Omalaatuisena pienempänä metallifestivaalina porskuttanut Saarihelvetti järjestettiin Tampereen kauniissa ja piskuisessa Viikinsaaressa jo viidettä kertaa. Tapahtuman organisaatio oli selvästi kuunnellut kävijäpalautetta, sillä festivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa kaksipäiväisenä. Tämä toimikin ainoana keinona laajentaa festivaalia, joka sijaitsee rajallisen kokoisessa ja osittain luonnonsuojelulla alueella. Kun yleisökapasiteetti tapahtumassa on pysytellyt hieman yli 2000 kävijän tuntumassa, kävijäkunta oli nyt mahdollista hajauttaa kahteen päivään. Ennätysyleisön keränneessä tapahtumassa vieraili jatkobileet mukaan laskettuna 5000 metallipäätä. Tämä vastasi samalla Viikinsaaren koko historian suurinta yksittäistä yleisötilaisuutta. Kippistä sille!
Vaikka festivaali oli likimain loppuunmyyty, ahdistuksilta ja suonen tykytyksiltä vältyttiin melko hyvin. Erityisen positiivista oli edellisvuosia useammin liikennöivät laivavuorot, jotka mahdollistivat nopeamman pääsyn saareen ja sieltä pois. Myös tapahtumapaikan riittävä henkilökunnan ja fasiliteettien määrä pitivät huolen siitä, että uuvuttavimmilta jonotuksilta vältyttiin. Miinukseksi sen sijaan lasken muille kotimaan festivaaleille tyypillisen panttijärjestelmän puuttumisen, mikä aiheutti loppupeleissä tarpeetonta tölkeissä ja pulloissa kahlaamista. Lisäksi tapahtumassa myyty ruoka oli tyypillisiin festarihintoihinkin verrattuna suolaisen kallista.
Saarihelvetissä on totuttu näkemään mukavan erityylistä raskasmetallia, mutta tietynlainen saman karsinan industrial metal -yhtyeiden suosiminen on ollut havaittavaa. Jos kotimaan bilemetalliruhtinas Turmion Kätilöt on vakiintunut festivaalin vuosittaiseksi pääesiintyjäksi, nyt tapahtumassa nähtiin jo melko paljon samanhenkisiä orkestereita. Tällaisia olivat ainakin Fear of Domination, Ruoska ja Machinae Supremacy. Muuten asia ei niin haittaisi, mutta samaa lajityyppiä vaikutetaan tuuttaavan myös joka äänentoistolaitteesta pitkin festaria jatkotapahtumia myöten.
Oli Saarihelvetin bändikattaus profiloitunutta tai ei, tapahtumassa todistettiin laadukkaita ja takuuvarmoja esityksiä. Eniten tällaisia nähtiin bändeiltä, jotka ovat kyseisen kokemuksen tottuneet säännöllisesti tarjoamaankin. Toki pieniä yllätyksiäkin tuli vastaan. Seuraavaksi esitellään valikoitu läpileikkaus perjantain ja lauantain bändeihin. Lisää valokuvaaja Antti Kalevan kuvia löytyy kuvagalleriasta.
Perjantai
Helvettiin saapunut ulkomaalaisvieras The Nomad Venäjän Pietarista toimi festivaalin avausbändinä. Valitettavasti pienen sisälavan kaikuisa ja puuroutuva soundipuoli ei palvellut yhtyeen raskaasti räyhäävää ja groovaavaa melodeathia. Ylipäänsä läpi tapahtuman tuntui olevan ongelmia ja lähestulkoon lottoa tanssisalissa esiintyvien yhtyeiden äänimaailman kanssa. Tästä huolimatta velivenäläisten veto oli mukavan rehti, nöyristelemätön ja hyväntuulinen paketti. Vaikka nuoren yhtyeen kappaleita ei voi kutsua vielä kovin omaperäiseksi, soittotaitoa, rouheutta ja kiukkuista asennetta löytyy jo.
