Sanotaan, ettei Donald J. Trumpin sekaantumisesta politiikkaan ole seurannut mitään hyvää. ”Fake News!” hihkaisisi herra presidentti, ja väitehän onkin palturia. Amerikkalainen hardcore räjähti käsiin presidentti Ronald Reaganin patavanhoillisella valtakaudella, ja Britannian köyhiä kurittanutta rautarouvaa Margaret Thatcheriä on soimattu lukemattomissa punkbiiseissä. Kun kovan linjan konservatiivi pääsee vallankahvaan, kapinamusiikki alkaa soida kaikkialla.
Prophets of Rage on esimerkki, että niin käy nytkin. Ellei Trump olisi innostunut hakemaan suurvaltajohtajan paikkaa, Rage Against the Machinen, Public Enemyn ja Cypress Hillin jäsenet eivät olisi yhdistäneet voimiaan uudeksi superyhtyeeksi.
– No joo, tämä bändihän on nimenomaan näiden poliittisesti myrskyisten aikojen tuote, Tom Morello naureskelee.
Ajatus Prophets of Ragen lukemisesta Trumpin ansioksi huvittaa häntä suuresti.
– Niinhän se tosiaan menee, että huonojen presidenttien vallan alla tehdään hyvää musaa. Toivottavasti Prophets of Rage herättää ihmiset nousemaan vastarintaan.
Morello, rumpali Brad Wilk, basisti Tim Commerford, turntablisti-taustalaulaja DJ Lord ja räppärit Chuck D ja B-Real ryhmittyivät Prophets of Rageksi viime vuonna, kun Yhdysvaltain presidenttipeli kävi kuumana. Heidän yhteinen historiansa ei kuitenkaan alkanut suivaantumisesta populistisen bisnesmiehen arvojohtajuuteen. Pohja on paljon vahvempi.
– Minä, Brad ja Tim aloimme soittaa kimpassa elokuussa 1991, kun Rage Against the Machine perustettiin. Meidän kolmen välillä on vahva lataus, jonka voimaan voi luottaa. Tunsin sen jo silloin aikoinaan, ja se on kantanut meitä Rage Against the Machinestä Audioslaven kautta Prophets of Rageen.
Rap-osaston herrat eivät ole juuri sen tuoreempia tuttavuuksia. B-Realin yhtye Cypress Hill ja Chuck D:n Public Enemy olivat Rage Against the Machinen tärkeimmät hiphopvaikuttajat ja tulivat tutuiksi jo varhain.
– B-Real vilahtaa Rage Against the Machinen ensimmäisellä videolla Killing in the Namellä. Hän oli vuonna 1992 keikallamme, jolla video kuvattiin. Public Enemy taas oli eka bändi, joka otti Rage Against the Machinen mukaansa rundille.
Prophets of Rage lähti ensimmäiselle kiertueelleen toukokuussa 2016. ”Olemme vallankumouksellisten muusikoiden ryhmä, joka on päättänyt asettua vastustamaan tätä vaalivuoden hevonpaskaa Marshallit pauhaten”, Morello julisti Rolling Stonessa. Kiertueen nimi ”Make America Rage Again” oli huomiota herättävä ja huvittava vastaisku Trumpin ”Make America Great Again” -sloganille, mutta pian Prophets of Rage käänsi tähtäimensä vaalivuoden tuolle puolen.
– Sillä rundilla oli hauskaa, ja samalla meille selvisi, miten hieno kemia tässä bändissä on. Toivoimme, että lavoilla vallinnut henki olisi läsnä silloinkin, kun kirjoitamme uusia biisejä, ja niin se olikin. Teimme kymmenen uutta biisiä kahdessa viikossa. Tämä on ollut hauskinta yhteistyötä sitten Rage Against the Machinen alkuaikojen, Morello iloitsee.
