Ensimmäistä kertaa järjestetty Rock The Beach eli pitkälti kolmen pääesiintyjänsä varassa. Green Day, 30 Seconds To Mars ja Rammstein olivat ne, jotka toivat massat Hietaniemen hiekkarannalle ja se näkyi muun muassa siinä, että harvat muut esiintyjät saivat valtaisia yleisömääriä, vaikka kattaus oli varsin nimekäs.
Koska kyseessä on Infernon verkkosivut, keskityttäköön tässä raportissa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta festivaalin selkeästi metalliseen antiin. Green Dayn tai 30 Seconds To Marsin arvioimiseen minulla ei olisi edes kompetenssia. Mielestäni niiden menestys perustuu lähinnä yleisönkosiskeluun ja messiaaniseen henkilöpalvontaan. Esimerkiksi Green Dayn keikka oli pääosin yleisön laulatusta ja ikonisten kuvien ja imagon esittelyä. Kyllähän minäkin viihteestä ja show-meiningistä pidän, paljonkin, mutta mainittujen yhtyeiden ulkokuoren alta löydän pelkästään musiikillista ja karismaattista tyhjyyttä.
Keskiviikko 26.6.
Keskiviikkona toisen päälavan korkannut Parkway Drive on asiansa osaava ryhmä, mutta samalla sen metalcore on auttamattoman geneeristä ja välillä yksinkertaisesti tylsää. Toisaalta, voiko tässä genressä enää tehdä mitään virkistävää?
Queens Of The Stone Age taas on aina pelkkää asiaa. Kun Josh Homme astelee kanssamuusikoidensa perässä lavan sivustasta esille, tajuaa heti, että nyt on suuri persoona ja aito rocktähti läsnä. Viimeistään kolmantena soitettu No One Knows sai yleisönkin riehaantumaan. Pitkän linjan fanin on turha toivoa tällaisella festivaalikeikalla mitään harvinaisempaa materiaalia, nimettömältä ensilevyltäkään ei soitettu yhtään kappaletta. Toisaalta juuri ilmestyneeltä …Like Clockwork -levyltä soitettiin kolme kappaletta, jotka toimivatkin vallan mainiosti. QOTSA oli selkeästi yksi Rock The Beachin parhaimpia bändejä.
Stone Sour oli myös varsin hyvässä keikkakunnossa, mutta senkin aikana lavan edessä oli yllättävänkin väljää. Neljäntenä tullut Made Of Scars -rypistys oli alkukeikan kohokohta, loppukeikasta suurimpia värinöitä aiheutti odotetusti akustisen hengähdystauon jälkeen soitettu Through Glass -hitti sekä hieno Black Sabbath -cover Children Of The Grave. Muuten aktiivisesti mukana laulanut nuorten naisten fanikunta tosin ei varmaankaan edes tunnistanut BS-lainapalaa.
Perjantai 28.6.
Jo neljän korvilla esiintyneellä Mustaschilla tuntui olevan vähän väsy. Noin kymmenestä näkemästäni Mustasch-keikasta tämä oli selkeästi huonoin. Settilistassa ei ollut valittamista, mutta Parasiten ja Double Naturen kaltaiset mahtibiisit esitettiin jotenkin laiskanpulskeasti ja rutinoituneesti. Pahinta oli I Hunt Alone -klassikon katkaiseminen turhanpäiväisellä reggae-jamittelulla. Toivottavasti keikka oli epäsuotuisasta esiintymisajasta ja turnausväsymyksestä johtuva poikkeustapaus, eikä merkki yhtyeen lopun alusta.
Reckless Lovelta ei puolestaan energiaa puutu. Olli Herman johtaa joukkonsa kerta toisensa jälkeen täysillä taistoon ja katsojan tehtäväksi jää vain nauttiminen. Tässä yhtyeessä opportunismi ja tietty ammattimainen laskelmointi eivät myöskään vähennä viehätystä. Ei voi kuin hykerrellen seurata, kuinka Herman esittelee kolmen ensimmäisen kappaleen aikana parhaimmat poseerauksensa ammattikuvaajille ja keskittyy sen jälkeen enemmän yleisön miellyttämiseen. Rokkaava uusi kappale Bad Loving lupaa hyvää elokuussa ilmestyvältä Spirit-levyltä. Festivaalien parasta kolmannesta, heittämällä.
