Topi Törmän tapakirja vuodelta 1963 tietää, että käsissä on voima ja valta. Ne antavat mykille ilmaisukielen ja esiintyjille verrattoman tehokeinon, paljastavat levottoman ja levollisen mielen, kertovat riippuvuussuhteista. Valitun kättä pyydetään omaksi, vihamiehelle tarjotaan sovinnon kättä, taidokkaissa suorituksissa on mestarin kädenjälki.
Musiikki on mitä suurimmassa määrin käsien matematiikkaa. The Smashing Pumpkins -tirehtööri Billy Corganin illinoislaiset käsivarret ja laakeat kämmenet pitkulaisine sormineen olivat Circuksen pakahduttavan hiostavassa kesäillassa pääosan dramaturgeja. Aina kun ne eivät muodostaneet kolmioita, viskoneet plektroja tai nostaneet kitaraa korkeuksiin kuin palkintomaljakkoa, ne viittilöivät pakonomaisesti viisarimaisia liikkeitä, jotka johtivat mietteet siihen, mihin kaikki The Smashing Pumpkinsissa nykyisin aina juontuu: ajan kuluun.
Nosferatun ja jääkaappipakastimen yhdistelmää muistuttanut kylänsaarnamies ei enää johda yhtyettä, jonka muodostavat suuret persoonallisuudet ja päihdevampyyrit. Darcy, James Iha ja Jimmy Chamberlin ovat poissa, mutta sitä selkeämmin köyryniskainen Corgan on johtaja. Kansanliehittelijä vakava kaljupää ei silti ole – kommunikointi Circuksen yleisönkin kanssa tapahtui lähes yksinomaan plektroilla ja liikenteenohjaajan käsimerkeillä.
Paljon kummempaa pitkä mies ei ajan hampaistoa väistelläkseen tarvinnutkaan. Menneen kanssa tultiin sinuiksi paitsi soittamalla vanhat Smässäri-iskelmät vallan kärkevästi, myös alleviivaamalla, kuinka verevää tarotilaiselta Teargarden by Kaleidyscope -trilogialtakin poimittu aineisto on. Eräänlaista alleviivaamista sekin, että setistä oli varaa jättää 1979:n ja Todayn kaltaisia ikiviehkeitä.
Circuksen lavakorokkeella tämänhetkinen kokoonpano piti paikkansa volyymiin ja virheiden välttämiseen nojaten. 23-vuotiaan rumpalin Mike Byrnen iskuissa oli lujuutta ja tarkkuutta, joka syöksi livesointiin visusti vääntövoimaa. Johncusackmaiselta vaatimattomuuden mallikappaleelta näyttäneen kitaristi Jeff Schroederin kaksi katseen kenttää – toinen lattiaan, toinen omaan soittolaitteeseen – olisi toki voinut korvata vähän kipinäisemmällä vuorovaikutuksella, mutta soittotonttinsa mies hoiti moitteettomasti. Kontraposto-asennossa valtaosan keikasta nytkähdellyt basisti Nicole Fiorentino jatkaa yhtyeen kuvankauniiden nelikielislumoojien linjaa. Sellaisena hänet pitää ehkä käsittääkin: vaikka alataajuudet rouhivat äänikuvassa toisinaan hallitsevasti, mitään häkellyttävää tai omalaatuista Corganin oikealta sivulta ei tulvinut.
Tuoreinta kokoonpanoa voi toki syyttää Corganin egomaanisen työpajan lavasteeksi. Silloin pitää kuitenkin kysyä, milloin SP on muuta ollutkaan kuin johtajansa aivolapsi ja käsityönäyte. Takavuosien valovoimaiset rinnallasoittajat saavat helposti unohtamaan, että biisit ja niiden äänittäminen olivat Kurpitsojen kultakaudellakin Corganin harteilla, eivätkä mitenkään tahattomasti.
