Vuoden tauolta palannut Sauna Open Air meuhkattiin tänä vuonna Tampereen urheilupyhätön, Ratinan stadionin betonimiljöössä kahtena päivänä kaikkiaan 13 000 festivaalivieraan voimin. Kekkereiden kattaus jakaantui suuremman Radio Rock Stagen ja pienemmän Inferno Stagen kesken. Itse stadionin puolella sijainnut pääestradi tarjosi karrikoidusti ilmaisten salonkikelpoisempaa metallia lähinnä Radio Rockia kuunteleville. Sillä puolen esitykset olivat lähinnä perusvarmoja, joskin ammattitaitoisen onnistuneita. Asiaan perehtyneemmän hevipaavon näkökulmasta viikonlopun mielenkiintoisin anti löytyi kuitenkin pikkulavan energisemmästä repertuaarista.
Sanottakoon vielä, että paikkana Ratina oli melkoisen kolkko ja monimutkainen aiempien vuosien luonnonläheisemmän Eteläpuiston sijaan. Plussiksi laskettakoon stadionin katsomon käyttömahdollisuus, jossa sai rauhassa fiilistellä itse musiikista, mikäli permannolla patsastelu ei aina jaksanut kiinnostaa. Siinä vaihtoehdossa auttoi hirmuisesti päälavan äänentoisto, joka onnistui suurimmalta osin pitämään homman hansikkaassa soundien selkeyden osalta, mikä yleensä on melko haastavaa stadionolosuhteissa. Yleisen festariviihtyvyyden osalta todettakoon, että vesipiste olisi saanut löytyä myös kakkoslavan lähistöltä. Helpotusta tuoneiden bajamajojen kunto oli ainakin allekirjoittaneen kokemuksen perusteella yllättävän siisti, joskin harmillisen käsidesitön.
Seuraavassa kooste katsauksia Sauna Openin tämän vuoden liveakteihin.
Festareiden ensimmäisen esiintyjän slotti ei ole kaikkein kiitollisin, mutta paikallinen raskasrocknimi Egokills hoiti puolen tunnin etsikkoaikansa kotiin mainiosti groovaten ja sopivan isosti tampaten. Muun muassa nykymanserockin tekijämiehiä (Uniklubin Janne Selo laulussa ja Pasi Viitala kitarassa, Bloodpitin Paavo Pekkonen kitarassa) pursuava yhtye soitti hyvin yhteen ja soundasi selkeältä. Volyymitaso Egokillsin ja sitä seuranneiden mikkeliläisrässäreiden Bloodred Hourglassin kohdalla oli tosin piirun verran turhan äänekäs. Egokillsista sen verran, että yhtye saa biisimateriaalistaan livenä tanakamman kuuloista, mikä sinällään elävöittää bändin muutoin melko yllätyksetöntä musiikkia.
Päälavan korkannut Stratovarius jakoi tunnin settinsä kahtia uuden Nemesis-levynsä ja vanhemman tuotannon kesken. Viime kerrasta rumpalin verran uusiutunut powerpioneeri on nykyään sähäkässä vedossa, kiitos yhtyeen nuoremman polven taitureiden. Etenkin kannumies Rolf Pilven energistä ja osallistuvaa takomista oli ilo katsella. Vokalisti Timo Kotipeltokin lauloi pitkästä aikaa hyvin. Miehen nykyvire lienee kevään pitkän keikkarupeaman tulosta. Kuuntelussa loistokkaaksi osoittautuneen Nemesiksi monimelodinen mätke istui saumatta vanhempien rallien, kuten Ratinassa kuultujen Speed of Lightin, Infinityn, Black Diamondin ja yleisön toivomuksen Against the Windin lomaan. Viimeisenä vetäisty radiohitti Hunting High and Low pisti possen veisaamaan täysillä mukana, nyrkit ilmassa totta kai.
