Teksti: Vilho Rajala Kuva: Metal Blade www.betweentheburiedandme.com
Kummalliset bändinnimet jäävät helposti mieleen. Oli vuosi 2004, kun muuan hyvä ystäväni hehkutti minulle vastikään löytämäänsä bändiä nimeltä Between the Buried and Me. Ihmettelin, miten mikään yhtye haluaa nimetä itsensä näin.
Siihen aikaan BtBaM:sta ei tiennyt Suomessa juuri kukaan. Toinen levy The Silent Circus oli ilmestynyt edellisvuonna, ja juuri tätä rieskaa kaverini pyöritti pää kuumana ilta toisensa jälkeen. Hulluus, kaaos ja hämmästyttävät soittotaidot jäivät mieleen.
Tuli vuosi 2005 ja Alaska-niminen levy. Siinä missä edeltäjään tuli vielä suhtauduttua ihmetellen ja vähän hymyillen, Selkies: The Endless Obsession -kappale löi ällikällä. Tämä bändi ei ainoastaan osaa. Tämä bändi Osaa.
Vuoden 2007 Colors olikin sitten jo niin huikeaa meininkiä, että oli antauduttava lopullisesti. Ani harva yhtye pystyy samanlaiseen hallittuun kaaokseen, jossa on aineksia miljoonasta eri suunnasta yhtä aikaa, mutta joka pysyy kuitenkin kasassa. Hyperaktiivista metallia, johon on ängetty poppia, countrya, jazzia ja ties mitä hämyilyä, ja kaikki on linjassa.
Nyt käsillä on The Parallax II: Future Sequence -niminen levy. Yli 70-minuuttinen järkäle, jolla BtBaM on vienyt ilmaisunsa jälleen entistä korkeammalle. Alkaa olla vaikea uskoa, että viiden ihmisen muodostama yhtye voi saada aikaan tällaista musiikkia.
Laulaja-kosketinsoittaja Tommy Rogers vaikuttaa kuitenkin varsin inhimilliseltä hahmolta. Hän juttelee Skypen välityksellä rennosti ja vaatii, että haastis tehdään videoyhteyden kanssa.
The Parallax-saaga alkoi jo viime vuonna, kun The Parallax: Hypersleep Dialogues -niminen ep ilmestyi. Se oli bändin ensimmäinen julkaisu Metal Blade -levy-yhtiölle. Ideana oli koko ajan tehdä sille jatkoa.
– Halusimme julkaista jotain aika nopeasti uudella lafkalla, mutta emme halunneet ryhtyä tekemään pitkäsoittoa silloin, koska siihen olisi mennyt melkein vuosi. Sitten keksimme, että tehdään ep, joka on osa isompaa kokonaisuutta. Se onnistui todella hienosti! Ep asetti erinomaiset lähtökohdat tälle albumille.
Täyteen trilogiamittaan tarina ei kasva.
– Se on ohi nyt. Kuten lopussa sanotaan, ”goodbye to everything”!
Synkkää raporttia
The Parallax on kertomus avaruusajasta. Kaksi miestä elää eristyksissä, toisistaan tietämättä, välillään miljoonia valovuosia. On kuitenkin niin, että heillä on sama sielu. Toinen pakenee omaa elämäänsä, ja toinen pakenee kuolevalta planeetalta ja toivoo pystyvänsä istuttamaan uutta elämää muualle.
Kyse on lopulta yhdestä ja samasta hahmosta. Tarinan lopussa kaikki elämä on tuhoutunut, joten The Parallax ei ole hupijuttu. Rogers ei osaa eikä halua tehdä onnellisia loppuja.
– Tavallaan minä olen pessimisti, vaikka olen ihan positiivinen tyyppi, heh. Ihminen on tuhoava laji. Vaikka olisimme kuinka iloisia ja onnellisia, me tuhoamme jatkuvasti, laulaja toteaa.
Bändiin kuuluvat hänen lisäkseen kitaristit Paul Waggoner ja Dustie Waring, basisti Dan Briggs ja rumpali Blake Richardson. Kaikki ovat aivan huikeita soittoniekkoja.
The Parallaxin konseptin keksi Waggoner, joka on Rogersin lisäksi bändin ainoa alkuperäisjäsen.
– Hän esitteli sen bändille ja kaikista tuntui siitä, että se sopisi meille erittäin hyvin. Minä otin sen omakseni ja aloin kehittää sitä eteenpäin. Oli hyvin kiinnostavaa luoda tällaista isoa tarinaa ja konseptia, koska en ollut tehnyt mitään vastaavaa aiemmin.
Nimenomaan iso The Parallax on. Tekstit eivät etene tarinamuodossa vaan kertovat ennemminkin henkilöiden kulloisistakin tunnelmista.
