Teksti: Jaakko Silvast, kuvat: Olli Leino
Paluuni rikospaikalle tapahtuu viisi vuotta edellisestä. Suomen parhaaksi rock-festariksi useaankin otteeseen äänestetty John Smith Rock Festival Laukaassa on ollut priimaa aloituksestaan, kesästä 2016, lähtien. Kun saavun Peurunka-järven heinäkuiseen rantamaisemaan ensi kertaa sitten kesän 2019, on olo kuin kotiinsa tulisi. Kaikki on edelleen kuten kuuluukin: kolmen festaripäivän bändikattaus, vehreän vihreä miljöö, kaikki toimivat palvelut ja kaikki ne ihmiset, jotka tänne kuuluvat.
Torstai 18.7.
Mikkeliläinen melometalliryhmä Dyecrest sai kunnian avata tämän vuoden John Smithin. Se tapahtui pienoisessa vesisateessa, mistä muodostuikin pitkälti viikonlopun yksi teemoista. Sadetta tuli tai ainakin sateen uhka oli toistuvasti läsnä. Mutta kuitenkin, ehkä kelin vuoksi Dyecrestin setin avaus sujui vähän katsellessa puolin ja toisin. Tosin loppukeikaksi säästetyt setin iskevimmät ja melodisemmat kappaleet pääsivät paremmin oikeuksiinsa, kun veden tulokin taukosi. Tässä vaiheessa torstain alkuiltaa jo suht runsaslukuinen yleisö löysi hyvin Kaaos Stagen nurmikentälle, mitä bändikin kilvan kiitteli. Eniten Dyecrestin setissä kiinnosti se, miten bändin nykyinen laulaja Heidi Aaltonen vetää power metalia. Vastausta ei tarvinnut kauaa etsiä: vakuuttavasti. Aaltonen muistetaan parhaiten yhden levyn 2000-luvun alussa tehneestä tamperelaisesta hard rock -yhtye MoonMadnessista. Siinä musassa Aaltosen samettinen ääni on omimmillaan, mutta korkeisiin nuotteihin vaivatta yltävän laulajattaren suoritus jätti kuulijan odottamaan jo tulevaa. Mitä kaikkea Dyecrestin ja Aaltosen nyt noin vuoden kestänyt kollaboraatio synnyttääkään jatkossa?
Päälavan eli Radio Rock Stagen korkannut portugalilaislegenda Moonspell oli yksi torstain positiivisimmista tapahtumista. Veteraaniporukka oli Laukaassa kaikkea muuta kuin väsynyt, eli energinen ja hienolla settilistalla varustettu. Ainoa yllätys oli se, että darkmetalistien yleisesti ehkä tunnetuin biisi Opium vetäistiin heti keikan aluksi. Tällä manööverillä säästyttiin ainakin koko vedon ajan jatkuneilta pyyntöhuuteluilta. Olen oman kokemuksen perusteella mieltänyt Moonspellin aina enemmän klubibändiksi ja siksi keikan intensiivisyys auringonpaisteiseksi muuttuneessa säässä jopa yllätti. Keulamies Fernando Ribeiron ääni oli loistavassa kunnossa, kitaristi Rocardo Amorim veteli makeita sooloja sekä yhtyeen viimeisin kiinnitys, rumpali Hugo Ribeiro, räimi vähäeleisesti mutta voimalla. Loppusetin kliimaksin Moonspell leipoi The Last of Usin, Alma Materin ja Full Moon Madnessin tahdein. Päälavan edustavan nousevan ruohikkokatsomon jo tässä vaiheessa liki täyttänyt yleisö sai mitä halusi, eli melko harvinaista heviherkkua varsinkin Keski-Suomen leveysasteilla.
Loppuillan setit alkoivat kunnolla thrash-veteraani Testamentista. Bändi ryskäsi pelkästään kahden ensimmäisen levynsä, The Legacyn (1987) ja The New Orderin (1988), materiaalista koostuneen settinsä läpi samalla tutulla kaavalla eli räiskyen ja ammattimaisesti. Näillä kappaleilla ei voi vikaan mennäkään, tosin bändi ei ollut aivan niin tiukassa vireessä kuin aikaisemmin. Välispiikeistä päätelleen solisti Chuck Billy luuli soittavansa Helsingissä, toki kalifornialaisesta näkökulmasta Suomi ja Helsinki lienevät yksi ja sama paikka. Tonttinsa Testament toki John Smithissä täytti, ja kuuleman mukaan tätä bändiä on haviteltu Laukaaseen jo festareiden alusta lähtien. Onneksi homma viimein onnistui.
