Haastattelin kauan sitten Katatonian Anders Nyströmiä Tukholmassa. Muistan miten Nyström vertasi, että Katatonian musiikin tekeminen vaatii hirveästi työtä ja kaivamista, kun taas Bloodbathin biisit virtaavat kuin hanasta konsanaan.
Saman hanavertauksen tekee nyt Nick Holmes. Ei olisi miehestä vielä viisitoista vuotta sitten uskonut, mutta niin vain hänestä on tullut jälleen relevantti äärimetallilaulaja sekä pääbändi Paradise Lostissa että tietenkin Bloodbathissa.
– Death metal on sisäänrakennettu meihin. Se on kuin avaisi hanan. Sen kanssa voi vähän kokeilla erilaisia juttuja, mutta periaatteessa ainekset ovat aina samat. Tiedämme millaisia riffien, soundien ja biisirakenteiden pitää olla. Sitten vain annetaan palaa.
Survival of the Sickest on Holmesin kolmas Bloodbath-levy. Se on death metalia, jonka tarkoitus on olla death metalia. Ehkä viimeisetkin jäärät jo uskovat, että Holmes on oikea mies hommaan.
– Kun liityin bändiin, jotkut huolestuivat, että tuleeko Bloodbathiin nyt puhdasta laulua, hah hah! Ei tietenkään, emme ole idiootteja.
Holmes myöntää, että hänen kuivakka ja kylmäkiskoinen death metal -soundinsa oli pahan kerran ruosteessa ennen Bloodbath-pestiä. Hänhän oli laulanut käytännössä vain puhtaasti noin viidentoista vuoden ajan.
– Sattumalta olimme palaamassa joihinkin vanhoihin juttuihin myös Paradise Lostin kanssa. Kun löysin oikean äänen tähän hommaan, loppu tuli luonnostaan. Tässä on kyse myös omien teinivuosieni musiikista, ei minun tarvitse pinnistellä päästäkseni oikeaan moodiin. Reggaebändissä olisi enemmän tekemistä!
Kuka on oikea laulaja
Survival of the Sickest on kansikuvaa ja biisinnimistöä myöten hyvin yksiselitteistä tavaraa. Siinä missä edellislevy The Arrow of Satan Is Drawn (2018) vilkuili hieman black metalin suuntaan, tällä kertaa katse on tiukasti Floridassa. Ja tietysti Nyströmin ja Jonas Renksen kotimaassa.
Florida oli aikoinaan amerikkalaisen death metalin pääkallonpaikka. Kun Morbid Angel, Death, Obituary ja kumppanit tykittivät kukin omanlaistaan räimettä maailmaan, Holmes oli Paradise Lostin kanssa täydessä touhussa valtameren toisella puolella. Renkse ja Nyström olivat vielä alaikäisiä.
– He ovat minua vähän nuorempia, mutta saman ajan musiikki on meille kaikille tuttua ja rakasta, Holmes sanoo.
Neljä vuotta, muuten. Renkse ja Nyström ovat syntyneet 1975 ja Holmes 1971. Teininä sellainen ero on iso.
Holmes muistaa, millaisen vaikutuksen floridalaisbändit tekivät häneen.
– Se soundi tuntui tulevan toisesta maailmasta, ja Morrisound-studiolla oli varmasti siihen iso vaikutus. Kaikki halusivat sinne äänittämään, mekin varmaan haaveilimme siitä.
Miksi Survival of the Sickest soi nyt enemmän amerikkalaistyylisesti kuin edeltävä levy?
– Viime levy meni vähän black metalin suuntaan, ja minä pidän siitä maailmasta todella paljon. Kuuntelen paljon mieluummin black metalia kuin vaikkapa thrashiä, esimerkiksi. Se on minulle rakkaampaa. Mutta onko se Bloodbathille oikea suunta… En tiedä. Sillä suunnalla on hemmetisti bändejä, jotka tekevät sitä täydestä sydämestään uskomattoman hyvin.
Ehkä lähemmäs death metalin ydintä palaaminen on ollut kollektiivin yhteinen tahto.
Holmes mainitsee Bloodbath-levyistä omaksi suosikikseen Nightmares Made Fleshin vuodelta 2004. Se on tunnetusti ainoa levy, jolla laulaa Peter Tägtgren, ja viimeinen, jolla vaikuttaa Edge of Sanity -legenda Dan Swanö, joka hänkin oli aikoinaan perustamassa Bloodbathia.
Bloodbathin historia on kuin ruotsalaisen death metalin ”kuka kukin on”. Tätä taustaa vasten oli loogista hommata Holmes bändiin. Olisi ollut älytöntä pyytää joku vähemmän tunnettu hahmo kuin Mikael Åkerfeldt.
