Live: Devin Townsend Project – Pakkahuone, Tampere, 13.3.2014
Devin Townsendin uusi tuleminen on eräs raskaan musiikin parhaista feel good -tarinoista. Kun mies kymmenen vuotta sitten räyhäsi Strapping Young Ladin keulilla, hän sylki maailmaan turhautumista, vihaa ja pahaa oloa, joskin huumorilla höystettynä. Tosiasiassa vitsit olivat vähissä, kun päihteet, stressi ja loppuunpalamisen peikko veivät miestä.
Tapasin Townsendin vuonna 2006 Provinssirockissa, kun SYL oli siellä keikalla. Olen harvoin tavannut haastateltavia, joilta ei ole tehnyt mieli kysyä mitään. Tuolloin ei tehnyt. Pöhöttynyt, kalpea, rättiväsynyt ja hiljainen kanadalaisnero oli sanalla sanoen surullinen ilmestys.
Vähän myöhemmin mies hajotti SYL:n, piti hermoloman, tuli isäksi ja palasi Devin Townsend Projectillaan – täysin uudestisyntyneenä. Nykyään hän on elinvoimainen, veitsenterävä, hauska, karismaattinen ja silminnähden hyvinvoiva mies. Pakkahuoneella saatiin tästä viime torstaina erinomainen todiste.
On jotenkin mahtavaa, että ennen niin synkkää raporttia mielellään toitottanut Townsend on nykyään kuin paraskin rakkauden lähettiläs. Devin Townsend Project yhdistelee kekseliäästi nokkelaa huumoria, maailmaasyleilevää eteeristä kauneutta ja julmetun raskaita riffejä. En keksi ketään muuta, joka tekisi vastaavaa yhtä pistämättömän tyylitajuisesti.
Mitä huumoriin tulee, Ziltoid-häröily on täysin oma lukunsa. Keikallakin tämän kajahtaneen avaruusnuken pällistelyä saatiin seurata hyvä tovi. Vuoden 2007 Ziltoid the Omniscient -levylle on odoteltu seuraajaa pitkään, ja ilmeisesti Z2 on nyt todellakin tulossa. Townsend meinasi keikalla, että ideoita piisaa muutenkin yli oman tarpeen, ja mikäs siinä, kunhan ei taas mene liian stressin puolelle. Tässä on taiteilija, jonka on ilmeisesti pakko olla jatkuvasti tekemässä jotain.
DTP:n musiikki on massiivista äänivyöryä, josta on vaikea eritellä yksittäisiä raitoja. Soittamisen rosot eivät tähän musiikkiin kuulu, vaan kaikki on turboahdettua, kerrostalon kokoista ja sokerihuurrettua. Tämä jos mikä on korvakarkkia. On pakko antaa täydet pisteet myös taustabändille. Rumpali Ryan Van Poederooyen hurmaa tekniikallaan, tarkkuudellaan ja tanakalla voimallaan. Basisti Brian Waddell oli leikannut partansa, mutta eipä se suoritusta näkynyt haittaavan. Kitaristi Dave Youngilla sentään oli vielä turpajouhikko tallella.
Taustanauhoilla on Townsendin touhuissa suuri rooli. Vaikka itse suhtaudun niihin usein hieman penseästi, tässä yhteydessä annan täyden synninpäästön. Tällaista massaa ei yksinkertaisesti saisi aikaan kahdella kitaralla, bassolla, rummuilla ja laululla.
Niin, se laulu! Townsendin laulajankyvyt hakevat toden totta vertaistaan. Hänellä on uskomattoman monipuolinen ääni, joka ei horju nuotista. Ei, vaikka mies silminnähden kärsi flunssasta, koska joutui tyhjäämään nenäonteloitaan tämän tästä. Räkään liittyen muuten huvitti, kun Townsend ilmoitti kyseisen päivän olleen toinen putkeen, kun hän ei kaiva nenäänsä. Lykkyä tykö vaan projektin jatkolle.
Tausta-animaatiot tukivat show’ta komeasti, vaikkeivät ne sinänsä mitään suurta taidetta olekaan. Hienosta DTP-logosta oli ainakin osattu ottaa kaikki irti. Settilistaan voi aina kaipailla jotain lisää. Epicloud-levyn (2012) Save Our Now tai Hold On olisivat kelvanneet, mutta mitään en olisi halunnut jättää poiskaan. Miltei puolitoista tuntia musiikillista hyvän olon ilotulitusta, jossa ei ollut yhtään tylsää hetkeä.
Uskomaton äijä.