Metallimusiikin näkökulmasta John Smith -torstain taiteellisin huipentuma koettiin puolalaisen äärimetallikonkari Behemothin toimesta. Gdanskilaisryhmän saatanalliset säkeet kohosivat korkeuksiin pimenevässä keskisuomalaisessa kesäillassa, jossa päälavan valaistusarsenaalikin pääsi avautumaan täyteen loistoonsa. Behemothin melodinen ja teatraalinen hevi istuu kaikessa tummuudessaan juuri tällaiseen suureen yleisötapahtumaan kietoen mustanpuhuvaan vaippaansa käytännössä jokaisen paikalla olevan. Sen lumouksen vaikutus kestää aivan alusta aina viimeiseen nuottiin saakka.
John Smith Rock Festivalit ovat bändikattausten suhteen olleet aina täynnä niin sanottuja peliliikkeitä, yleensä onnistuneita sellaisia. Yksi kesän 2024 peliliikkeistä oli metallimusiikin tuoreimman superbändin Cemetery Skylinen kautta aikojen ensimmäisen keikan saaminen Laukaaseen ja sen sijoittaminen torstaille juuri puolen yön jälkeen. Keikka olikin sellainen, mitä todella kannatti odottaa. Toki kaikesta kuuli, että porukka oli lavalla ensimmäistä kertaa yhdessä, mutta laulaja Mikael Stanne, kitaristi Markus Vanhala, rumpali Vesa Ranta, kosketisti Sande Kallio ja basisti Victor Brandt omaavat tahoillaan niin järkyttävän määrän keikkamaileja, että alan rautaisina ammattilaisina vetivät Kaaos Stagella tiivismittaisen, mutta silti täysipainoisen keikan. Cemetery Skylinen debyytti Nordic Gothic julkaistaan vasta lokakuussa, mutta jo nyt kuultujen sinkkumaistiaisten myötä paikalle jäänyt runsaslukuinen yleisö pääsi fiilistelemään keikan kunnolla mukana. Etenkin toisena kuultu radiohitti In Darkness soi hunajaisen jylhästi. Vedon intensiivisyyttä pohjustivat myös Cemetery Skylinen -biisien suhteellisen lyhyet mitat, mitkä ainakin allekirjoittanut otti ilolla vastaan. Tämän tyylistä musiikkia on tehty massiivit edellä jo aivan tarpeeksi, joten Nordic Gothicin julkaisua odotelaan tässä osoitteessa kasvavalla kiimalla. Cemetery Skylinen musiikissa on oman näkemyksen lisäksi sopiva määrä Paradise Lostia ja toistaalta The 69Eyesiä, mikä voi osoittautua yhtyeen menestyksen kannalta hyvinkin sopivaksi keitokseksi. Mainittakoon vielä, että Cemetery Skyline -setin ainoan lainabiisin, Roy Orbison -hitti I Drove All Nightin, yhtye versioi tyylikkään muhkeana.
Perjantai 19.7.
Kaaos Stagella päivän avanneen ruotsalaisen Ereb Altorin bathorylainen pakanametalli sopi Peurungan jälleen kerran sateiseen puistomiljööseen jokseenkin täydellisesti. Bändin melodiakylläinen raskas keskitempopaahto on jotain, mikä on vienyt allekirjoittanutta niskaperseotteella nyt noin vuoden verran eikä yhtyeen sävellysten laadukkuutta, melodiakylläisyyttä ja jylhää äänimaisemaa voine dissata kukaan. Gävleläisnelikon homma toimi livenäkin saumattomasti, niin englanniksi kuin ruotsiksi. Mainittakoon, että kielisoittimiakin käskevä Ereb Altor -keulamies, laulaja Crister ”Mats” Olsson on mikin varressa todella kova tekijä. Myös tällä keikalla bändin yleisssoundi oli priimaa, kuten käytännössä jokaisella keikalla koko viikonloppuna.