Musan pitää potkia
Prophets of Ragen alkusanat lausuttiin tavallaan jo vuonna 1988: “And I’m keepin’ you from sleepin’ / And on stage I rage /And I’m rollin’ / To the poor I pour in on in metaphors / Not bluffin’, it’s nothin’ that we ain’t did before.”
Nuo sanat ovat peräisin Public Enemyn It Takes a Nation of Millions to Hold Us Backiltä (1988) löytyvästä Prophets of Rage -biisistä, josta Morellon ja kumppaneiden uusin bändi on keksinyt nimensä.
Nimi osuu maaliin muutenkin kuin vanhoja ansioita alleviivaavan Rage-viittauksensa puolesta. Prophets of Ragessä on kyse nimenomaan raivokkailla soundeilla ja suorilla sanoilla herättelemisestä.
Kun rintama on yhteinen, myös julkilausumien täytyy olla, ja tässä tapauksessa statement löytyy sanoituksista. Vaikka Prophets of Ragen räppärit ovat kirjoittaneet biisien tekstit, Morello vakuuttaa, että yhtye puhuu yhdellä suulla.
– Joo, tämä on ihan oikeaa yhteistyötä. Olin mielissäni, että Chuck ja B-Real olivat avoimia muiden ehdotuksille, kun puhe oli tekstien aiheista ja levyn teemoista. Ja sama toisin päin. Jos heillä oli mielipide siitä, miten meidän pitäisi soittaa, niin kyllä heitä kuunneltiin.
Prophets of Rage tahtoo kampittaa epäoikeudenmukaisuuden voimia ja nostaa esiin epäkohtia kompromisseihin myöntymättä ja mielipiteitään pahoittelematta. Sen uusi albumi ohjaa katseet USA:n korkeimpaan johtoon (Hail to the Chief) ja koko maailmaan (Unfuck the World) mutta myös siltojen alle (Living on the 110).
– Living on the 110 kertoo kodittomuudesta, Morello sanoo. – ”One-ten” on tie Los Angelesissa. Rikkaat ajavat sitä pitkin Lamborghineilla ja Rolls-Royceilla, ja sen siltojen alla asuu lukematon määrä kodittomia. Se on terävä analogia siitä, miten karmea sosiaalinen ja taloudellinen epätasa-arvo täällä vallitsee.
1960-luvun slogan ”henkilökohtainen on poliittista” päti myös Prophets of Ragen sessioissa. Ilmeisen Peter Tosh -viittauksen sisältämä Legalize Me vetää langan bändin toisen räppärin arjesta laajempiin ja aivan erilaisiin teemoihin. Louis ”B-Real” Freese tunnetaan paitsi muusikkona myös kannabisaktivistina.
– Tuottajamme Brendan O’Brien – joka muuten on ollut selvin päin jotain 30 vuotta – heitti yhtenä päivänä studiossa, että ”teillä pitäisi olla biisi, joka kertoo marihuanasta”, Morello kertoo.
– Me oltiin, että ”täh, miksi?”. ”Koska B-Real on bändissä”, Brendan selvitti. ”Jengi odottaa teiltä sellaista.” Siitä lähti syntymään Legalize Me, josta tuli yksi suosikeistani. Tekstin pohjana on B-Realin samanistinen suhde yrttiin, mutta se kertoo myös maahanmuuttokriisistä ja pohtii sitä, kuka ja mikä lopulta on laitonta.
Kuunnellessani Prophets of Ragen albumia ennen sen julkaisua olen huomannut kaksi asiaa: a) en tajua kaikkea ja b) pidän siitä silti. Vaikka ymmärrän englantia hyvin, minun pitäisi saada lukea sanoitukset, jotta käsittäisin kaiken, mitä Chuck D:llä ja B-Realillä on mielessään. Luulen, että en ole yksin tämän asian kanssa, koska bändillä on faneja joka puolella maailmaa. Monilla voi olla hankalampaakin.
Oletko pettynyt, jos joku diggailee Prophets of Rageä ymmärtämättä sen sanomaa?
