Edellisestä Aikakirjat-albumistanne on kymmenen vuotta. Kuinka aktiivista toimintanne on tänä aikana ollut?
– Soittotoimintaa ei ole kauheasti ollut, mutta levyä on valmisteltu hiljalleen – eihän tämmöinen monoliitti synny viikossa, rumpali Heikki Romppainen avaa.
– Muistaakseni joskus kuusi vuotta sitten tehtiin ensimmäisiä biisipohjia tai demoja uutta kiekkoa varten, kitaristi-laulaja Matias Palm jatkaa.
– Kaikista jäsenistä on tullut näiden levyjen välissä isäukkoja, joten toisinaan se tarvittava aika on täytynyt etsiä puoliväkisin. Aikakirjojen kappaleita kasattiin treenikämpällä, siinä missä minä ja Juha [Leikkainen, kitara] väänsimme uutta materiaalia paljon tahoillamme. Yhdessä sitten kasattiin niistä demoja koneelle.
Jumalia paossa -levy syntyi pitkälti Romppaisen ja Palmin sovittamana.
– Kun soitimme kahdestaan biisipohjia, se oli monella tapaa haasteellisempaa, mutta huomasimme samalla, että jos pohjan sai rullaamaan, oli varmempi olo mennä studioon äänittämään esimerkiksi rumpuja, Palm sanoo.
– Kahdestaan me sielläkin jammailimme. Juha soitteli studiolle, että hän voisi alkaa tulla paikan päälle. Tuumattiin, että samahan se, mutta täällä on jo rummut purkissa, hah hah!
Kyseessä on kunnianhimoinen teos. Tuliko kokonaisuudesta sellainen ihan luonnostaan?
– En haluaisi ajatella, että musiikin tulee ”kehittyä”, vaan sen pitäisi antaa vain tapahtua, Romppainen pohdiskelee.
– Vaikeampaa olisi kahlita luovuutta johonkin tiukkaan formaattiin. Uusien polkujen löytäminen on myös itsensä ylittämistä. Eihän me voitaisi tehdä uudestaan samaa albumia kuin aiemmin – mehän ollaan jo ihan eri ihmisiäkin!
– Juhalla oli jo ensimmäisen levyn [Eripura, 2008] jälkeen idea, että kakkoslevylle tulisi pitkä biisi, Palm jatkaa.
– Siitä tehtiin aikoinaan demokin, mutta idea jäi pöydälle. Tuolloisesta pohjasta päätyi kuitenkin ainakin pari riffiä Jumalia paossa -kappaleeseen. Sellainen haaste tuli Juhan kanssa, että päätimme molemmat vääntää pitkän biisin, eli tavallaan ne eepossävellykset loivat pohjan koko levylle.
Ovatko sanoituksenne fantasiaa vai löytyykö rivien välistä syvempi sanoma?
– Fantasiasta tulee mieleen semmoinen miekka ja magia -kuvasto, joka ei kiteytä koko sanoituksellista maailmaamme. Mutta jotain sadunomaista ja toivottavasti omalaatuista teksteissä on, Romppainen myöntää.
– Ajatus ”sanomasta” on vaikea, koska se tarkoittaisi, että kappaleille on selkeä lukuohje ja yksi tapa ymmärtää ne oikein. Erilaiset marginaalit kiehtovat, eikä sanoissa esimerkiksi näy juuri mitään maskuliinisen mahdin maailmaa. Esimerkiksi Velhojen vesurissa päähenkilö yrittää olla Mies, mutta huonostihan siinä käy. Antisankaruus synnyttää usein eläväisempiä legendoja kuin väkisin väännetty pullistelu.
Mikä musiikissanne viehättää kuulijoita?
– Sanoitusten on sanottu olevan osa vetovoimaamme, Romppainen jatkaa.
– Pyrkimys on saada niihin jotain runollista ja kestävää, mutta toisaalta pitää sellainen iskelmänikkarin käsityöläisasenne tekemiseen, että menisi kerrasta jakeluun ilman liikoja maalailuja. Tarkoitus ei ole olla humoristisen hauska, mutta toisaalta siitä kuitenkin välittyy semmoinen keskinäinen, rakkaudellinen musameininki, johon kuuntelijat ehkä haluavat mukaan.
– Musiikissa on sen verran tarttumapohjaa, että joku melodia näkyy jäävän päähän soimaan lapsellekin – ainakin omat kersat hoilailee niitä, Palm toteaa.
– Itseään ei halua päästää liian helpolla. En esimerkiksi jaksa kuunnella musiikkia, joka on niin ennalta arvattavaa, että joka biisiosion jälkeen tietää, mitä seuraavana tapahtuu. Kun asettaa rimansa riittävän korkealle, toivoo, että kuulijakin saisi musiikista enemmän irti.
Julkaistu Infernossa 8/2022.