Airbourne on saman virkeän koulukunnan edustajia. Loppupeleissä siltä kuitenkin puuttuvat erinomaiset kappaleet. Jalan alle menevää tamppausta kyllä löytyy esikuvien tapaan, mutta sävyjä ja melodioita saisi olla enemmän. Vara-AC/DC:n roolissa esimerkiksi veteraanibändi Krokus vetää pidemmän korren, se nähtiin hiljattain Ruotsin Sweden Rockissa.
Rival Sons taas haluaa olla korvaaja Led Zeppelinille ja muutamalle muulle blues/hard rockin suurnimelle. Bändi oli tungettu tapahtuman pienimmälle lavalle ja varsinkin kalja-alue pursusi yleisöä. Kolmanneksi viimeinen Keep On Swinging tuntui saavan perseet ketkumaan letkeimmin ja muutenkin bändi tuli, näki ja voitti. Ahkera Suomen-kävijä kannattaa ehdottomasti tsekata seuraavalla vierailulla, isommat lavat varmasti odottavat.
Lauantai 29.6.
Sympaattisen Jason Newstedin johtama Newsted jätti nyt ristiriitaisemman tunteen kuin taannoin Sweden Rockissa. Yhtye hoitaa homman intensiivisesti ja suurella sydämellä, mutta elokuussa ilmestyvän Heavy Metal Music -debyyttilevyn kappaleista muodostuu lavalla yksiulotteisempi kuva kuin albumia kuunnellessa. Lisäksi settiin olisi kannattanut sisällyttää hienosti junttaava Above All, joka avaa Heavy Metal Musicin. Kaikesta huolimatta Newstedistä on lupa odottaa vielä paljon.
Paperilta katsottuna Enter Shikarin metalcoren ja elektronisen musiikin ristisiitos saattaa aiheuttaa vastenmielisyyden tuntemuksia – muotivirtaukset kun lässähtävät niin nopeasti. Lavalla hassun kesämiesmäisesti pukeutuneen yhtyeen esiintyminen oli kuitenkin viihdyttävää seurattavaa ja tästäkään keikasta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Vedon lopussa kitaristi Liam Clewlow lähti juoksentelemaan pitkin rantahietikkoa ja päätyi lopulta seisomaan yleisön käsien päälle. Lopulta miehen kitarakin taisi jäädä rytäkässä jonkun yleisön edustajan haltuun.
Danko Jones on myös liekeissä joka ainoa kerta, kun miestä ja hänen mukaansa nimettyä bändiä näkee keikkalavalla. Toisaalta rokkikukko alkaa jo toistaa pahasti itseään välispiikeissään ja maneereissaan, joten pieni uudistuminenkaan ei taitaisi olla pahitteeksi. Festivaalikansa sai kuitenkin hyvää kaljanvetomusiikkia lauantai-iltaan.
Graveyard hurmasi pikkulavalla huuruisella 70’s-rockillaan, mutta vähitellen ajatukset alkoivat kääntyä päälavan suuntaan ja Rammsteiniin.
Saksalaisbändin keikat ovat tunnetusti spektaakkeleita isolla S:llä ja odotukset olivat jälleen korkealla. Eikä niitä petetty! Härski meininki naulattiin jo Ich Tu Dir Weh -avauskappaleessa, kun tulitteet räiskyivät ja laulaja Till Lindemann laskeutui lavan ylärakenteista nahkaan ja pinkkiin tekoturkikseen pukeutuneena, kuin vielä nykyistäkin painajaismaisempana Tuksuna. Sitä seurasi tiukasti soitettu ja jumalattomalla tulen ja perversioiden määrällä maustettu kaksituntinen. Vaikka tuttujakin show-elementtejä oli paljon, niin Rammsteinissa viehättää kuitenkin se, että aina seassa on myös uusia kikkoja. Mein Teilin aikana kosketinsoittaja Christian Lorenz sai aimo annoksen tulta ja räjähteitä päällensä ja muutenkin tulella leikkiminen näytti läpi keikan jo aidosti pelottavalta. Moinen toiminta on vaatinut valtavan määrän suunnittelua ja tarkkaa valmistelua, ettei loukkaantumisia tulisi. Sopimusteknisistä syistä keikan kuvaaminen ei ollut valitettavasti Infernolle mahdollista.