Amebix oli 1980-luvulla brittiläisen punkskenen palvotuimpia bändejä. No Gods, No Masters -mottoon on tarttunut jo parikin sukupolvea sekä crustimmalta resupekkaosastolta että metallisemman ilmaisun ystävistä. Maine on kuitenkin katoavaista, kun kuuntelee yhtyeen basisti-laulajan Rob Millerin kertomusta Tau Crossin synnystä. Tai sitten miehellä on ollut todella huonoa tuuria.
– Minulla oli nippu biisejä, mutta jo siinä vaiheessa oli selvää, että Amebixin nimissä niitä ei esitettäisi. Pyörittelin ajatusta Royn [Mayorga, Amebixin viimeinen rumpali] kanssa. Mutta hän oli jo tuolloin todella kiireinen ja liittyikin Stone Souriin. En saanut häntä enää edes kiinni.
– Tein biiseistä raakademot ja lähestyin niiden kanssa suurin piirtein kaikkia tuntemiani soittajia. Kutsuin mukaan muita muusikoita – joitakin todella tunnettujakin sellaisia –, mutta lopulta mistään kuviosta ei tullut mitään ja olin taas yksinäni biisieni kanssa. Menin jopa läheiseen kylään, jossa pyysin paikallista kitaristia kanssani soittamaan. Mutta hänkin oli liian kiireinen! Siinä vaiheessa annoin melkein periksi, se oli jo niin naurettavaa. Tuli väkisin mieleen, että musan on oltava paskaa, mutta kukaan ei vain kehtaa sanoa sitä.
– Sitten sain sähköpostia Awayltä [Voivod-rumpali Michel Langevin], jonka kanssa olin ollut muutenkin yhteyksissä. Hän sattui kysymään, onko minulla mitään meneillään. Kerroin ongelman olevan ensinnäkin siinä, että en tavoita Royta. Away sanoi, että älä huoli, minä etsin ja käyn katkaisemassa hänen kätensä, että voin itse soittaa nämä biisit. Se sentään taisi olla vitsi, mutta hän oli joka tapauksessa hyvin innostunut aiheesta. Sitten otin yhteyttä Andyyn, joka oli tehnyt animaatioita Amebixille. Hänen War//Plague-bändissään oli paljon kiinnostavia kitarajuttuja. Kun saimme vielä Jonin Miserystä mukaan, homma alkoi edetä.
Koska Andy ja Jon asuvat Minneapolisissa, Away Montrealissa ja Miller itse läntisen Skotlannin saarilla, treenaus ja biisinteko hoituvat lähinnä Skypen välityksellä. Miller kuitenkin kiistää, että Tau Cross olisi missään vaiheessa ollut pelkkä projekti.
Salaliittoteorioita maailmanlopun kynnyksellä
Tau Crossin molemmat levyt luovat oman epämääräisen, todellisuuden ja fantasian välisen rajatilan. Se on selvästi paikka, jossa vain bändi on käynyt. Tutuin kosketuspinta onkin Amebix, jonka 2000-luvun tuotantoon Tau Crossia uskaltaa verrata. Toisaalta läsnä on hengenheimolaisuus Killing Joken jyhkeään muotokieleen.
Molemmat verrokit tarpovat post-punk-henkisessä, oikeastaan post-apokalyptisessa ajassa. Pillar of Firen soidessa maisemaksi voi hyvin kuvitella savuavat rauniot – puhutaan sitten sivistyksen jäänteistä tai konkreettisista tuhon jäljistä.
– Se kuulostaa siltä varmasti siksi, että minä laulan biisit. Halusimme rakentaa vahvaa, selkeää kokonaisuutta emmekä miellyttää suoraan Amebix-, Misery- tai Voivod-faneja. Etsimme uutta tekstuuria. Etenkin ensimmäisellä levyllämme halusimme venyttää rajoja mahdollisimman laajalle.
– Killing Joke on ikään kuin vaaninut minua jo Amebixin Who’s the Enemystä [bändin vuonna 1982 ilmestynyt ensisingle] lähtien. Tosin myöhemmin he alkoivat kuulostaa enemmän Amebixilta! Vuorovaikutussuhde kääntyi ympäri. Siinä oli vähän sellaista industrial-skenen ristipölyttämistä. Ja onhan meissä toki paljon samaa. Esimerkiksi rakkaus salaliittoteorioihin. Spekuloimme mielellämme asioita.
Alitajunta töihin
Kun maailman tila on tällä hetkellä suorastaan uhanalainen, sen luulisi olevan pimeitä pilviä maalaaville teksteille helppo kasvualusta. Millerin lyriikka ei kuitenkaan kumpua ihan näin yksioikoisesta lähtöpisteestä.
– Asun paikassa, joka on niin eristetty muusta maailmasta, että etenkin talvisin olen kiinnostuneempi säätilasta, joka vaikuttaa elämääni paljon enemmän. Maailmassani on konkreettista pimeyttä. Se yhdistettynä maailmanmenoon psykologisesti tarkasteltuna selittää aika paljon sanoituksiani. Totta kai sanoitukset saavat vaikutteita myös asioiden poliittisesta ulottuvuudesta, mutta ne asettuvat paikoilleen enemmän alitajunnan kautta.
Yhtyeen kummankin levyn on julkaissut metallilafkaksi laskettava Relapse. On silti selvää, että asennetasolla vanhat jäärät eivät ole irtautuneet punkjuuristaan. Oma osansa tähän on myös musiikkibisneksellä, josta on yhä helpompi pysytellä erossa.
– Kun aloitimme Amebixin kanssa, myimme levyjä hyvinkin 5000 kappaletta per julkaisu. Se oli silloin ihan normaalia. Kontaktit luotiin kirjeenvaihdolla, puhelimella ja fanzineilla. Koko bänditoiminta oli tuolloin iso osa ihmisten elämää. Nykyään itse musantekemisellä ei tienaa juuri mitään. Bändien on pakko kiertää ja myydä merkkaria perse verillä. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa sellaiseen. Se on aina pois uuden materiaalin kirjoittamisesta. Pitää olla todella luova, että pystyy kirjoittamaan sellaisessa tilanteessa uutta musiikkia.
– Tau Crossin tilanne on se, että pystymme haalimaan yhteistä aikaa noin pari viikkoa kerrallaan. Ekan viikon treenaamme ja toisen soitamme keikkoja. Meille se määrä on ihan sopiva. Silloin siitä pystyy tosissaan nauttimaan.
Lopetellessamme Rob pohdiskelee vielä, kuinka Tau Crossin merkitys hänelle itselleen on kasvanut hyvän palautteen myötä.
– On ihan mahtavaa tajuta bändin oikeasti nyt lähteneen liikkeelle ja merkitsevän ihmisille niin paljon. Kun alussa oli niin vaikeaa, se tuntuu todella hyvältä. Minulla ei ollut kovinkaan suuria odotuksia Tau Crossin suhteen. Ulospäin se saattoi näyttää projektilta tai, mikä vielä pahempaa, superkokoonpanolta! Meidän tavoitteenamme on tulla bändiksi, johon muita joskus vielä verrataan. Tau Crossilla on oma paikkansa maailmassa, ja se oikeuttaa olemassaolonsa omilla ansioillaan.
Julkaistu aiemmin Infernossa 6/2017.