Mistähän tätä vyyhtiä lähtisi purkamaan! No, kronologia lienee hyväksi havaittu ratkaisu.
Tämän vuoden Provinssirock oli allekirjoittaneelle kolmastoista putkeen, ja vaikka välillä on kiistatta tuntunut siltä, että miksi täällä ollaan vuodesta toiseen, vuosimalli 2013 palautti syyn mieleen kirkkaasti.
Vaikka satoi, ja vaikka oli vielä vähemmän ihmisiä kuin viime vuonna! Tänäkään vuonna Provinssiin ei saatu koko kansan meganimiä ja yleisömagneetteja. Koko päälavan kentän täyttävä tungos System of a Downin keikalla vuonna 2011 tuntui kaukaiselta muistolta, kuten myös vielä kovempi Foo Fighters -tungos vuonna 2008. Toivon syvästi, että tämän ja viime vuoden yleisökadosta ei seuraa mitään liian dramaattista. Vaikka kävijän näkökulmastahan tämä oli ihan mahtavaa – ei jonoja, ei tungosta.
Kun ajelin Seinäjoelle torstai-iltana, mietin että omalle kohdalle näin hyvää kattausta ei ole sattunut vuosiin. Down, Sólstafir, Bad Religion, Kvelertak, Witchcraft… Huh. Näitä bändejä lähtisi katsomaan minne tahansa muuallekin kuin Provinssiin.
Perjantai
Päätin ottaa reippaan out of the box -asenteen, jota suosittelen varauksetta kaikille, ja kävin katsomassa alkajaisiksi paria nimeä, joiden aikana ehkä takavuosina olisi hengaillut mieluummin leirissä. Saarilavalla esiintyi French Films, josta on povattu kovaa vientitoivoa, eikä se ainakaan hemmojen keikkakunnosta jää kiinni. Näin hyvällä tavalla epäsuomalaista, hyväntuulista ja laskelmoimatonta indietä on mukavaa diggailla, vaikkei ole edes Helsingistä!
Jatkoin Von Hertzen Brothersin kimppuun päälavalle. Soittotaidosta ei jää kiinni eikä biiseistäkään, mutta jokin minua on aina tästä yhtyeestä työntänyt luotaan. Eikä se nytkään oikein lähtenyt. Kuuluu sarjaan ”bändejä, joista haluaisin tykätä, mutta en vaan tykkää”. Mutta syytettäköön tästä minua.
Hexvesselin tunnelmointi Rumba-teltassa oli taattua laatua, mutta olin sen verran nousevissa festarifiiliksissä, etta melankolissävytteinen maalailu ei oikein rimmannut sieluntilani kanssa. Yhtyeen kokoonpano on ilmeisesti jonkin verran supistunut, mutta se ei ilmaisun väkevyydessä tunnu ainakaan negatiivisesti. Tyydyin katsomaan pari biisiä ja jatkamaan matkaa.
Brittiläinen Bastille on ilmeisen hip ja pop, mutta meikää se ei harmi kyllä juuri puhutellut. Elektronista äänimaisemaa yhdistettynä aika tavanomaiseen rockiin, mutta ei todellakaan huonosti. Kun Ylex-teltassa alkoi tanskalainen Mew, tutustumiseni jäi lyhyeksi.
En edes tiennyt, että Mew on yhä hengissä, mutta onpa hyvä että ovat! Bändi osaa loihtia aivan oman tunnelmansa ja ulosanti on rytmisesti harvinaisen kiinnostavaa. Vielä telttalavan valoshow päälle, niin avot. Bändi kävi Special-hitin ja And the Glass Handed Kites -levyn kanssa mainstream-suosion kynnyksellä vuonna 2005, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Ehkä parempi niin. Ainakin tekemisen paloa ja suurta tunnetta tuntuisi löytyvän. Tammikuussa yhtye katkaisi siteet Sony-jättilafkaan ja ilmoitti tekevänsä kuudetta levyä omillaan. Arvostan.