– En todellakaan! Ei tätä varten tarvitse suorittaa mitään politiikan tutkimuksen pääsykoetta. Minulle on ihan sama, onko joku meidän kanssamme samaa mieltä, eri mieltä tai välittääkö hän yhtään siitä, mistä me puhumme. Kaikki ovat tervetulleita kuuntelemaan. Me olemme ennen muuta rock’n’roll-bändi. Kun lähdemme keikalle tai teemme biisin, ykkösjuttu on, että musa potkii. Jos yhteys yleisöön ei synny musiikin tasolla, sen kautta, ketään ei kiinnosta kuitenkaan, mistä biiseissä lauletaan.
Tuhti pilvi studiossa
Prophets of Ragen albumin tuottaja Brendan O’Brien on ollut tekemässä suuria amerikkalaisia rocklevyjä Pearl Jamin Vs.-kakkoskiekosta aina Bruce Springsteenin 2000-luvun albumeihin. Morellolle hän on vanha tuttu luottomies ja hengenheimolainen, samaa sarjaa kuin bändin jätkät.
– Brendan on tuottanut muutamia suosikkijuttujani myös omasta tuotannostani, kuten The Nightwatchmaniä, Audioslaveä ja Rage Against the Machineä. Meillä on takana pitkä ja hieno työsuhde. Kun Brendan on paikalla, voi olla varma, että levylle tulee hyvät soundit. Eikä sitä virvelisoundia tarvitse naputtaa kohdalleen kahta viikkoa niin kuin joidenkin muiden kanssa. Kun Brendan tuottaa, muusikko vain kävelee studioon ja alkaa soittaa.
Prophets of Ragen jäsenten ansioluettelot ovat niin vakuuttavaa luettavaa, ettei ketään heistä hennoisi moittia mahdollisista rimakauhuntunteista. Morellon mukaan studiossa ei kuitenkaan ollut tietoakaan paineista.
– Siellä oli sellainen meininki, että nyt tehdään albumi, joka ei kalpene aiemman tuotantomme rinnalla. En oikein voi valittaa mistään muusta kuin siitä, että siellä leijaili vähän turhan sakea ruohopilvi.
B-Realin puuskuttama savu ei onneksi peittänyt musiikillista peiliä, jota Prophets of Rage maailmaa varten hioi. Sen debyyttialbumi on realistinen ja kärjistävä ilmestyskirja oman ilmestymisensä ajasta. Bändi tahtoo pitää kuvastinta Yhdysvaltojen ja oikeastaan koko ihmiskunnan kasvojen edessä. Vaikka tuo kuvajainen ei ole vääristynyt tai valheellinen – korkeintaan kärjistetty – se ei silti kelpaa kaikille näinä kahtiajakautuneiden kansakuntien aikoina. Ja Morellon mielestä sellainen on ihan okei.
– Ainahan tällainen saa osan porukasta suuttumaan, mutta meille oli tärkeää olla pitämättä mielipiteitämme omana tietonamme. Jokaisen pitäisi sanoa suoraan, mitä ajattelee. On tärkeää kommunikoida muutenkin kuin hashtageillä ja Instagramissa. Tämä bändi on väkevä ryhmä, jonka jäsenillä on vahvat taustat. Emme halunneet istua hiljaa ja seurata sivusta vaan lisätä kaaokseen oman näkökulmamme. Nyt toivon, että tämä ei jää pelkäksi raportoinniksi vaan sysää alulle muutoksia.
Tom Morello on puhunut koko uransa ajan hyvin suoraan, mitä mieltä on asioista. Sosiaalinen media on viime vuosina mahdollistanut sen, että mielipidevaikuttajia voi yrittää painostaa muuttamaan kantojaan valehtelemalla, uhkailemalla ja mustamaalaamalla. Jopa poliitikkojen kampanjoissa käytetään taistelujoukkoina anonyymejä, pelkurimaisia nettitrolleja. Saatko sinä vihapostia ja uhkauksia?
