän on pitkä, katsoi sitä miten tahansa. Puoli vuotta kirjoittamista, puoli vuotta äänittämistä, vuosi tien päällä – tämä on nyt aika karkeasti sanottu, mutta suurin piirtein pari vuotta siihen menee. Kun prosessiin ryhtyy, siihen pitää sitoutua. Ja jos siitä katoaa hauskuus kesken kaiken, kuukaudet voivat muuttua todella pitkiksi.
Ehkä nimenomaan se, että antaa musiikin muodostua sellaiseksi kuin se haluaa muodostua, on olennaista.
– Yleensä musiikki kyllä kertoo, mihin se haluaa mennä. Joskus saatan kirjoittaa pari akustista biisiä, joskus taas pari todella raskasta biisiä, ja kokonaisuus alkaa mennä luonnostaan jompaankumpaan suuntaan. Sitten muut ihmiset tuovat siihen omat persoonalliset elementtinsä, ja lopulta albumista tulee sellainen kuin tulee. Ei sitä voi oikein ennustaa.
Sävyjen taju
Sekä Jerry Cantrelliin että Alice in Chainsiin liitetään hyvin usein synkkyys. Mielikuviin virtaavat huumeet, kuolema, angsti ja sen sellaiset asiat. Cantrell suhtautuu tähän ymmärtävästi.
– Kirjoitan aina sillä tavalla, että haluan musiikkiin ja biiseihin painoa, vaikutusta ja terää, ja usein ne tulevat sieltä synkältä puolelta.
On kuitenkin myös niin, että sekä Alice in Chainsillä että Cantrellin soolotuotannolla on jonkinlainen parasympaattista hermostoa aktivoiva, toivoa horisonttiin tuova vaikutus. Sitä on vaikea määritellä, mutta se tulee läpi jo Cantrellin lauluäänestä, soitosta puhumattakaan.
Synkät kappaleet ovat kyllä synkkiä, ja niitä riittää myös I Want Bloodilla, mutta esimerkiksi Brighten-levyn Black Hearts and Evil Done on suorastaan tulvillaan lohtua.
– Ymmärrän mitä ajat takaa. Ihmiset määrittelevät ja lyövät leimoja mielellään, varsinkin mediassa. Että ai niin Cantrell, se synkkä tyyppi. Minustakin musiikissani on aika paljon muitakin sävyjä ja värejä. Eihän kukaan voi määritellä sateenkaarta yhdellä värillä tai musiikkia yhdellä sanalla. I Want Blood on kyllä tummasävyinen levy, mutta minusta se on myös voitonriemuinen!
– Mielestäni musiikissani on aina myös ripaus huumoria, jota ei jostain syystä tunnuta huomaavan. Ehkä se on hauskaa vain omasta mielestäni!
Tai ehkä se huumori on liian vähäeleistä. Tai ehkä ihmiset ovat tosikoita. Tai ehkä sävyjen taju ei vain ole ajassamme kovin vahvaa.
– Jos nyt verrataan vaikka hyvään kirjaan tai leffaan, parhaat tarinat ovat sellaisia, joiden henkilöt ovat moniulotteisia, ristiriitaisia, muuttuvia ja kehittyviä. Ja juonenkuljetus on parhaimmillaan sellaista, että se auttaa näkemään asiat monista kulmista. Tapahtumat voivat olla yhtä aikaa hauskoja ja traagisia. Kokonaiskuva hahmottuu hiljalleen ja on moniulotteinen. Samalla tavalla musiikki on parhaimmillaan moni-ilmeistä.
Voi siis olla yhtä aikaa lohduton ja lohdullinen. Tähän liittyy myös se, että taideteosten kokeminen muuttaa muotoaan ajan kanssa. Saman albumin kuunteleminen on erilaista 16-vuotiaana kuin 42-vuotiaana.
– Sehän elämässä on mahtavaa! Löydät vanhoista jutuista uusia puolia ja osaat katsoa niitä uudesta kulmasta. Luet uudelleen vanhan suosikkikirjasi ja hahmotat sen jotenkin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Saatat tajuta mitä kirjailija tahtoi sanoa, tai ei silläkään oikeastaan ole merkitystä, kunhan oma tulkintasi syvenee.
Tärkeintä oli päättää
Tähän mennessä Jerry Cantrellin soolouralla on tapahtunut kaksi tiivistä pursketta, joissa molemmissa on syntynyt kaksi albumia.
Sooloilu alkoi vuonna 1998 Boggy Depot -levyllä. Cantrell muistaa sen lähtökohdat mainiosti.
– Levyyn liittyi se tärkeä päätös, että uskalsin tehdä musiikkia Alice in Chainsin ulkopuolella. Mehän olimme olleet siihen aikaan pitkään hiljaa, emme keikkailleet tai mitään. Minulla oli aikaa ja mahdollisuus, ja päätin käyttää sen.
Kysymys ei ollut mistään taiteellisesta irtiotosta, vaikka albumia voisi sellaisenakin pitää. Päinvastoin Cantrell suorastaan haki turvaa emobändistä.
– Minähän sain Sean Kinneyn rumpuihin. Siitä tuli turvallinen olo, kun tajusin, että minulla on kuitenkin puolet bändistäni messissä, heh. Pyysin paljon kavereita mukaan, ja kaikki tulivat mielellään, Rex Brown ja Norwood Fisher ja Les Claypool… Mahtavia soittajia, joita olin ihaillut pitkään.
Degradation Trip ilmestyi vuonna 2002. Sen kanteen ehti juuri ja juuri teksti ”This record is dedicated to Layne Staley”. Alice in Chains -laulaja kuoli vain pari kuukautta ennen levyn julkaisua.
– Sen levyn teko oli ihan mahtavaa, jamittelimme vaikka kuinka paljon Mike Bordinin ja Rob Trujillon kanssa. Meistä tuli hetkeksi ihan oikea bändi, ja siksi halusin heidät mukaan myös nyt.
Staleyn kuolema oli kova isku. Se sysäsi liikkeelle hitaan prosessin, joka johti Alice in Chainsin paluuseen. Uutta tulemista tehtiin kolmen levyn ja useiden kiertueiden voimalla, kunnes vuonna 2021 ilmestyi Brighten ja nyt I Want Blood.
Cantrell tuskin tietää vielä itsekään, mitä I Want Bloodin kiertuesyklin jälkeen tapahtuu. Hän on vasta 58-vuotias, ja kaikesta päätellen annettavaa riittää.
Miehen musiikin voi joka tapauksessa odottaa olevan laadukasta, kuten se on ollut tähänkin asti. Mikä sen laadun luomisessa on tärkeintä – hyvät biisit, hyvä ryhmä, hyvä tuottaja, hyvä studio vai hyvät kamat?
– Onnistumiseen tarvitaan nuo kaikki. Lisäksi helvetisti töitä ja ripaus onnea. Sillä reseptillä tässä on menty.
Julkaistu Infernossa 10/2024.