– Jos vaihtaa bändistä kenet tahansa, vanhoja jäseniä jää aina joku haikailemaan. Minulle Paul Di’Anno on Iron Maidenin paras laulaja. Sehän on kiinni siitä, kuka bändissä sattuu laulamaan silloin kun siitä innostuu. Sama pätee kaikkiin bändeihin Black Sabbathista lähtien. Minusta Dio oli muuten paras Sabbath-laulaja.
Ei yhdessä tekemiselle
Survival of the Sickestin materiaali on hyvin punnittua ja taiten tehtyä. Koronapandemia antoi mahdollisuuden käyttää luomistyöhön aikaa. Holmes hyrisee tyytyväisyyttä kuvaillessaan miten biisien kanssa saattoi edetä hitaasti.
– Sanoituksiin pandemialla ei ollut vaikutusta. Nehän ovat mitä ovat joka tapauksessa, aika peruskauraa tässä genressä, hah hah. Mutta nyt meillä oli aikaa pyöritellä ideoita, makustella biisejä ja kokeilla erilaisia versioita. Sellainen on luksusta!
Kun nyt korona tuli mainittua, haastattelun tekemisen aikaan Holmes oli juuri palannut Paradise Lostin kanssa Graspopista Belgiasta.
– Se on todella iso festari, mutta näin ehkä yhden kasvomaskin koko reissulla. Ehkä se kertoo jostain.
Takaisin biisintekoon. Spontaanius on hyvästä, mutta liian spontaani ei kannata olla.
– Yleensä käy niin, että vaikka jokin juttu kuulostaisi tänään todella hyvältä, huomenna se ei kuulosta yhtä hyvältä. Nyt pystyimme tuplatsekkaamaan, että biisit toimivat oikeasti myös alkuinnostuksen jälkeen.
Holmes hehkuttaa nykyajan mahdollisuuksia, kun biisejä voi tehdä näkemättä toisia lainkaan.
– En ole koskaan pitänyt musiikin tekemisestä samassa tilassa toisten kanssa. Paradise Lostissa aloimme tehdä demoja toisillemme heti kun meillä oli siihen tarvittavat laitteet. On jotenkin helpompi kuunnella toisen ideoita yksin ja miettiä mitä niihin sanoisi, sen sijaan, että kommentoisi niitä reaaliajassa, hän miettii.
– Minä ja Greg [Mackintosh, Paradise Lostin kitaristi ja biisintekijä] olemme tehneet näin vuosia. Andersin kanssa se tuntuu toimivan koko ajan paremmin. Olemme tunteneet toisemme kauan ja hän on erittäin vahva biisintekijä. Vanhanaikainen tekotapa, kaikki yhdessä samassa tilassa, ei yksinkertaisesti tunnu minusta kovin inspiroivalta.
Biisinteosta ulkomusiikillisiin seikkoihin: Nick Holmes ja koko Bloodbath maalasivat naamansa vielä edellislevyn kuvissa ja keikoilla.
Eivät maalaa enää.
– Päätimme luopua corpsepainteistamme, monestakin syystä, Holmes sanoo.
– Minä en ollut koskaan aiemmin maalannut naamaani, ja oli hienoa kokea, millaista on muuntua toiseksi hahmoksi lavalla. Mutta oli siinä varjopuolensakin. Peseminen ei keikkapaikoilla aina onnistu, joskus ei ole edes mahdollisuutta käydä suihkussa. Niinpä olimme joskus aika rajun näköisiä lentokentillä, hah. Onneksi minulla ei ole pitkää tukkaa, sen kanssa tuo on yhtä helvettiä.
Elämä on valintoja. Lavakostyymit ja kasvojen maalaaminen tuntuvat olevan nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, ja ehkä Bloodbath halusi kulkea vähän vastavirtaan. Tuntuu melkein kapinalliselta, että lavalla on bändi, jonka jäsenet eivät esitä muuta kuin itseään.
Holmesin alter ego sentään on edelleen Old Nick, ja Bloodbathin kuvista tulee erilainen fiilis kuin Paradise Lostin vastaavista.
– Aina kun astun lavalle, olen joku muu kuin se Nick, jonka kanssa juttelet nyt. Mutta siinä on paljon aste-eroja. Old Nick on ainakin vähän ärhäkämpi kaveri!
Ikuinen sivuprojekti
Bloodbathin ura on ollut nousujohteinen, ja uuden levyn julkaisee Napalm Records. Firmalla on ollut viime vuosina kova tarve nostaa profiilia ja haalia rosteriinsa kovia nimiä. Jos kaikki menee nappiin, Bloodbathilla on mahdollisuus löytää uutta yleisöä 24 vuotta perustamisensa jälkeen.