On jännä, kuinka vahvasti ”Suomen Rammstein” eli Ruoska ratsastaa 2000-luvun alun simppeleillä industrial metal -kappaleillaan. Uutta musiikkia yhtye ei ole julkaissut yli kymmeneen vuoteen, mutta keikat jaksavat nostattaa yleisöä hurmioon ja tanssiin. Vaikka bändi ei ole koskaan viipynyt kovinkaan paljon levykuuntelussani, kyllähän sen raskaasti takova konejumputus toimii keikkaympäristöissä kuin häkä. Livemusiikkiahan tämä ennen kaikkea onkin. Tosin ajoittain yhtye tuntuu luottavan ehkä liikaa jokaisen lavamanööverinsä toimivuuteen ja mainitun Rammsteinin tyyliseen paisutteluun. Kaikesta huolimatta yhtyeen jämäkkä ja rasvainen show Saarihelvetin päälavalla sai jälleen suuta messingille ja automaattista vipatusta kehoon.
Punamaaleihin sonnustautuneen taistelumetallikopla Turisaksen toiminta on jäänyt viime vuosina musiikillisen karttani ulkopuolelle. Vaikka yhtyeen viimeisin levy on vuodelta 2013, se on ilmeisesti pysynyt koko ajan melko aktiivisena keikkarintamalla. Saarihelvetin ensimmäisen päivän pääesiintyjän veto oli joka tapauksessa ensimmäinen kerta, kun näen bändiä ties kuinka pitkään aikaan.
Täytyy sanoa, että kaipaan yhä niitä aikoja, kun yhtyeellä oli käytössään haitarinsoittaja. Tällöin bändin esiintymisissä oli suorastaan pirskahtelevan paljon fiilistä. Potkua bändiltä löytyy toki vieläkin yllin kyllin, mutta tietyllä tapaa kosketinsoittimilla tuettu atmosfääri luo minimalistisemman tunnelman. Vaan ei käy kieltäminen, etteikö solisti Warlord Nygårdin kipparoima jylhä pauhaaminen tekisi yhä vaikutusta. Keikka painottui erityisesti bändin varhaisempaan materiaaliin, josta kuullut To Holmagard and Beyond, A Portage to the Unknown ja Battle Metal jytäsivät edelleen komeasti ja yleisöä innostaen. Erityismaininnan bändistä ansaitsee yhtyeen pitkäaikaista viulisti Olli Vänskää keikalla tuurannut, erittäin näppärästi instrumenttiaan kurittanut virtuoosisoittaja Caitlin De Ville.
Turisaksen jälkeen nähtiin vielä sisälavalla tunnelmallista shoegaze black metal -soppaa keitellyt Møl. Tämä tanskalaisbändi oli tapahtumapäivän toinen ulkomaalaisvahvistus, ja se luotti tekemisessään raa’an melodiseen ja junnaavaan mustuuteen. Kuulaita ja psykedeelisiäkin tasoja saavuttanutta keikkaa kuitenkin haittasi sisälavaa vaivanneet soundiongelmat. Tämänkaltaisessa kenkiin tuijottelevassa tunnelmoinnissa olisi tärkeää erottaa nyansseja, jotka kuitenkin pääasiassa hukkuivat liikaan kaikuun ja puuroisuuteen. Bändi toimisi toisissa olosuhteissa varmasti paremmin livenä, mutta fanit saivat siitä tällaisenaankin varmasti itseäni enemmän irti.
Lauantai
Tarkoitukseni ei ollut raportoida tällä kertaa kotimaan surmacoresuuruudestasta, Rytmihäiriöstä. Bändin Saarihelvetin veto oli kuitenkin poikkeuksellisen tiukka ja latautunut, joten bändiä ei voi ohittaa. Vaikka toimivuuteen vaikutti yleisön aktiivinen läsnäolo, yhtye oli festivaalin päälavalla täydellisen kotonaan ja rempseällä fiiliksellä. Muutenkin päälava oli yhtyeelle täysin oikea paikka, kun vertaa bändin parin vuoden takaiseen täpötäyteen ja tunkkaiseen keikkaan tapahtuman sisälavalla. Nyt sekä yhtyeellä että kuulijakunnalla oli tilaa pitata, pogota ja elämöidä Gambinasta ja kohtalokkaasta juopottelusta kertovien rallien tahtiin.
Keikan kappaleet keskittyivät valtaosin bändin uuden levyn materiaaliin, joka onkin osoittautunut taatun tehokkaaksi liveolosuhteissa. Tämän lisäksi kuultiin monta räyhäävää täsmähituria, kuten Sataa Gambinaa, Olen kännissä ja Saatana on herra. Erityisesti keikan päättänyt jälkimmäisin rypistys venytettiin lyhyestä mitastaan huolimatta äärirajoilleen yleisön lietsonnassa. Kaikkiaan vedosta jäi erittäin positiivinen tunne.