– En ollut aiemmin ollut sidottu johonkin tiettyyn tarinaan, mutta ei se liian vaikeatakaan ollut. Sanoitukset ja musiikki oli vaikea saada pelaamaan yhteen sillä tavalla että ne synnyttävät mielikuvia. Se vaati paljon luonnostelua, valmistelua ja työstämistä.
Between the Buried and Me’n musiikki on antiteesi sille, että ihmiset haluavat nykyään kaiken pieninä annoksina.
– Kun kaikki ovat nykyään keskittymiskyvyttömiä ja jengi kuuntelee netistä yksittäisiä biisejä, halusimme tarjota ison kokonaisuuden johon sukeltaa. Musiikki, sanoitukset ja T-paidatkin liittyvät tiiviisti yhteen. Halusimme tehdä suuren ja eheän albumin, emme mitään singleraitoja.
Pilkettä soinnunkulmassa
Ennen kuin The Parallax II: Future Sequence ilmestyi, Tommy Rogers kuvaili sen olevan Between the Buried and Me’tä steroideissa. Lausunto vaikutti yliampuvalta, sillä miten aiempia levyjä kiivaampaan tykitykseen on mahdollista päästä?
Rogers oli oikeassa. The Parallax II on bändin tähän mennessä tiivein albumi. Tyhjäkäyntiä ei ole, vaan levy ampuu 72 minuuttia korville oudolla tavalla järjellistä kakofoniaa, joka pakottaa kuuntelemaan itseään yhä uudestaan.
– Levy on tosiaan täpötäynnä tavaraa. Teimme tämän levyn eteen enemmän töitä kuin olemme koskaan tehneet. Toivottavasti se myös kuuluu.
BtBaM:n jokainen jäsen on sävellyskykyinen ja -haluinen. Rogersin mukaan bändin jäsenet haastavat toisiaan koko ajan, eikä kehitykselle ole ainakaan vielä näköpiirissä loppua.
– Olemme hyvin erilaisia säveltäjinä, ja luulen että musiikkimme on juuri siksi niin monipuolista. Joskus me kirjoitamme jotain, joka on kirjoittaessa mahdoton soittaa. Se on hyvä juttu! Vaikka ideat tuntuisivat kuinka vaikeilta, aina ne lopulta pystyy soittamaan. Siinä tarvitsee vain vaatia itseltään vähän enemmän.
Bändi on ollut samassa kokoonpanossa nyt kahdeksan vuotta. Siinä ajassa ehtii hitsautua sangen tiiviiksi tiimiksi.
Eräs mielenkiintoinen piirre yhtyeen ilmaisussa on se, kuinka sujuvasti siellä viljellään huumoria. Metallihommissa näin ilmeiset huumorielementit eivät ole kovin yleisiä, ja jos joku yrittääkin, metsään menee. Mutta Betweenin sekasortoon vitsit uppoavat täydellisesti.
Ylilyöntejäkin sattuu, myöntää Rogers.
– Meillä on varastossa aika paljon ihan hölmöjä juttuja, joita olemme joskus äänittäneet. Tuottaja Jamie King on hyvä ystävämme, joten meillä on studiossa hauskaa! Ideat lähtevät joskus hanskasta.
Laulaja selittää, että aina sen jotenkin tietää, millainen hassuttelu toimii levyllä ja millainen ei.
– Me olemme aika pöhköjä tyyppejä, mutta teemme musiikkia tosissamme. Huumorielementit ovat varmaan vihjeitä persoonallisuudestamme.
Alusta loppuun
Between the Buried and Men soittotaidot herättävät hämmennystä. Sitä voisi luulla, että tässä pauhaa nyt lauma jotain musiikkiopistopellejä, vaan ei. Rogers ja kitaristi Waring ovat itseoppineita. Dan Briggs on sentään käynyt musiikkiopistoa, Richardson ottanut rumputunteja ja Waggonerkin jonkin verran opiskellut.
Rogers on ottanut kokonaista yhden laulutunnin pari vuotta sitten.
– Halusin ymmärtää ääntä instrumenttina vähän paremmin. Olin aina vain laulanut enkä koskaan miettinyt asiaa sen kummemmin. Opin siellä vähän äänenhuoltoa ja sellaista. Se oli ihan hyödyllistä.
Kiertueilla ääni on koetuksella. Sen allekirjoittavat varmasti kaikki laulajat, joiden toimenkuvaan kuuluu puhtaan ja huudon yhdistäminen. BtBaM on aina keikkaillut paljon ja vetänyt pitkiä putkia peräkkäisiä iltoja. On vain ihmeteltävä, miten Rogers kykenee pitämään hennon kliiniäänensä ehjänä.
– Huutaminen on äänelle pahaksi, se on ihan fakta. Vaikka sen tekisi kuinka hyvällä tekniikalla, se on äänihuulille pahaksi. Vuosien aikana olen oppinut säilyttämään tasapainon. Joinain iltoina ääni ei toimi niin hyvin kuin toisina, mutta sama juttu se on kaikilla.