Livenä bändiä on edelleen mahdollista nähdä ainoastaan festarikeikoilla. Minkäänlainen kiertue ei tule kysymykseen, koska pääbändit vievät muusikoiden ajan ja energian.
– Olemme kyllä puhuneet, että Bloodbath voisi joskus rundata pätkän joko Paradise Lostin tai Katatonian kanssa… Minä en ole siitä ajatuksesta kovin innostunut, Holmes aloittaa.
Laulajalle kahden keikan vetäminen illassa on vaativaa.
– Festarikeikoissa ja spesiaalivedoissa on aina oma, jännittävä tunnelmansa. Pidän siitä, että keskitymme yhteen vetoon kerrallaan. Muotoilemme biisilistaa tilanteen mukaan ja niin edelleen.
Bloodbath on sentään pystynyt julkaisemaan levyn joka neljäs vuosi. Se on tänä päivänä kova tahti.
– Olemme löytäneet hyvän tekemisen tavan. Pääbändit ovat pääosassa ja Bloodbathia tehdään kun ehditään. Kysyntää tuntuu olevan, ja eikös se ole parempi, että kysyntää on enemmän kuin tarjontaa.
Ei pilkkaa vaan rakkautta
Missä määrin Bloodbathissa on kyse tribuutista vanhoille bändeille tai aidosta, kunnianhimoisesta taiteesta? Holmes ei osaa vastata.
– Minulle tämä on yksinkertaisesti laadukasta musiikkia juuri siltä sektorilta, jonka parissa kasvoin. Se tuntuu hauskalta ja virkistävältä.
Toinen ikuisuusaihe on, kuinka kieli poskessa näitä biisejä ja etenkin tekstejä tehdään. Jo pelkästään biisinnimet kuten Malignant Maggot Therapy sisältävät huvittavia sävyjä.
Holmesin mukaan huumori kuuluu touhuun aivan olennaisesti.
– Kuuntelemme paljon vanhoja death metal -bändejä, ja nehän saavat aina hymyilemään hyvällä tavalla! Totta kai huumori on tärkeä osa meidänkin juttuamme. Rakastan vanhoja kauhuleffoja ja niihin liittyy vähän samanlainen suhde.
Bloodbathin runttauksesta jotenkin mystisesti välittyvä lämpö on peräisin juuri tästä. Se ei ole pilkkaa vaan rakkautta. Tosissaan muttei vakavissaan, kuten klisee kuuluu.
– Kun bändit yrittävät olla vakavissaan, ne ovat yleensä naurettavia. Minä olen jo aika vanha mies ja voin hymyillä 18-vuotiaalle itselleni, joka yrittää näyttää pahikselta jossain hautausmaalla.
Bloodbath on metalliskenessä jonkinlainen kaikkien kaveri, ainakin siitä päätellen, miten helppo yhtyeen on saada vierailijoita levylleen. Survival of the Sickestillä vierailevat Barney Greenway (Napalm Death), Luc Lemay (Gorguts) ja Marc Grewe (Morgoth).
Tarkkakorvainen saa olla, että ukkojen ulosannin erottaa, mutta Barneyn sentään tunnistaa. Jätetään biisi pimentoon, niin lukijoilla säilyy jännitys.
– Kun teimme sen biisin ja siihen tuli hc-osa, tiesin heti, että haluan Barneyn siihen. Häntä on helppo kysyä, olemme tunteneet vuosia ja tiesin että hän tulisi. Osa toimii täydellisesti, Holmes iloitsee.
Entä Holmes itse? Mies on yli 50-vuotiaana jälleen pesunkestävä metallilaulaja. Vieläkö veri vetäisi tekemään esimerkiksi puhtaasti laulettua synapoppia?
– Totta kai! On hauska tehdä erilaisia ääripäitä. Olemme soittaneet So Much Is Lostia livenä Paradise Lostin kanssa tänäkin vuonna. Se on minusta hauskaa, kun uudet biisit ovat niin eri laarissa. Pidän vahvoista kontrasteista.
Bloodbathissa on aika tavalla kontrastia Paradise Lostin pehmeimpiin hetkiin. Yksi asia on kuitenkin varma.
– Kaikessa musiikissa, jossa olen mukana, on hyvin synkkä tunnelma. Sen tunnelman voi saada aikaan hyvin monilla keinoilla. Iloista poppia en osaisi enkä edes voisi tehdä, se ei vain kiinnosta.
Julkaistu Infernossa 7/2022.