Hämmentävän kovaan crossover-suosioon murtautunut Pää Kii veti Rumba-teltan melkoisen täyteen. Yhtye soittaa tarttuvaa punk-poppiaan viehättävän vaivattomasti ja Teemu Bergmanin tekstit lähentelevät nerokkuutta – kaikessa näennäisessä yksinkertaisuudessaan. Tästä keikasta jäi sellainen olo, että voisihan tämä olla parempikin. Puolen tunnin rykäisystä jäi hyvä fiilis, mutta jotenkin säyseämpi esitys se oli kuin olisin odottanut.
Saarilava raikasi vähän toisen mallin punkkia, kun yli 30-vuotias veteraani Bad Religion tykitti hittikavalkadia ilmoille. Näin bändin kolme vuotta sitten Ilosaarirockissa ja muistiin jäi, että homma toimii niin maan perkeleen hienosti yhä vaan. Ja toimihan se nytkin! Erityisellä ilolla oli tervehdittävä sitä, että uusimman (hyvän!) True North -levyn ralleja kuultiin, muun muassa mainion epä-badreligionmaisesti rokkaileva Dharma and the Bomb.
Greg Graffin on saakelin karismaattinen ukko. Ja Brooks Wackerman on rumpujen takana saanut bändin potkimaan kovempaa kuin ikinä, kaikki kunnia Bobby Schayerille.
Päälavalla odoteltiin jo Bluria, jonka nimi oli painettu Provinssin mainoksiin isoimmalla. Mietin siinä, että vaikka Provinssissa on paljon väkeä jotka muistavat myös 1990-luvun, lieneekö parikymppisillä, joita yleisössä on merkittävä osa, mitään käsitystä tällaisesta yhtyeestä? Kun keikka alkoi, kenttä täyttyi nopeasti miksauskopille asti, muttei läheskään täyteen.
Festarikeikkaa voisi tuskin sopivammalla biisillä aloittaa kuin Girls & Boys. Bändi teki heti selväksi, että tässä ei ole väsynyt ysärireliikki läpsyttelemässä, vaan hyvässä iskussa oleva bändi soittamassa. Damon Albarn on onnistunut vanhenemaan niin, että tuskin on housukoko kasvanut. Enkä suoraan sanoen tiennyt, että yhtyeellä on repertuaarissaan niin paljon taiteellisesti kunnianhimoista, hienoa materiaalia. Se on se hittibiisien kirous, kun aina kuulee vaan niitä. Viihdyin tihkusateessa koko keikan, ja henkinen hattuni nousi korkealle.
Vielä Kvelertak saarilavalla. Erlend Hjelvikhän on laiha poika nykyään! Pitkä tukka vaan heiluu ja hirveä meininki. Viimeksi todistin bändin 2011 Tuskassa, jolloin Anders Breivik oli juuri tehnyt 77 uhria vaatineet terrori-iskut Norjassa. Kvelertak esiintyi surunauhat käsissään ja energia oli aivan uskomaton. Siinä keikassa tuntui olevan jotain maagisen puhdistavaa.
Nyt yhtyeellä on enemmän ammennettavaa kun on uusi Meir-levy ulkona, mutta bändistä voi kyllä nauttia vaikkei tuntisi biisin biisiä. Rokkiriffit, mustan metallin kanssa flirttailevat korinat, tarttuvat melodiat ja tolkuton soittamisen riemu ratkaisevat. Kiitos! Tykkäsin!
Lauantai
Jälleen kerran piti aloittaa festaripäivä hivenen epätyypillisissä tunnelmissa, joten suuntasin Rumba-telttaan katsomaan The Scenesiä. Nuoret jäbät veivaavat nytkähtelevää rockia vahvasti The Mars Voltan hengessä, mutta livenä kaikki riemu ja ryminä ei vielä ihan välity. Kun en tuntenut biisiäkään ennalta, tuli mieleen, että suoremminkin voisi välillä soittaa, ihan vaan että jotain tarttuisi hihaan.
Alkuperäinen ajatukseni oli tulla alueelle vasta Popedaksi, mutta kun täällä oltiin, Cheekiltä ei voinut välttyä. Pisteet sille kaverille, joka osti paidankin. Perusteet kuuluivat, että ”jos keikalla tulee vain kolme omaa kertosäettä, se on paidan paikka”.