Sauna-lauantaina esiintyneen suomalaisen metalliviennin superkolmikon yksi nimi, Children Of Bodom, näytti korviintuntuvasti, mitä härmäläinen kitarataituruus parhaimmillaan tarkoittaa. Vaikka paljon suurempiin yleisöihin tottunut Espoon melodeaththrash-partio olikin Saunassa liikkeellä astetta rennommalla otteella, bändin pääpirun Alexi Laihon sekä toisen keppimiehen Roope Latvalan komppeja ja soolojuoksutuksia ei voi kyllin kehua. Maailmanluokan meininkiä kiireestä kantapäähän. CoB veteli setissään uudempien rallien ohessa myös lukuisia vanhoja hittejä lähtien Bodom After Midnightista Silent Night, Bodom Nightiin ja Hate Me!:hen. Kelpasihan tuo.
Kakkoslavalla riehunut Jyväskylän nuorten miesten perinnethrash-kone Lost Society vastasi lauantain tykeimmästä keikasta. Kiitellyn debyyttinsä Fast Loud Deathin materiaalista koostunut setti oli livenä entistäkin turboahdetumpaa meuhkaamista. Tyyppien vallaton meno meinasi tosin kaikessa innokkuudessaan lentää aavistuksen nenilleen, mutta ahkeran treenaamisen ja sittemmin myös keikkailun marinoima kvartetti piti homman kuitenkin kasassa alusta loppuun.
Harmi vaan, että PA-laitteiston oikkuilu pilasi osan keikkavolyymista. Fiilistä tapaturma ei kuitenkaan saanut rikottua, vaikka Sauna-yleisö ei saanut aikaan käytännössä minkäänlaista moshpittiä. Tämä puute tuskin toistuu kesä-heinäkuun vaihteen Tuskassa, ainakaan viimekesäisen perusteella (Suvilahti, luotan teihin). Seuratkaapa muuten jatkossa LS-rumpali Ossi Paanasen haitsukäden jännetuppitulehdusta uhmaavaa vispausta ja penikkatautia enteilevää tuplabassaripoljentoa. Auts!
Ruotsalaisen, laajasta genreskaalasta progressiivista tunnelmointiaan maustavan Opethin veto oli ehkä kaikkein paras esimerkki tämän vuoden Saunan päälavan toimivasta kokonaissoundista. Tunnelmasta toiseen yleisöä kuljettanut setti tarjosi kuolinkorinoiden sijaan tuulahduksia bändin melodisemmasta ja seesteisemmästä prog rockista ihailtavan jäätävästi.
Vaikka Opeth ei mielestäni koskaan ole ollut musiikkinsa kanssa omimmillaan juuri festivaaliolosuhteissa, tuhattaituri Mikael Åkerfeldtin johtaman viisikon yksilösuoritukset ovat täysin omassa luokassaan. Käsinkosketeltavan eteerinen hurmos sai Ratinan stadionilla valtaansa jokaisen, joka viitsi vaivautua vastaanottamaan edes hitusen verran.
Kiitellyn Blodsvet-albumin äskettäin julkaisseen peikkoryhmä Finntrollin pistellessä jengiä pähkinöiksi pikkulavan viimeisenä esiintyjänä olikin aika keskittyä seuraamaan Floor Jansen -vetoisen Nightwishin ensimmäistä Suomen festarikeikkaa. Ja kävihän tuo heti ensitahdeista lähtien selväksi, että tämä sielukkaan ja syvältä kumpuavan lauluäänen omaava, sulavaliikkeinen hollantilaisamatsoni on laulaja, joka Kiteen kirkkailla olisi pitänyt olla keulillaan heti alusta saakka.
Kahdesta Sauna-päivästä esiintyjiensä puolesta mielenkiinnottomamman sunnuntain ensimmäinen yleisön eteen astellut porukka oli tamperelainen Ghost Voyage. Bändi pisteli polveilevaa ja raskasta kuolotuomiotaan viipyilevän hienoilla melodioilla. Keikan kruunasi selkeä soundimaailma ja maltillinen yleisvolyymi.
