Juuri ennen yhdysvaltalaisen Swansin Tavastian-keikkaa vierailin ystäväni työpaikalla Helsingin keskustassa. Sanoin tulleeni tervehtimään ohikulkumatkalla ja olevani menossa Tavastialle katsomaan keikkaa. Hetken mietittyään kaveri totesi suurin piirtein näin: ”Ai senkö bändin, joka on joskus pyytänyt laittamaan keikkapaikoilta ilmastoinnin pois, jotta ihmisiä varmasti pyörtyilisi yleisössä ja joka soitaa keikoillaan niin lujalla äänenvoimakkuudella, että ihmisille tulee fyysisesti paha olo? Ei ole ihan minun kamaani se.” Eihän tähän kysymykseen voinut vastata kuin myöntävästi. Swans ei ole ihan joka tytön ja pojan musiikkia. Itse asiassa välillä tuntuu siltä, ettei se ole kenenkään musiikkia. Vai lieneekö se musiikkia lainkaan? Ehkä juuri tämän takia orkesteri sopii hyvin kaltaisilleni musiikkifriikeille, jotka etsivät aina erilaisia ja äärimmäisiä kokemuksia.
Lämppäri Mirel Wagnerilta ei ainakaan monipuolisuutta puutu, jos puhutaan naisen keikkakumppaneista. Viimeksi tämä tuli nimittäin todistettua elävänä ruotsalaisen First Aid Kitin lämppärinä. Mitä yhteistä on First Aid Kitilla ja Swansilla? Tuskin yhtään mitään. Tässä piilee koko lämppärivalinnan kauneus, sillä mikäpä olisikaan ollut tylsempää, kuin lähteä nappaamaan Swansin edeltäjäksi jokin äärimmäisen raskas ja kovaääninen bändi, joka olisi saanut jo valmiiksi musertavan illan tuntumaan vielä mahdottomammalta selvitä. Sen sijaan Mirel Wagnerin parissa liikuttiin ihan toiseen ääripäähän, tämän esiintyessä yksin vain akustinen kitara seurassaan ja esittäen yleisölle päällisin puolin kovin yksinkertaisia, mutta sanoituksiltaan ja tunnelmiltaan kovin vetoavia lauluja. Keikan jälkeen olo oli juuri niin hauras, että tajunta oli valmis Swansin murskattavaksi. Näin oli tarkoituskin.
Oletteko koskaan olleet keikalla, jonka voi kuulemisen ja näkemisen ohella ennen kaikkea TUNTEA? Jos vastauksenne on kyllä ja nimeätte tukun bändejä, olette erittäin todennäköisesti väärässä, ellette ole nähneet Swansia tai muita vastaavia. Itsekin Swansia pitkään levyltä kuunnelleena ja ties miten monia keikkoja elämässäni nähneenä pääsin kaikista varoituksista huolimatta yllättymään siitä, miten koko kroppa tuntui reagoivan Michael Giran ja kumppaneiden luukuttamaan äänimassaan. Jos Swans ei ole jollekulle entuudestaan tuttu tapaus, on ihan joutavanpäiväistä luetella lokeroiden nimiä post-punkin, post-rockin, dronen, noisen, industrialin, darkwaven tai neofolkin tavoin. Ei näistä termeistä mikään kuvaile lähellekään sitä hypnoottisesti kaiken tieltään tuhoavaa ja jälleenrakentavaa ääntä, jonka Swans saa aikaan.
On mahdotonta sanoa, hallitseeko Michael Gira Swansin musiikkia vai hallitseeko Swansin musiikki Michael Giraa. Parituntisen keikan alkupuolella olisin äänestänyt ensimmäisen puolesta, kun ensimmäiset tahdit toimivat lopputulokseen nähden lähes leppoisana introna keikalle. Bändi seisoi seesteisesti lavalla ja Gira lauloi rauhallisesti mikkiinsä. Karu totuus Swansin nahan alta alkoi pulputa pian esille ja keikan loppua kohden Gira alkoi päästä yhä selvemmin irti kahleistaan ja muuttui lopulta mainitusta kitaristilaulajasta riivatuksi kapellimestariksi, joka nostatteli eleillään koko bändin ulosantia ja sai sen sormennapsautuksella hiljenemään täysin. Tässä vaiheessa alkoi olla jo itsekin täysin raunioina, Swansin keikoilla kun on tapana puuduttaa jo puolessavälissään, vain osuakseen yhä arempiin paikkoihin keikan jälkipuoliskolla.
Swans-keikalle mennessään on melko turha kuvitella kuulevansa tuttuja kappaleita pitkin bändin levytystuotantoa. Tavastialla kuultiin edellisen, parin vuoden takaisen keikan tavoin paljon uutta ja nyt kiertueilla jatkuvasti erilaisiin muotoihin elävää materiaalia, minkä perusteella uusi The Seer -albumin seuraaja tulee olemaan vähintään Swansin uuden tulemisen aikaisen materiaalin tasoa. Sekaan oli päätynyt irtiottoja juuri The Seerin kappaleista ja jopa Swansin 1980-luvun tuotannosta, mutta nämäkin kappaleet ovat eläneet jo omaa elämäänsä siihen malliin, ettei ollut oikeastaan mitään merkitystä, millä titteleillä nimettyjä sävellyksiä siellä kuultiin. Kyseessä oli parituntinen valtavaan massaan sulautunut performanssi, josta voisi käyttää kuluneita sanoja rituaalien ja messujen tavoin. Kyse kun ei ole vain musiikista. Vai mitä muuta voi sanoa kappaleista, jotka saattavat junnata saman kohdan ympärillä parikymmentä minuuttia ja saavat silti katsojat tuijottamaan suu ammollaan lavalle täysin lasittunein katsein?
Swansia, sen albumeita tai keikkoja on täysin turha lähteä kuvailemaan sanoin. Ne on koettava itse. On yhtä todennäköistä että pidät kaikkea kokemaasi joko täysin luotaantyöntävänä tai juuri tästä syystä täysin puoleensavetävänä. Tavastialla Swansin kanssa kokemani ensi-live-kohtaamisen jälkeen tunsin itseni hakatuksi ja henkisesti murretuksi. Tämä voi kuulostaa kovin överidramaattiselta kuvaukselta, mutta se on lähintä, miten tätä transsimaisuudesta täysin tyhjään oloon edennyttä kokemusta voi kuvailla. Kaiken järjen mukaan illan olisi pitänyt jättää pysyviä traumoja ja vannomaan, etteivät tieni Swansin kanssa enää ikinä kohtaa. Valitettava totuus taitaa olla se, että tämä keikka pääsi parhaiden ikinä kokemieni live-esitysten joukkoon ja jos mahdollisuudet sen sallivat, tulen altistamaan itseni tälle hulluudelle tulevaisuudessa vielä monta kertaa.