Puolustusvoimien varusmiessoittokunta soittaa keikan joka Provinssissa, mutta nyt oli varmasti ensimmäinen kerta kun olin katsomassa. Ihan hauskoja biisivalintoja ja tiukkaa soittoa. Mikael Saari on lisäksi aivan pätevä laulaja. Erityismaininta kitaristikaksikolle, varsinkin tiluttajasankarille. Kun Beat Itin soolo lähti, taisi leuka loksahtaa aika monella. Mietittiin siinä kaverin kanssa, että onkohan varusmiessoittokunnassa sellainen meininki, että pitää osata soittaa Beat Itin soolo samantien, kun herätetään metsäleiriltä keskellä yötä?
Sitten päästiin asiaan! Tarkoituksena oli käydä katsomassa Popedaa päälavalla vain pari biisiä, mutta kyllähän siinä sitten vierähti koko keikka. Koska onhan se kova! Poskipääni olivat kipeät vielä seuraavana päivänäkin silkasta hymyilystä. Kun tällainen suomirockin ikihonka veivaa lavalla Rokkikonetta, ei siinä voi tulla kuin hyvä fiilis. Sekin huvitti, että bändi käytti päälavan leveydestä omaan lavasetuppiinsa vain noin puolet. Hyvä!
Tässä vaiheessa piti lähteä leiriin hetkeksi, ja pahoittelut Children of Bodomille, mutta se jäi nyt tällä kertaa väliin. Tähtäsin seuraavaksi Witchcraftiin, joka teki vahvan vaikutuksen alkuvuodesta Tampereen Klubilla. Aivan samanlaisella teholla keikka ei saarilavalla toiminut, mutta Magnus Pelanderin poissaoleva olemus ja rumpali Oscar Johanssonin huikean vaivaton soitto toimivat aina. Hieno veto!
Sitten oli vuorossa Danzig. Ukko on kiistatta kova luu, mutta kuten kaverini kiteytti, ”Glenn Danzig on vähän kuin Pate Mustajärvi, mutta paskempi”. Vaan ei käy russuttaminen nyt, yllättävän hyvin siellä äänijänteitä riitti. Kun joku Devil’s Plaything lähti, se väistämättä osui aika hyvin hermoon. Spesiaaliohjelmana oli se, että Doyle Wolfgang von Frankenstein ilmaantui lavalle veivaamaan The Misfits -biisejä pääpirun kanssa. Tunnen Misfitsiä auttamattoman pintapuolisesti joten biiseistä on vaikea sanoa mitään, mutta ei niitä nyt ainakaan paskasti soitettu.
Sitten Sólstafir, suosikkibändini! Rumba-teltan lavalle ilmaantui neljä silhuettia aloittamaan verkkaisesti Ljós i Stormia. Aluksi soundimaailma tuntui suttuiselta ja tunkkaiselta, mutta nopeasti se saatiin auki. Kun ilmoille puskettiin Djákninn, en voinut välttyä kyyneleiltä. Huh huh. Setin loput biisit olivat Fjara, Svartir Sandar ja Goddess of the Ages. Tämä bändi hurmaa kerta toisensa jälkeen.
Goddess of the Agesissa nähtiin hauska episodi, kun laulaja-kitaristi Addi tarjosi röökiä kitaristi Sæþór Maríus Sæþórssonille. Körssi tipahti lavalle, ja Addi noukki sen takaisin. Vaan kuinka ollakaan, lattialta noukittu savuke ei enää meinannutkaan kelvata Sæþórssonille. Kappaleen murskaavan melankolian keskellä tilanteessa oli jotain sangen huvittavaa.
Jostain kumman syystä menin seuraavaksi katsomaan ruotsalaista The Soundsia päälavalle. Rumba-teltassa olisi alkanut punkjuna, jossa olisi vetänyt muun muassa Nyrkkitappelu, mutta ohi meni saatana! Ruotsalaista poppia kuunnellessa meni nekin hetket. Ei se nyt oikein hetkauttanut, ja myönnettäköön, että valtaosa keikasta meni kavereiden kanssa keskustellessa. Fiksuja, sentään.
