Dream Theater perustettiin Majesty-nimellä 1985, siis tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Millaisia ajatuksia alkuajoista nousee mieleesi?
– Muistikuvani ovat hyvinkin tarkkoja. Tapasin kitaristi John Petruccin ja basisti John Myungin Berklee College of Music -koulussa heti lukukauden alussa ja löysimme toisemme soittajina. Pian treenasimme aivan järjettömän paljon. Muuta vaihtoehtoa ei edes ollut, sillä halusimme luoda musiikkia, jossa Rush kohtaa Iron Maidenin.
– Emme haaveilleet mistään suuresta. Mielessämme ei todellakaan käynyt, että kiertäisimme maailmaa vuosikymmeniä myöhemmin progemetallia soittaen. Usko tai älä, mutta halusimme vain soittaa, soittaa ja soittaa lisää, sillä me rakastimme sitä. Kun kuukaudet ja vuodet vierivät, aloimme huomata, että käsissämme on jotakin erikoislaatuista. Homma alkoi kasvaa. Keikkapaikat suurenivat, levy-yhtiöt kiinnostuivat ja niin edelleen. Kun julkaisimme kakkoslevy Images and Wordsin vuonna 1992, sen avausbiisi Pull Me Under räjäytti pankin. Sen jälkeen Dream Theaterin ei tarvinnut katsella taaksepäin.
Hypätään saman tien vuoteen 2010. Metallimaailman perustukset järkähtivät, kun sinun ja Dream Theaterin tiet erosivat.
– Se oli outoa. Perheeni ohella Dream Theater oli ehdoton ykkösjuttuni neljännesvuosisadan ajan, mutta vuonna 2010 voimani olivat aivan lopussa. Halusin pitää kunnon hengähdystauon, mutta muut bändin jäsenet olivat siitä eri mieltä. En missään nimessä halunnut erota Dream Theaterista, mutta sydämeni ei niihin aikoihin sykkinyt rakastamalleni yhtyeelle täydellä teholla. Asiat johtivat toisiin, ja yhtäkkiä olin ulkona.
Jos ollaan ihan tarkkoja, lähdit bändistä ensimmäisen kerran jo 1998. Vieläpä Suomessa.
– Olet oikeassa! Soitimme Nummirock-festivaalilla Panteran ja Slayerin kanssa – pahaksi onneksi tuon tuhokaksikon jälkeen. Olimme siis pulassa. Aloitimme setin A Change of Seasonsin kahdella ensimmäisellä osalla [The Crimson Sunrise ja Innocence], ja minusta tuntui, ettei musiikissamme ollut minkäänlaista voimaa. Pantera ja Slayer olivat nielaisseet kaiken energian suomalaisesta järvimaisemasta.
– Loppujen lopuksi minua vitutti niin paljon, että vedin heti keikan jälkeen hirvittävät pleksit. Kun humalani saavutti lakipisteen, ilmoitin muille jätkille, että se oli osaltani siinä. Seuraavan päivän krapula oli aikamoinen, mutta tuntemukseni olivat tasaantuneet sen verran, että ilmoitin palaavani yhtyeen riveihin. Hah hah!
Portnoy-pommi jysähti myös syksyllä 2023, jolloin sinun kerrottiin palanneen Dream Theaterin riveihin.
– Nuotio alkoi kyteä jo vuosia aiemmin. Vaikka emme enää soittaneet samassa bändissä, olin paljon tekemisissä John Petruccin kanssa. Paremmat puoliskomme ja tyttäremme ovat läheisiä ystäviä, joten näimme toisiamme esimerkiksi kaikenlaisissa perhejuhlissa. Ystävyytemme ei koskaan katkennut, vaikka joistain lehtijutuista saattoi saada toisenlaisen kuvan.
– Sitten iski korona ja Dream Theaterin kiertuesuunnitelmat menivät jäihin. Niin kävi myös omien projektieni rundeille. John oli työstämässä näihin aikoihin Terminal Velocity -sooloalbumiaan ja pyysi minua soittamaan levyn rumpuosuudet. Suostuin saman tien. Kun työskentelin Johnin kanssa, keksimme pirauttaa Jordanille [Rudess, Dream Theaterin kosketinsoittaja]. Siitä alkoi Liquid Tension Experimentin paluu, ja keväällä 2021 julkaisimme bändin pitkään – 22 vuoden ajan! – odotetun kolmosalbumin.
– Kun pandemiatilanne alkoi myöhemmin helpottaa, John päätti tehdä mittavan soolokiertueen ja minä lähdin hänen bändinsä rumpaliksi. Kun sitten heitimme keikkoja eri puolilla Yhdysvaltoja, fanit olivat äärimmäisen ilahtuneita nähdessään meidät samalla lavalla. Todella monet diggarit tulivat kertomaan kyyneleet silmissä, miten älyttömän paljon se merkitsi heille. Toki meistäkin tuntui hemmetin hienolta soittaa taas yhdessä. Kun pitkä kiertue eteni, ”mitä jos?” -ajatuksia alkoi pulpahtaa esiin. Aloin myös miettiä, että mikäli minä vielä joskus liityn Dream Theateriin, sen täytyy tapahtua lähiaikoina. Emme nimittäin ole enää mitään nuorukaisia.