– Kyllähän niitä tulee. Mutta sellaista se on, ja kuuluukin olla. Jos ilmaisee mielipiteitään musiikillaan ja sanoo suoraan mitä mieltä on, ja kaikki kuitenkin tykkäävät siitä musasta ja ovat kaikesta samaa mieltä, niin melko varmasti se musiikki on paskaa ja ne mielipiteet arvottomia.
Musiikin asema on muuttunut sitten Rage Against the Machinen ensimmäisten levyjen. Pidätkö sitä yhä hyvänä tapana vaikuttaa asioihin?
– Niin no, eihän minulla ole mitään muuta keinoa, Morello nauraa. – En valinnut kitaristin uraa, minusta vain tuli tällainen. Minulla on vain sähkökitara ja vakaumus. Ihmisen pitää tehdä sitä, mihin kokee syntyneensä, ja ilmaista itseään rehellisesti sen kautta. Se on hyvä tyyli elää ja sopii kaikille, oli sitten muusikko, journalisti, opiskelija tai puuseppä. Kuka tahansa voi yhdistää sen mitä on siihen mihin uskoo.
Rajoja rikkomassa
Politiikka ja aktivismi ovat niin suuri osa Tom Morellon imagoa, että hänen näkemisensä viihteellisemmissä yhteyksissä on hätkähdyttävää. Sellainen tilanne nähtiin esimerkiksi vuonna 2014, kun lippispäinen kitaristi piti Rock and Roll Hall of Fame -juhlallisuuksissa ylistyspuheen KISSille, ”yhdelle kaikkien aikojen ikonisimmalle ja kovimmalle bändille”.
Morellon itsestään antama kuva on usein mustavalkoinen kuin Gene Simmonsin maski, mutta se ei ole koko totuus hänestä.
– No joo, minulla on aika monipuolinen musiikkimaku, hän hykertelee. – Kuuntelen kaikenlaista Lady GaGasta Woody Guthrieen ja Public Enemystä Mumford & Sonsiin. KISS oli eka bändi, josta tykkäsin, ja ilman sitä en takuulla olisi alkanut soittaa kitaraa. Musaa voi diggailla eri tasoilla. Voi esimerkiksi pitää KISSistä mutta suhtautua silti kriittisesti vaikka sen misogyynisiin ja seksistisiin puoliin.
Morellon omimmassa soundissa kitararock yhdistyy tulikivenkatkuiseen räppiin eräänlaisessa kaupunkisotahengessä. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä maailman valloittanut Audioslave (jossa Commerfordin, Wilkin ja Morellon kanssa lauloi nyttemmin edesmennyt Soundgarden-legenda Chris Cornell) tuntuu kaukaiselta historialta, kun Prophets of Rage panee paikat palamaan. Sen sijaan Rage Against the Machinen äkäinen soundi kuulostaa taas ajankohtaiselta.
Maailman muuttumiseen paremmaksi menee vielä hetki, mutta musiikin maailmaa Prophets of Rage saattaa muuttaa nopeammin. Vielä jokin aika sitten rockin ja räpin liitto tuntui maailman kuluneimmalta ja korneimmalta idealta, mutta nyt suosionsa myötä epäcooliksi muuttunut crossover-musiikki on taas parantelemassa asemiaan. Morellolla ja kumppaneilla on osuutta asiaan.
– Pahoittelen syvästi, että teimme siitä aikoinamme suosittua, Morello piruilee. – Sanotaanko näin, että punk- ja hard rock -kitaroiden ja hiphopin liitto toimii vain erittäin harvoin. Monet muusikot diggaavat kumpaakin mutta eivät ole kovin taitavia kummassakaan, eikä se sitten kuulosta hyvältä. Run DMC taisi olla eka, joka sai sen toimimaan. Sitten tulivat Public Enemyn ja Anthraxin yhteiset jutut, ja sitten koko crossover-genre.