Stone vielä saarilavalla. Get Stonedilla lähdettiin kuten pitääkin, ja siitä saatiin oikein hyvä biisiputki käyntiin. Näin bändin maaliskuussa Pakkahuoneella ja aiempiakin kohtaamisia on ollut, mutta kieltämättä tässä öisessä Provinssi-vedossa oli aivan oma tunnelmansa. Onhan tämä kova bändi! Saas nähdä, kuinka pitkään tämänkertainen jäähyväiskiertue jatkuu…
Kerrottakoon sekin kosminen vääryys, että leirintäalueella tapasin Lost Societyn Samy Elbannan, mutta hänellä ei ollut lippua festarialueelle. Nuorukainen oli kartoittanut aidan yli -mahdollisuudet Stonen keikalle päästäkseen, mutta ei onnistunut.
Sunnuntai
Viimeinen päivä, voi kurjuus! Tarjolla olisi ollut Ismo Alankoa ja Samae Koskista, mutta leirissä venähti, kuten sunnuntaisin on valitettavasti tapana. Menin katsomaan vasta Kaija Koota, ja sehän toimikin yllättävän vahvasti! Merkillisiä fiiliksiä sitä voi saada merkillisistä lähteistä. Myös J. Karjalaisen keikka päälavalla tuntui sangen vahvalta.
Pikaisen Nicole-tsekkauksen (hyvä!) jälkeen riensin saarilavalle katsomaan Pertti Kurikan Nimipäiviä. Kuten eräskin kaveri totesi, itkuhan siinä meinasi tulla, silkasta ilosta! Siinä ei haitannut, vaikka menivät vähän Joensuu ja Seinäjoki sekaisin. Aivan fantastinen keikka ja bändi.
Turbonegro veivasi teltassa vahvalla karismalla, mitä osasin ennalta aavistella. Uusi laulaja Tony Sylvester on ottanut homman haltuun mahdollisimman tyylikkäästi. Oli pakko pyrskähdellä, kun mies jakoi yleisön kahtia ja laittoi toisen puolen laulamaan ”woooo-oooo-OOOOO” ja toisen puolen ”I got erection”. Hienoa toimintaa! Ja erikoismaininta jälleen kitaristi Euroboylle. Miehen kitarasoolot ovat ihan tolkuttoman siistejä.
Sunnuntain tarjonnassa oli oikeastaan enää yksi vahva tärppi. Down ja saarilava. Ja voi luoja, miten vahvasti New Orleansin miehet ottivat koko festarin haltuun. Phil Anselmon kaltaisia jurrikoita ei taatusti kasva muualla kuin Yhdysvaltojen syvässä etelässä. Äijän karisma on ihan kohtuuton. Kun Anselmo osoitti välispiikissä kaljatelttaan ja käski siellä käsiä ilmaan, lavan edessäkin tehtiin epähuomiossa samoin. Ei tarvittu kuin yksi ”not you”, ja kädet laskivat kuin taikaiskusta. Näin!
Ihan kuin joku Witchtripper ei olisi jo saanut yleisöä kyllin sekaisin, Bury Me in Smoken lopussa nähtiin se kuuluisa huipennus. Kyllä, Kari Aalto ja Pertti Kurikka Downin kanssa lavalla! Aalto huusi suoraa huutoa mikrofoniin hymy korvissa. Minulla meni kylmät väreet, kun Phil Anselmo antoi Pertti Kurikalle kitaran kaulaan ja näytti mistä väleistä riffi menee. Ei näin hienoa lopetusta voi ollakaan!
Sen jälkeen oli ihan turha jonkun In Flamesin räpeltää päälavalla, anteeksi vain. Ja vaikka Converge veivasi hirmuisella sykkeellä Rumba-teltassa, ei sitä tehnyt mieli jäädä katsomaan. Downin keikka oli niin upea piste iin päälle muutenkin kohdallani kaikkien aikojen parhaassa Provinssissa.