Mikkeliläinen Bloodred Hourglass on noussut kovalla työllään pikkuhiljaa kohti suurempia yleisöjä. Viimeistään bändin kesäkuussa julkaistun neljännen kokopitkän Godsendin jälkeen yhtyeen keikoilla on havaittu entistä kovempi meininki ja paljon porukkaa. Hyvä esimerkki asiasta nähtiin bändin keikalla Saarihelvetin sisälavalla, jossa vallitsi tuntuvan riehakas ja hikinen tunnelma. Bändi on nostanut melodiapainotteisen death-thrashinsa jo sille tasolle, ettei sen tehokkuutta voi kiistää. Lisäksi kova keikkailu on tehnyt yhtyeestä hitsautuneen aggressiivisen ja hyökkäysvoimaisen rykmentin. Tässä on potentiaalinen manttelinperijä kotimaan metalliskenen isommille bändeille.
Rai rai rai. Kotimaan folk metallin suurin ja paatunein nimi, Korpiklaani, se jaksaa porskuttaa. Omissa kirjoissani bändin kulta-ajat alkavat olla jo takana, mutta kyllähän yhtyeen kansanperinnerallatus livenä vielä ihan hauskaa on. Vähintäänkin nostalgiaa tässä viljellään urakalla.
Keikan alkupään melko tehottomat uudet biisit olivat vielä varsin vaisua kuultavaa ja nähtävää. Tunnelma kuitenkin lähti kohoamaan kuin varkain yleisön pikkuhiljaa humalluttua ja bändin siirryttyä kovempiin aseisiin eli hittibiiseihin. Tavallaan asiassa nähtiin tyypillinen Suomi-ilmiö, kun ujosti käynnistynyt letkajenkka ja muu tanhuaminen moninkertaistui pienen rohkaisun jälkeen. Loppuun yhtye oli säästänyt todellisen ässävedon soittamalla peräkkäin bändin kolme klassista juopottelukappaletta: Tequila, Vodka ja Happy Little Boozer. Tässä vaiheessa meikäläinenkään ei enää malttanut olla lähtemättä letkajenkan jatkeeksi. Kyllähän vanhat ketut vieläkin tietävät, mistä naruista vedellä.
Festivaalin sisälavalla viimeisten bändien joukossa esiintynyt Medeia on pysynyt koko uransa hyvin kiinni omassa jutussaan. Tamperelaisbändillä on säilynyt pääasiassa hyvä ja omailmeinen ote tekniseen ja vaihtoehtoiseen death metaliinsa. Rotten Soundista tutun solisti Keijo Niinimaan lähdettyä kokoonpanosta 2014 bändi sai haalittua vahvuuteensa vähintään yhtä kovan multakurkun, Frans Aallon. Bändin vahvuus on näkynyt erityisesti livenä, ja näin oli myös Saarihelvetin pakkautuneella ja energisellä keikalla.
Bändi olisi kuulunut ilman muuta tapahtuman päälavalla, sillä tanssisali täyttyi nopeasti väestä jättämällä mattimyöhäiset kokonaan ulkopuolelle. Keikkaa kauempaa katsottunakin pystyi kuitenkin jälleen havaitsemaan, kuinka yhteen raskasmyllytys yhdistettynä upeaan tekniseen taituruuteen sai jengin puolelleen. Toki yhtyeellä oli tällä kertaa myös kotikenttäetu puolellaan, minkä pystyi aistimaan tiiviin tuttavallisessa ilmapiirissä. Kun vielä soundit olivat sisälavan keikalle jopa yllättävän erottuvat, vedosta jäi vahva maku. Enpä ole tältä yhtyeeltä tainnut kyllä huonoa keikkaa koskaan todistaakaan.
Medeian jälkeen pyörähdin vielä tutkailemaan Saarihelvetin jokavuotista pääesiintyjää, Turmion Kätilöitä. Pian kuitenkin koin kaiken show’ssa olevan niin täyttä toisintoa edelliskerroista, ettei ollut tarvetta jäädä pidemmäksi aikaa. Niinpä suuntasin paluulaivalle päin ja jätin yhtyeen omaan ylhäisyyteensä ja jopa hämmästyttävän uskollisen fanikuntansa pariin. Huolimatta tietyistä huomautuksistani tämänkertaisen Saarihelvetin jätti jälleen taakseen hyvillä mielin.