– Jälkikäteen katsottuna yksi viimeisistä muureista kaatui alkuvuodesta 2022, kun olin katsomassa Dream Theaterin New Yorkin -keikkaa. Kun show oli ohi, menin takahuoneeseen moikkaamaan bändin jätkiä. En ollut puhunut Jamesin [LaBrie, laulaja] kanssa sanaakaan noin kolmeentoista vuoteen… Mutta kun näimme, halasimme toisiamme lämpimästi. Jos jotain pahaa verta oli joskus virrannut, kaikki sellainen unohtui saman tien.
Milloin ja miten paluusta tuli konkretiaa?
– Olin The Winery Dogsin kanssa Euroopan-rundilla kesäkuussa 2023, ja eräänä päivänä puhelimeni pirisi. Se oli John Petrucci: ”Mike, tilanne on nyt sellainen, että Dream Theaterin rumpalin paikka olisi auki. Miten on?” Päässäni surisi ja fiilis oli surrealistisen unenomainen. Vastaukseni oli selvä siinä hetkessä, sillä olin unelmoinut bändin riveihin palaamisesta jo pitkään.
– Kun paluustani ilmoitettiin lokakuussa 2023, emme olleet soittaneet yhdessä nuottiakaan. Kokoonnuimme lopulta saman katon alle vasta helmikuussa 2024 aloittaessamme uuden albumin valmistelemisen.
Millainen tunnelma Dream Theater -leirissä oli tuolloin?
– Aivan uskomaton. Tämä voi kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta meistä tuntui siltä kuin en olisi ollut pois päivääkään. Kun minä ja kaksi Johnia ryhdyimme soittamaan 80-luvulla yhdessä, välillemme muodostui näkymätön side, joka ei tule katkeamaan elinaikanamme. Toisin sanoen, kun aloimme taas työskennellä yhdessä, se oli siinä. Dream Theaterin jäljittelemätön magia löytyi kuin sormia napsauttamalla!
– Osasin toki odottaa, että palaset loksahtavat paikoilleen, mutta prosessin nopeus ja luontevuus tuntui silti hämmentävältä. Kaiken kaikkiaan uuden Parasomnia-levyn tekeminen oli täsmälleen samanlaista kuin Black Clouds & Silver Liningsin, jonka teimme vuonna 2009. Kun työstimme pitkästä aikaa uutta materiaalia, minua alkoi välistä naurattaa, kun koko prosessi oli aivan samanlainen. Okei, yksi asia oli muuttunut: olemme nyt vähän vanhempia, viisaampia ja parempia!
Olit aiemmin yhtyeen pomo – toki John Petruccin ohella. Kun palasit remmiin, pitikö sinun etsiä paikkaasi?
– Vastuullani oli aikoinaan järjetön määrä asioita. Tekemistä oli koko ajan, vähän liikaakin. Pitää myös muistaa, että olin takavuosina aikamoinen kontrollifriikki ja pistin lusikkani jokaiseen mahdolliseen soppaan. Kun sitten poistuin kuvioista, jotkut muut ottivat vastuullani olleet jutut hoidettavakseen, mikä toki muutti ryhmän sisäistä kemiaa. Vastaus on siis kyllä. Minun on täytynyt tunnustella, millaisen roolin otan tällä kierroksella. Tai millainen rooli minulle annetaan. Joihinkin juttuihin en enää koske, mutta jotkin muut asiat ovat palautuneet vanhoille urille. Esimerkiksi settilistan tekeminen on jälleen minun hartioillani.
– Olen toki… varovainen. Kun olemme päättämässä jotain, en ala huutaa suureen ääneen, että sen pitää mennä näin. Tunnustelen kaikessa rauhassa koko ryhmän fiiliksiä ja saatan sanoa oman mielipiteeni sitten. Viihdyn uudessa positiossani oikein hyvin, mihin liittyy tietysti se, etten enää edes halua kontrolloida kaikkea.
– Ajattelutapani muutos johtuu pitkälti sitä, että soitin 2010-luvulla – joko sessiopohjalta tai varsinaisena jäsenenä – muun muassa Transatlanticin, Avenged Sevenfoldin, Twisted Sisterin, The Neal Morse Bandin, Flying Colorsin, Adrenaline Mobin, Metal Allegiancen ja Sons of Apollon riveissä, joitakin mainitakseni. Kun hyppii ryhmädynamiikasta toiseen, kontrollifriikkiys karisee kummasti. Oppii olemaan saumaton osa tiimiä – tai sitten on ulkona.
Mennään uuden Parasomnia-albumin äärelle. Kun levyn tekeminen alkoi, kirjoititte ensimmäisenä Night Terrorin. Se on ehta Dream Theater -kappale.
– Kun saimme sen raakaversion valmiiksi, fiilis oli ihan uskomaton. Tiesin toki jo etukäteen, että kykenisimme työstämään hienoa Dream Theater -materiaalia, mutta Night Terror ylitti odotukseni. Soitin sen varhaista versiota lähipiirilleni, ja kaikki olivat sitä mieltä, että se on uskomattoman kova biisi. Ja hei, mainittu lähipiiri kertoo minulle mielipiteensä sataprosenttisen rehellisesti!