Soittajien staattisuus ja statistisuus eivät tehneet mitään sille tosiasialle, että Corgan on ajan saatossa laitattanut ison joukon nuotteja järjestykseen, jolla on huomattava paino, soitettiin ne missä ja milloin vain. Menneisyyden klimaktiset hetket Cherub Rockin, Ava Adoren ja Bullet with Butterfly Wingsin sävelin vapauttivat väkevästi energiaa ja lämpöä Circuksen jo ennestään poikkeuksellisen kosteaan ilmanalaan. Tarpeeksi anthem-luokkaiset sävelmät saivat bändinkin näyttämään siltä kuin se höyryäisi. Kun rauhoituttiin uusimman, oikeinkin oivallisen Oceania-levyn (2012) One Diamond, One Heartin ja Pale Horsen kaltaisiin siivuihin, kosketin- ja jousivajaa livesoundi taannutti pumpun albumiversioita sävyttömämpiin ja tukkoisempiin otantoihin. Ei bändi silloinkaan huono ollut, ainoastaan hieman tunkkainen.
Soundimaailma hyökyi odottamattomankin rockuskollisena ja painavana. Lauteilla oli lujavolyyminen ja säröisä kitarabändi, joka juoksutti tehonsa lanauspotentiaalistaan. Vaikka basso ja kitarat vaativat välillä turhankin paljon tilaa, Corganin känisevä laulu kuului selkeästi kaiken läpi. Kimppaansoitto oli pätevää ja kovaäänistä, mutta kovin innostuneelta tai elekielellisesti yhteen hitsaantuneelta nelikko ei vaikuttanut. Kun Corgan ja Schroeder venyttivät lankkujensa kieliä toisiaan vasten, ele tuntui museaaliselta ja poissaolevalta. Corganin kitarasooloissa sen sijaan kuului virkistävää kirskettä ja kitinää, tekemisen riemua.
Ison ja toimivan koneiston elkeet näkyivät pienemmänkin kokoluokan areenalla. Vaihtokitaroita ja -bassoja oli pieneksi puistikoksi asti, roudareiden toiminta Corganin koskettimien kärräämisessä oli salamannopeaa, soittajien edessä jyrnivät retrot ritilätuulettimet ja lavatoiminnasta hehkui opiskellun koreografian tuntu. Yllättävällä tavalla käsistä homma tuntui lähtevän vasta United Statesin järisyttävässä rumputulessa, Corganin kiljuviksi yltyvissä kitarasooloissa ja hillittömässä sikakirkunassa. Kappaleen jälkeen kelpasi tokaista yleisöllekin, puolentoista tunnin soiton jälkeen, jotta kiitos vaan kun tulitte.
Encoreiksi yhtye lohkoi samat numerot kuin kiertueen aiemmissakin pysähdyspisteissä. Ensin heleänhempeän, Fiorentinon ja Corganin duona puoliakustisesti tulkitseman The Celestialsin. Jopa sentimentaalisen suoraksi lipsuva huomionosoitus toi muuten raskassointiseen esitykseen sievän loppulaskun, josta kelpasi nousta angstikimppuisempien aikojen vivahteikkaaseen Porcelina of the Vast Oceansiin. Sen koukeroisessa vaelluksessa yhdistyivät kuvaavasti Smashing Pumpkinsin melodinen kyky ja joskus uuvuttavakin kunnianhimo väkertää suuria sukupolviteoksia.
Varmasti hautaan saakka ysärityylistään (ah, ne pitkähihaiset t-paidat lyhythihaisten alla) kiinni pitävän Billy Corganin nenä-äänen ja kättentyön päällimmäiseksi ansioksi musiikkihistoriassa taitaa lopulta jäädä 1990-luvulle ominaisen kivun ja synkkyyden hahmottaminen. Kuuden vuoden tauon jälkeinen viivähdys Suomessa todisti kuitenkin, että tuohon asemaan muusikko ei ole itseään lukinnut, vaan on sittenkin monella tapaa vapautunut ja rentoutunut. Ainakin lauluissa, jos ei ryhdissä ja eleissä.