Viime vuonna Suomen kansalle annettiin syytä ilojuhlaan, kun speed metal -legenda Stonen kerrottiin palaavan keikkalavoille. Bändi otti viiden keikan Suomen-kiertueelleen pienen varaslähdön Tallinnan puolelta helmikuun lopussa. Kotimaan kamaralla Tampere oli ensimmäinen pysäkki.
Illan ainoa yhtye, joka ei ollut olemassa 25 vuotta sitten, oli joensuulainen Nerve End. Bändi esitteli taidokasta, jokseenkin progressiivista metallia, joka ei kuitenkaan saanut suurta riehakkuutta vähälukuisessa yleisössä aikaan. Hieman liian hintelää ja vähän sekavaakin on meininki vielä, vaikka periaatteessa palaset ovat kohdallaan. Rumpali Erno Sallisen soitto oli teknisesti hurjan taitavaa, mutta lopullinen käskevyys uupui. Laulaja-kitaristi Joonas Kaseliuksella on kaikki ainekset, mutta ihan vielä ei lähde livenä niinkuin pitäisi.
Toivon, että seuraavalla keikalla ruuvia on jo kiristetty. Asenne oli kohdallaan, eikä isolla lavalla nöyristelty turhia. Tämä täytyy tsekata uudestaan.
Sitten niihin 25 vuoden takaisiin tunnelmiin. Kemiläinen Santa Lucia teki toissa vuonna yllättävähkön paluun ja ehti jo soittaa ”viimeisen” keikkansakin, mutta yleisö vaati lisää. Niinpä yhtye veivasi nyt täpötäydelle Klubille, ja hyvä niin!
Se on kuulkaa sillä lailla, että tällaisia bändejä ei enää valmisteta. Yhtyeen hyväntuulinen lavakarisma valloittaa ja kappaleiden omaleimainen alkuvoima vangitsee. Laulaja Mape muisteli välispiikeissä mielellään 25 vuoden takaisia aikoja, mutta ihan rehellisesti: ei tästä huomannut, että bändi piti välissä 20 vuoden tauon. Kylläpä oli kerrassaan hyvä, että tuli tämäkin nähtyä! Tämä ei ole pelkkää nostalgiaa, tämä on aidosti hienoa meininkiä.
Mainio Stone-viittaus keikan lopussa antoi jo osviittaa tulevasta, ja väki alkoi pakkautua Pakkahuoneen lavan eteen. Kun hipsin kameroineni kuvaustonteille, havaitsin eturivissä kaverini, joka on syntynyt niihin aikoihin kun Stone perustettiin. Siellä sitä puitiin nyt nyrkkiä Stone-lippis päässä. Hienoa!
Olen nähnyt Stonen kahdesti aiemminkin, mutta kyllähän Pakkahuone antoi yhtyeelle paljon paremmat puitteet kuin mitkään festarit. Keikka starttasi tietenkin Get Stonedilla, ja meininki tuli laakista selväksi. Nämä miehet soittavat biisinsä yhä aivan vastustamattomalla energialla. Biiseistä kuulee, että niitä tehdessä on ollut hauskaa ja niitä soittaessa on hauskaa. Soittamisen riemua!
Oli mahtavaa nähdä ja kuulla Roope Latvalaa elementissään. Vaikka pesti Children of Bodomissa on taatusti miehelle mieleen, soittajana hän tuntuu menevän siinä vähän hukkaan. Stone-keikalla Latvalan kepittely soljui ilmoille kerrassaan riemastuttavalla tavalla.
Mutta ei pidä väheksyä myöskään Markku ”Nirri” Niirasta! Eleetön ja ilmeetön mies ei ole se, johon huomio ensimmäisenä kiinnittyy, mutta soittajana hän on erittäin kova luu.
Infernon numerossa #103 haastateltu Pekka Kasari soitti järkähtämättömän tiukasti kuten aina ennenkin. Ei vissiin tunnu missään, vaikka soittamisesta pitäisi parin vuoden tauon.
Janne Joutsenniemi jutteli ennen Light Entertainmentia, että kyseistä biisiä on joskus soitettu livenä päin vittua, mutta että vielä pitää kokeilla. Ja kyllähän se lähti, huh huh sentään! Aika paljon paremminkin kuin ”sinne päin”, joka oli Joutsenniemen oma luonnehdinta.
Puolitoistatuntinen speed metal -setti sisälsi paljon muutakin kuin ne ilmeisimmät kappaleet, ja täysi Pakkahuone sai mitä tuli hakemaan. Nostalgiaa, hyviä biisejä, tiukkaa soittoa, hyvää fiilistä. Suosittelen varauksetta tsekkaamaan bändin, nyt kun siihen on taas tilaisuus. Seuraavaa ei välttämättä tule, vaikka onhan Stone toisaalta soittanut viimeisen keikkansa jo monta kertaa…
Jottei nostalgiannälkä vahingossakaan jäisi vaivaamaan, tarjoiltiin Klubin puolella vielä A.R.G.:n thrash-tykitystä. Yhtye on ollut paluunsa jälkeen hirmuisessa vireessä keikoilla, eikä tämä tehnyt poikkeusta. Ilmaisu oli Stonea primitiivisempää ja erittäin nautittavaa. Hauskanpitoasennetta riittää tälläkin bändillä yllin kyllin. Mahtava homma, että tämäkin yhtye on piiskannut itsensä näin kovaan kuntoon!
Oli ilo huomata, että niin moni jäi vielä tsekkaamaan A.R.G.:n Stonen jälkeen. Olkoonkin, että keikan seurailu jäi väkisin vähän puolittaiseksi. ”Turnausväsymystä” oli selvästi ilmassa.
Kun jonotin Pakkahuoneelta pihalle, piti oikein pinnistää, että muistin vuoden olevan 2013 eikä 1988. Illan kruunasi vielä tilannekomiikan suvereenisti hallinnut narikkatyöntekijä. Kiitokset vaan nauruista sinne.
Tampereen kevättä ei juuri paremmin voisi aloittaa.