Lauantai-ilta Tampereella tarjosi kiintoisan tärpin haastavamman ilmaisun ystäville. Ruotsalainen Soen ja turkulainen Oddland eivät parahultaisesta keikkapäivästä huolimatta vetäneet Klubia täpötäyteen, mutta sehän ei menoa haitannut.
Progressiivisen metallin maisemissa vaeltavan Oddlandin debyyttilevy The Treachery of Senses oli viime vuoden hienoimpia tapauksia. Virtuoosimaisen soiton ja hyvien biisien yhdistelmä ei ole ihan jokapäiväinen, joten tälle bändille haluaa pelkkää hyvää. Viimeksi näin bändin FME:ssä vuosi sitten ja panin merkille, että kehitystä oli tapahtunut. Nykyään yhtye räimii biisinsä rennosti ja huikean taidokkaasti, mutta jotenkin keikasta jäi sellainen olo, että nelikko ei vieläkään itse ihan tajua, kuinka kova se on. Mutta oikealla tiellä ollaan!
Kiinnostavaa oli se, että debyyttilevyn hittipotentiaalisimpia kappaleita ei keikalla kuultu. Eipä siinä, ei tällaiselta bändiltä mitään sing-along-meininkiä pidä odottaakaan.
Sen verran vakuuttavaa toiminta oli, että haluan sanoa teille vielä kerran, arvoisat Oddland-muusikot, että teillä on ihan törkeän kova bändi. Ymmärtäkää se.
Soenista oli edellinen muistijälki niin ikään viime vuoden FME:stä. Silloin pohdin, että tällainen kokoonpano menee hukkaan näin suorassa Tool-tributoinnissa. Nyt ajatukset eskaloituivat paljon korkeammalle. Kiitän heti aluksi Soenia siitä, että se sysäsi liikkeelle hyviä pohdintoja. Ei musiikillaan, vaan olemassaolollaan.
Minua älykkäämpi tuttava kertoi riisuneensa itsensä kaikista vertailuasenteista ennen keikkaa. Minä en siihen pystynyt. Tool-yhteys iski tajuntaan jatkuvasti niin valtavalla voimalla, että sitä ei voinut sysätä sivuun.
Mutta! Bändillä on kiistatta hyviä kappaleita ja se soittaa ne erittäin hyvin, onhan kokoonpanossa todella kovia luita. Olkoonkin että levylle soittanut basisti Steve DiGiorgio ei nyt ollut messissä. Kunnioitusta muuten tuuraajalle, DiGiorgion saappaat ovat aikamoiset täytettäväksi, eikä tämän lajin biisejä muutenkaan ihan iisisti oteta haltuun.
Eräs ihan täysipäinen kaveri hehkutti bändiä keikan aikana ja kertoi laulaja Joel Ekelöfin saavan neitojen alapäät kostumaan. Ekelöfillä on kiistatta karismaa, mutta kun hän näyttää ja kuulostaakin aivan Maynard James Keenanilta maneereja myöten, reaktioni oli hämmästyksensekainen ihmetys, joka kasautui jopa vitutukseksi.
Missä kulkee se raja, jossa vaikutteiden ottaminen muuttuu kopioinniksi? Ja jos minä en pystynyt katsomaan bändiä itsenään vaan näin pelkän Tool-kopion, onko se jotenkin oikeampi tai parempi reaktio kuin niiden, jotka keikasta nauttivat? Höpö höpö. Minähän tässä se häviävä osapuoli olen.
Millainen olisi suhteeni Soeniin, jos en tietäisi Toolista mitään? Tässä on avainkysymys, johon on mahdoton vastata. Se ärsyttää. Toisaalta, jos ei Toolia olisi koskaan ollutkaan, ei olisi Soeniakaan. Se on vissi.
Sitten tullaan taas siihen, että kirjoitan näitä horinoitani tänne ja ihmiset lukevat niitä. Se ei tee minun kokemuksestani mitenkään arvokkaampaa kuin niiden, jotka Soenista haltioituivat. Minun suhteeni tähän bändiin sattuu nyt vain olemaan tällä tavalla rajoittunut.
Mietin keikan aikana aivoni halki musiikin tekemisen, musiikin soittamisen, musiikista kirjoittamisen, identiteetin, kokemusten, todellisuuden, subjektiivisuuden ja persoonallisuuden luonteita ja niiden välisiä suhteita. Eksistentialistinen ”kaikki on subjektiivista” -ajattelu tuntuu hirveän armolliselta, mutta kun yleisön kollektiivinen kokemus oli selvästi positiivinen, ajauduin sen kanssa konfliktiin.
Konflikti sai kuitenkin sovituksensa. Kun puin Klubin eteisessä takkiani, Joel Ekelöf sattui tulemaan bäkkäriltä baarin puolelle ja heitti ohimennen minulle, että joko sitä ollaan lähdössä. Puristin miehen kättä, katsoin silmiin ja sanoin että ”good show”. Riippuu näkökulmasta oliko se vale, mutta ainakin sydämeni keveni.