Ei yllätä, että Rogers nauttii luomis- ja studiotyöstä enemmän kuin kiertämisestä.
– Se on kääntynyt toisinpäin, sillä kun olin parikymppinen, halusin olla vain tien päällä. Nykyään jos saisin valita, tekisimme biisejä koko vuoden ja kiertäisimme ehkä kuukauden vuodessa. Mutta keikkailu on korvaamaton keino saada nimeä näkyviin. Se on myös rahallisesti aina vain tärkeämpää.
Bändi on erikoistunut soittamaan levyjä livenä kokonaisuudessaan. Vuonna 2008 ilmestyi huikea Colors Live -dvd, jolla edellisen vuoden Colors soitetaan alusta loppuun Nashvillessa.
Myös The Parallax II:sta on tarkoitus soittaa kokonaan, mutta ei vielä tulevalla Euroopan-kiertueella, jonka ohjelmaan Suomi ei muuten edes kuulu.
– Ensi vuonna teemme Amerikassa kiertueen, jolla levy soitetaan. Teemme kiertueista mielellämme erilaisia ja nautimme levyjen soittamisesta, mutta tällä kertaa se vaatii todella paljon. Saa nähdä, pystymmekö kävelemään setin jälkeen, heh.
Vaikka BtBaM on ollut halki uransa varsin aktiivinen bändi, kaikilla BtBaM:n jäsenillä on muitakin aktiviteetteja. Rogersin Thomas Giles -nimellä julkaisema soololevy Pulse ilmestyi viime vuonna. Lisää on tulossa.
– Minulla on jo ideoita ja olen soitellut niitä tietokoneellekin. En ole vielä niin pitkällä, että olisin keskittynyt työstämään niistä mitään valmista, mutta toivottavasti löydän sille ensi vuonna aikaa.
Sivubändit eivät ole Betweeniltä pois, päinvastoin.
– Aina kun joku meistä tekee jotain muuta, se on hyvin erilaista kuin tämän bändin musiikki. Se pitää mielen virkeänä ja auttaa etsimään uusia näkökulmia meidänkin tekemisiimme. Danilla on miljoona eri projektia, ja minusta tuntuu että hän saa niistä vain lisävirtaa tähän bändiin.
Reenaa, älä ryyppää
Suomalaisesta näkökulmasta on mielenkiintoista jutella ihmisen kanssa, joka ei ole omien sanojensa mukaan juonut koskaan alkoholia. Heti tulee sellainen olo, että en usko.
Rogers ei ole viinamäen miehiä. Lihaakaan hän ei syö, eikä käytä mitään eläinperäistä. Tätä taustaa vasten alkaa näyttää ihan loogiselta, että mies haluaa laulaa tuhosta. Mutta hän itse kiistää jyrkästi saarnaavansa kenellekään yhtään mitään.
– Olemme yksilöitä, emmekä ole koskaan tuoneet näitä ajatuksia musiikiimme. Ei meillä ole mitään agendaa. Haluamme vain tehdä siistiä, hauskaa ja koskettavaa musiikkia.
Veganismi ja selväpäisyys ovat henkilökohtaisia valintoja, mutta Rogers ei toki ole bändinsä ainoa valinnan tehnyt. Ainakin Paul Waggoner on samoilla linjoilla kummassakin asiassa. Itse asiassa Blake Richardson on ilmeisesti bändin ainoa lihaa syövä jäsen.
Rogers vähän vaivautuu, kun kyselen asiasta.
– Minä en halua vihata ketään sen takia, että hän elää eri tavalla kuin minä. Kulttuurin pitää olla monimuotoista. Samanlaisuus on outoa. Sitähän Hitler halusi, heh heh.
Ryyppäämiseen menee huomattavan paljon aikaa. Between-miehet ovat luultavasti käyttäneet sen ajan treenaamiseen. Se selittääkin jo hieman sitä, millä tasolla nämä musikantit operoivat.
Laulaja harmittelee, että bändi on kiertänyt Euroopassa niin vähän. Suomessa se on käynyt vain kolme kertaa. Kuten todettua, seuraavasta Suomen-keikasta ei ole tietoa, mutta ensi vuoden festarikausi voisi olla potentiaalinen sauma.
Bändi ei nimittäin aio hidastaa tahtia.
– Aloimme keskittyä tähän bändiin täysipäiväisesti juuri ennen Alaskan julkaisua. Siitä lähtien olemme päässeet tekemään valtavasti asioita, joita emme olisi koskaan uskoneet tekevämme, ja joka vuosi on ollut parempi kuin edellinen. Toivottavasti kehitys jatkuu!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa #100 (ilm. 28.9.)