– Yleisesti ottaen rakastan pitkiä, polveilevia biisejä, ja musiikillisista ääripäistä toisiin hyppiminen on kiehtovaa vuodesta toiseen. Parasomnian 20-minuuttinen päätöskappale The Shadow Man Incident kuuluukin henkilökohtaisiin suosikkeihini.
Pystytkö vertaamaan Parasomniaa johonkin aiempaan Dream Theater -albumiin?
– Katsotaanpa. Sieltä löytyy esimerkiksi Train of Thought -levyn tummaa synkkyyttä, mutta yhtä lailla levyltä kuulee Metropolis Pt. 2: Scenes from a Memory -teoksen elokuvallisempia sävyjä. Miellän vahvasti niin, että Parasomnia on materiaaliltaan ja tunnelmiltaan näiden kahden levyn välimaastossa.
Teksteiltään Parasomnia on ”löyhästi konseptuaalinen” albumi. Avaisitko hieman sanoitusten teemoja?
– John Petrucci kertoi törmänneensä parasomnia-käsitteeseen. Parasomniat ovat unen erityishäiriöitä, joihin luetaan unissakävelyn, unissapuhumisen ja painajaisunien kaltaisia piirteitä. Kun syvennyimme aiheeseen, käsissämme olikin isomman kokonaisuuden ainekset. En vertaa Parasomniaa The Dark Side of the Mooniin, mutta levyjen konseptit ovat samantyylisiä. Kummankaan tarina ei etene suoranaisesti biisistä toiseen, mutta kaikki sanoitukset liittyvät yhteen aihepiiriin.
– Aikomuksenani ei ollut tehdä sanoituksia, mutta John totesi hymyssä suin: ”Kun nyt kerran tulit takaisin, sinun täytyy tekstittää ainakin yksi biisi.” Valmistelin sitten Midnight Messiahin sanoituksen, ja sehän on otsikkoaan myöten sitä itseään.
Hypätään viime lokakuuhun. Tänä vuonna jatkuva ja Suomen Turkuunkin kesäkuun alussa saapuva 40th Anniversary -kiertue alkoi tuolloin Lontoon O2-areenalta. Oliko se urasi jännittävin, hermostuttavin tai pelottavin keikka?
– Kaikkea tuota! Näin ensimmäiset keikkaan liittyneet painajaiset – kuinka ollakaan! – jo kuukausia ennen h-hetkeä. Hah hah!
– Treenasimme paljon ja tiesimme olevamme iskussa, mutta ensimmäinen keikka on aina ensimmäinen keikka. Odottamattomia asioita saattaa tapahtua, ja esimerkiksi tekninen puoli – videoseinät ja muut – tuovat omat haasteensa. Kun sitten nousimme O2:n lavalle ehkä viidentoista tuhannen ihmisen eteen, huomasin tuijottavani vähintään kymmenen tuhannen mobiililaitteen kameraa… Se ei ainakaan vähentänyt hermostuneisuuden määrää, kun aloitimme setin Metropolis Pt. 1: The Miracle and the Sleeperillä. Onneksi keikka sujui varsin hyvin emmekä törmänneet mihinkään isompiin ongelmiin.
– Kun kiertue oli vanhentunut ehkä viikon verran, kykenin nauttimaan touhusta jo ihan oikeasti. En sano tätä siksi, että puhun suomalaiselle toimittajalle, mutta soitimme Espoossa marraskuun alkupuolella ja se oli jo todella hyvä keikka. Rundia oli takana reilun parin viikon verran ja olimme päässeet väkevään iskuun.
Dream Theater -rumpusettisi on suhteellisen kookas. Kauanko teknikoltasi menee sen pystyttämiseen?
– Onnekseni olen saanut työskennellä saman henkilön kanssa yli kolmekymmentä vuotta. Hän osaa hommansa, eikä kioskin kasaamiseen mene kuin tunnin verran. Usko tai älä!
Miltä bändin tulevaisuus näyttää?
– Kierrämme bändin nelikymppisten ja uuden levyn tiimoilta pitkään, vähintään tämän vuoden loppuun. Sitten? No, teemme mitä Dream Theater tekee. Toisin sanoen julkaisemme uuden levyn ja lähdemme tien päälle.
Viimeinen kysymys: nostit viime vuoden parhaiden levyjen listallesi Opethin The Last Will and Testamentin. Myös rumpali Waltteri Väyrysen toimitus siis kelpasi?
– Asiasta ei ole mitään epäselvyyttä: Waltteri tekee loistavaa duunia ja sopii bändiin mahtavasti! Diggaan The Last Will and Testamentista erityisesti siitä syystä, että se yhdistää vanhan ja uuden Opethin äärimmäisen onnistuneesti. Rakastan myös sitä, että Mikael Åkerfeldt käyttää taas death metal -ääntään, ja tietysti sitä, että Jethro Tullin Ian Anderson on monessa biisissä vahvasti läsnä!
Julkaistu Infernossa 1/2025.