Kenties tuo soundi saa voimansa kovista ajoista. Prophets of Ragen nimetön debyytti on jo toinen vahva amerikkalainen alan julkaisu tänä vuonna – Body Countin Bloodlust on se ensimmäinen.
– Olen kuullut siltä pari biisiä, ja hyvältä vaikuttaa. Se bändihän on Rage Against the Machinen aikalaisia ja tosi tärkeä tässä genressä. Myös Body Count sanoo suoraan, miltä meininki heistä näyttää.
Prophets of Rage ja Body Count ovat neljä–viisikymppisten vihaisten miesten bändejä. Kohtaatko koskaan nuoria muusikoita, joita kiinnostaa vaikuttaa asioihin?
– Kyllä niitäkin on, ne vain eivät pönötä levymyyntilistojen kärkisijoilla. Minulla on oma levymerkki, Firebrand Records, joka etsii artisteja, joiden intohimona on maailman muuttaminen, mutta jotka osaavat myös tehdä hienoa musaa. Käypä netissä tsekkaamassa. Siellä on punkbändejä, folkmuusikoita, rock’n’roll-bändejä, laulaja-lauluntekijöitä…
Tom Morello on jättänyt jäljen maailmaan myös kitaransoitollaan. Hänen lähestymistapansa sooloihin ja niiden efektointiin on hyvin erilainen kuin muilla.
– Minulla oli nuorena sellainen vaihe, että treenasin kitaralla kahdeksan tuntia päivässä, jotta kuulostaisin Eddie Van Haleniltä, Randy Rhoadsilta ja Yngwie Malmsteenilta. Sitten tajusin, että vaikka se onnistuisi, kuulostaisin ihan samalta kuin miljoona muuta soittajaa, mutten kuitenkaan yhtä hyvältä kuin ne alkuperäiset, omaperäiset sankarit. Siispä päätin etsiä kitarasta oman ääneni. Tein sen keskittymällä soittoni eksentrisiin piirteisiin.
– Sähkökitara on yhä melko uusi soitin, joten on olemassa vielä monia uusia tapoja käsitellä sitä. Minulle se on pelkkä pala puuta, johon on viritelty vähän sähkölaitteita ja kuusi rautalankaa. Missään ei ole määritelty mitään rajoja sille, millaisia ääniä sellaisesta kapineesta saa ottaa ulos. Ei niiden tarvitse kuulostaa Chuck Berryltä tai Keith Richardsilta tai Metallicalta, kunhan niistä saa tehtyä musiikkia. Minua ovat inspiroineet esimerkiksi jazzlegenda John Coltrane ja toisaalta Allan Holdsworthin ja Gang of Fourin Andy Gillin kaltaiset kitaristit, joiden soitto on hyvin arvaamatonta.
Pian Morellon erikoista kitarointia ja Prophets of Ragen systeemiä ravistelevaa rockia kuullaan keikoilla. Ensimmäisellä kiertueellaan bändi nojasi vahvasti jäsentensä vanhaan materiaaliin, eikä sitä jätetä syrjään jatkossakaan.
– Soitamme profetoituja versioita Public Enemyn, Cypress Hillin ja Rage Against the Machinen biiseistä. Ne ovat nyt aivan yhtä merkityksellistä musiikkia kuin silloin, kun ne julkaistiin. Mutta niiden lisäksi keikoilla rokataan tätä uutta matskua. Eilen oli ekat runditreenit, ja kuulostipa muuten hyvältä!
Prophets of Rage on ehtinyt esiintyä puolessatoista vuodessa kahdelle ja puolelle miljoonalle ihmiselle. Tahti on ollut yhtä tiukka kuin biisien sävy, mutta mitä Prophets of Rage haluaa sanoa? Mikä sen viesti on?
– Se on hyvin simppeli: Maailma ei muuta itse itseään. Sinä voit muuttaa sen. Sanoma löytyy mosh pitistä, painele sinne ja pidä hauskaa.
Julkaistu Infernossa 8/2017.