Päälavalla aloittanut Stam1na oli soittotarkkuudeltaan ja melodioiltaan hieno entisensä, mutta liekö Lemin ukkojen touhut alkaneet kokea jo inflaatiota, koska yleisöä keikalla oli soittoajankohtaankin nähden verraten niukanlaisesti. Bändin alkupään tuotoksista löytyy toki imua aina konseptiltaan upeaan Viimeinen Atlantis (2010) -kiekkoon saakka, mutta sittemmin Stam1nan hiukan linjaton outoilu on ainakin tässä osoitteessa alkanut saada kyllästyttäviä piirteitä.
Inferno Stagella jyllännyt Omnium Gatherum osoitti ainakin Saunassa olevansa melkoisen hyväntuulinen melodeathorkesteri. Mukavasti muriseva laulaja Jukka Pelkonen hymyili setin ajan kuin kuuluisa Hangon keksi. Mies ravasi pitkin lavaa agitoiden porukkaa tämän tästä mukaan yhteishuutoihin ja ilmanyrkkeilyyn. Yhtyeen melodisesti rautainen kitarakaksikko Joonas Koto–Markus Vanhala tuuttasi uljaslentoisia kappaleita muun bändin pitäessä pohjan asiallisessa kuosissa. Vaikka en omista ainuttakaan OG-levyä, bändi on keikoillaan ollut joka kerta hullaannuttavan mukava seurattava. Niin nytkin.
Seuraavan kolmen ruotsalaisbändin esiintymisistä voiton vei kakkoslavan sleaze/glam-joukkio Crashdïet. Nykyisen keulahahmonsa Simon Cruzin johtamana raivoisasti esiintynyt tukholmalaisnelikko sai ensitahdeista lähtien etenkin lavan eteen Hardcore Superstarin keikan jälkeen kiiruhtaneet nuoret naaraat kirkumaan kiimasta. Kaiken lisäksi Crashdïetia on siunattu tasaisen hyvillä ja runsasmelodisilla biiseillä. Kaikin puolin ammattimaisen laadukkaasti vetänyt bändi oli Tampereella kuin kotonaan.
Sauna selvästi rakastaa falunilaista sotametalliyhtye Sabatonia. Viime vuosituhannen loppupuolella bändi yllätti Eteläpuiston pikkulavalla niin Sauna-yleisön kuin itsensäkin ja tykitti tuolloin powerillaan nimensä manselaisten sydämiin. Nyt päälavalla jyllännyt ja sitten viime näkemän kokoonpanonsa rajusti uudistanut camohousuviisikko sai Ratinaan tulleiden kannatuksen jotakuinkin täydellisesti. Bändin diskografia on pullollaan jyhkeitä melohevipaloja, joista oli Tampereellakin helppo ammentaa. Kokonaisuudessaan Sabaton veti varmasti ja näytti nykymiehistölläänkin olevan genressään jatkossakin varteen otettava orkesteri, laulaja Joakim Brodenin tyylittömästä machoilusta huolimatta.
Yhdysvaltalaisen hard- ja metalcoren lähettilään Hatebreedin uhmakas ja raivoisa tamppaus ei ollut aivan yhtä superia kuin esimerkiksi viime vuoden Tuskassa, mutta siitä huolimatta laulaja Jamey Jastan komentama rykmentti näytti kakkoslavalla mitä kuuluu ja kuka käskee. Hirveä energia ja murakka soundi siivittivät tunnin mittaisia riehujaisia niiden osalta, jotka sellaisesta suinkin nauttivat. Suoraan sanoen Hatebreedin musiikki ei itsessään ole sellaista, jota jaksaa pelkästään kuunnella varttia pidempään. Bändin vetovoima piilee sen keikoissa.
Saunan vuosimallia 2013 sinetöinyt tanskalainen, raskaampaa ulosantia ja 50-luvun rockia yhdistelevä Volbeat jaksaa nykyisellään kiinnosta kerta kerralta vähemmän. Tämän vuoden kinkereihin bändi sopi kuitenkin mainiosti. Radioaalloilta tutut rallit saivat viilenneessä illassa anniskelupuolellakin viihtyneiden käsille muutakin liikettä kuin pelkkää koukistelua. Tuulessa vaappunut yleissoundikaan ei näyttänyt meininkiä kauheasti haittaavan.