Italialaisen pitkän linjan power-jyrä Rhapsody of Firen fantasiahevi palveli loistavasti päälavalla seuraavana auringon jo pilkahdellessa Peurunka-järven rantamaisemissa. Bändi voitti alkuunsa melko vaatimattoman yleisömäärän puolelleen ja pisti sen hyppimään, laulamaan ja moshpittaaman mukanaan. Rhapsody of Firen setti Laukaassa oli koottu pelkistä hiteistä. Avausveto Unholy Warcry oli odotettu ainakin tässä osoitteessa, samoin myöhemmin kuullut Dawn of Victory ja Emerald Sword. Keikan tunnelmallisinta laitaa edusti Symphony of Enchanted Lands II -levyn slovari The Magic of the Wizard’s Dream, jonka Rhapsody of Fire esitti pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa, vuonna 2015 edesmenneen näyttelijä Christopher Leen muistolle. John Smithin -keikan perusteella Rhapsody of Fire olisi nykykokoonpanossaan enemmän kuin tervetullut Suomeen myös klubikeikoille.
Perjantain keikoista on mainittava vielä kotoinen hevilegendamme, kuopiolainen Tarot, joka kuuleman mukaan on niittänyt yleisöä ylivoimaisilla vedoillaan jo aiemmin tänä kesänä. Vuosi sitten Kuopiossa koetut paluukeikat enteilivätkin jotain tällaista, mutta John Smithin -veto osoitti, että Tarot on jopa täysin ylivoimaisessa keikkakunnossa. Kun yhtyeen backkatalogi yhdistetään tahoillaan aktiivisesti keikkaileviin jäseniinsä, ei ole mikään ihme, että tulos on koetunlainen. Vaikka Tarot-keikka alkoi jo iltaseitsemän jälkeen, veti yhtye Radio Rock Stagen yleisöalueen käytännössä täyteen. Tätä keikkaa oltiin Keski-Suomessa odotettu eikä turhaan. Bändi toimitti rautaisesti alusta eli Pyre of Godsista maaliin eli Crawlsspaceen saakka.
Lauantai 20.7.
Ruotsalainen melometalliryhmä Bloodbound oli yksi omista täkyistäni tämän vuoden John Smithissä. Bändi on tehnyt 20 toimintavuotensa aikana jo kymmenen levyä, joista kuitenkaan yksikään ei ole ollut täysin ylivoimaista settiä. Nyt ensi kertaa livenä todistettuna Bloodbound yllätti positiivisesti. Suhteellisen suorasukainen, paljon brittihevilegendoiltakin lainaava musiikkinsa toimii ainakin kesäfestareilla oikein tyylikkäästi. Bloodbound luettakoon yhdeksi John Smith -organisaation peliliikkeistä jo mainitun Rhapsody of Firen sekä torstaina soittaneen Visions of Atlantisin lisäksi. Laukaassa on näinä vuosina opittu laadukkaisiin melometalliakteihin, joita kaikki kolme edellä lueteltua bändiä edustavat. Niitä harvemmin edes kuulee Suomessa omilla keikoillaan.
Lauantaina tuli tsekattua myös 30-vuotisen historiansa kunniaksi paluun festarilavoille tehnyt Suburban Tribe, jonka veto John Smithissä ei ollut maailmoja syleilevä, mutta silti kokemuksena hieno. Eniten ilahdutti se, että bändi ratsasti vuoden 2001 eponyymin viidennen pitkäsoittonsa biiseillä startaten homman Perfect Darkilla ja pudotellen jatkossa myös Into the Bluen, Oil and Waterin sekä luonnollisesti myös upean Frozen Ashesin. Suburban Triben keikka oli veteraaneilta hyvin odotetunlainen ja odotettukin, sillä jälleen oli Radio Rock Stagen kenttä käsiä pullollaan. Festariolosuhde verotti hiukan tämän keikan tiukkuutta, mutta toisaalta vedon loppupuoden rankka sadekuuro jopa lisäsi sitä, etenkin sopivasti ennen Manimal-levyn (2004) Silent Rain -hittiä. Lavalla käväisi Sunflower- ja First Spring Day -biisien ajan myös Subbareiden alkuperäisvokalisti Jouni Markkanen. Senkin uhalla, että saan porttarin Tuskaan, totean, että Markkasen karaoke-tyyppinen laulusuoritus ei varsinaisesti räjäyttänyt Laukaan taivasta. Kuriositeettina toki hienoa, että mies ja yleisö huomioitiin tällä tavalla.
Alla Olli Leinon ottamia tunnelmakuvia festariväen keskeltä. Kuvia tapahtuman esiintyjistä löydät täältä ja täältä.
