Inferno kävi tsekkaamassa Portugalin goottimetalliveteraanien ja Ruotsin melokuolettajien vedot loppuunmyydyssä Ääniwallissa. Lauantai-ilta, rutkasti väkeä ja väkijuomia. Tanssiaskelia otettiin, tutut ja vieraat halattiin. Katsojien kasvoilta huokui onnellisuus, into ja ilo.
Moonspell
Suorastaan röyhkeän kokoiset stagat poskilleen kasvattanut vampyyripäällikkö Fernando Ribeiro veti heti ensi sekunneista lähtien satanen lasissa. Yli kolme vuosikymmentä susilauman johtajana, eikä (veren) hyytymisen merkkejä näkyvissä. Soittamisen riemu välittyi koko bändistä.
Keikka tärähti kerrasta täysillä käyntiin, kun avauskaksikoksi oli valittu läpeensä täydellisen Irreligious-levyn (1996) hittibiisi Opium ja majesteettinen Awake. Tämähän on rohkea, mutta lopulta kenties hieman heikosti toimiva aloitus. Shokkiherätys heti kärkeen, mutta itse olisin säästellyt tätä biisiparia hitusen myöhemmäksi.
Alun huuma notkahti harmillisesti setin keskivaiheilla, kun kuvioihin astui The Antidoten (2003) kolmen putki: In and Above Men, From Lowering Skies ja Everything Invaded. Joku noistakin tykkää, mutta kun diskografiasta olisi pystynyt noukkimaan jo pelkästään Irreligiousilta minkä tahansa kappaleen, ja tulos olisi ollut timanttia. Mutta ei. Ehkä noita on kiva soittaa. Tai jotain.
Jään tässä vähän jumiin Moonspellin settilista-asiaan. Bändi rundaa nyt ilman uuden levyn ”painolastia”, eli settiin voisi riuhtaista vaikka mitä herkkua. Valinnanvaraa on. Olisi esimerkiksi ollut erittäin suotavaa, että tänä vuonna kolmekymppisiään viettävä Wolfheart olisi saanut enemmän tilaa. Nyt kuultiin pakollinen Alma Mater, joka toki toimii yleisön hoilauksia myöten totaalisen upeasti. Mutta silti. Missä Vampiria, Love Crimes tai …of Dream and Drama?
Moonspell päätti keikkansa tuttuun tapaan tsiljoona kertaa kuultuun, mutta aina yhtä jylhänä vyöryvään Full Moon Madnessiin. Kylmät väreet olivat tosiasia. Portugalin gootit vetivät viihdyttävän ja energisen keikan, mutta nälkähän tästä silti jäi. Kenties jo ensi vuonna uudestaan Irreligiousin 30-vuotisjuhlien merkeissä? Ja uutta levyäkin seuraavalle vuodelle jo lupailtiin.
Dark Tranquillity
Eihän Mikael Stannen kurkku koskaan mikään kosteikko ole ollut, mutta nyt kuultiin kyllä sen verran kuivana rapisevaa korinaa, ettei paremmasta väliä. Kylkiluitansa telonut Stanne oli muuten oma itsensä: leppoisa ja alvariinsa hymyilevä keulamies.
Dark Tranquillity on tasalaatuinen suorittaja. Ääniwallin bunkkerin uumenissa ei koettu suuria elämyspiikkejä, mutta jengi vaikutti nauttivan täysin siemauksin läpi yhdeksäntoista biisin vedon. Alkuaikojen DT:n fanit jätettiin kylmäksi, kun vanhin kappale oli varsinaisen setin viimeisenä kuultu Projector-levyn (1999) mainio ThereIn.
Kolmen biisin encore polkaistiin käyntiin Havenin (2000) The Wonders at Your Feetillä. Siihen päälle Lost to Apathy sekä Misery’s Crown, ja ilta oli sinetöity. Mitä jäi käteen? Mikäli yleisön antamasta tuesta voi päätellä mitään, göteborgilainen melokuolo upposi faneihin kuin mummo suohon. Setissä pääpaino oli luonnollisesti viimevuotisella Endtime Signals -levyllä, jolta kuultiin viisi vetoa. Ja hyviä biisejähän siltä löytyy. Esimerkiksi Not Nothing toimi myös elävänä oikein hienosti.
Dark Tranquillity jätti kuitenkin kokonaisuutena mietteliään tunteen. Stannen ulosanti ei – ymmärrettävistä syistä – ollut sillä tasolla kuin normaalisti. Ero helmikuussa The Halo Effectin keulilla vedettyyn Tavastian-keikkaan oli melkoinen. Tarkennuksena tosin, että haasteet kuuluivat nyt nimenomaan örinöissä, puhtaat tuntuivat lähtevät yhtä sulavasti ja laadukkaasti kuin ennenkin.
Ja vaikka Moonspellin settilistassa olisikin ollut pienen ryhtiliikkeen paikka, niin Portugalin miehet vetäisivät sen verran kovan keikan, että DT tuntui väkisinkin hitusen laimealta, turhan tasaiselta ja puhtoiselta. Liekki paloi, mutta kunnon roihu jäi syttymättä.
Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Timo Isoaho (kuvat 9.4. keikalta Tampereen Tavara-asemalta)
