Teksti: Jaakko Silvast Kuvat: Janne Pappila
Sympaattinen kaupunkifestari Vantaan Myötätuulirock joutui tänä vuonna jo ennakolta lievään vastatuuleen, kun tapahtumaan kiinnitetyistä yhtyeistä viisi (Mike Monroe, Apocalyptica, Stam1na, Kotiteollisuus, Amorphis) peruutti tulonsa muutamaa kuukautta ennen kekkereitä. Syynä peruutuksiin oli ennakkolippujen heikko myynti, jonka perusteella ei pelkästään voitu taata huippuesiintyjien palkanmaksua. Eihän siinä auttanut Myötis-porukan osalta muu kuin pistää paletti uusiksi, painaa pilettien hintoja alemmas ja luottaa kesäiseen keliin, muihin hyviin bändivalintoihin ja uskollisiin festarikävijöihin. No, bändivalinnat osoittautuivat lopulta onnistuneiksi, kävijöitä varsinkin lauantaina riitti mukavasti ja sitä kelipuoltakin saatiin kokea viikonlopun aikana oikein ääripäitä myöten.
Infernon festaripartio lampsi Hakunilaan pieksämäkeläisten outometallistien FM2000:n löylytellessä lauteilla. Kuulosti kulkevalta. Varsinainen ensimmäinen nähty bändi oli tämän vuoden Tuskassa laulajansa Ari Koivusen osalta jokseenkin laiskasti esiintynyt Amoral, joka oli kuitenkin Vantaalla liikkeellä aiempaa huomattavasti paremmalla sykkeellä. Bändi oli tuulikoneiden siivittämänä lennokas ja tarkka, kuten viimeksikin, mutta nyt myös solisti Koivunen jaksoi haastaa lavaan eteen kokoontunutta harvalukuista mutta innokasta yleisöä.
Sateen pikku hiljaa nostaessa märkää päätään lavalle kampesi suomalaisia vanhan liiton hevirokkimiehiä sisäänsä kätkevä meksikaanimetallibändi Los Bastardos Finlandeses. Yhtyeen show oli hieman väkinäinen, mutta soitto kulki patteristi Twist Twist ”El Grande Bastardo” Erkinharjun maanläheisen tuplabassaripoljennon rytmittämänä ihan mallikkaasti. Pääasiassa keskivertoa parempia levykokonaisuuksia vuodesta 2005 lähtien rustannut helsinkiläisryhmä pyöritti jengiä vielä kahdella vahvalla coverilla, Ted Nugentin Cat Scratch Feverilla ja Motörheadin Ace of Spadesilla. Biiseistä varsinkaan jälkimmäistä ei kannata ihan kenen vaan lähteä julkisesti lainaamaan, mutta LBF:n karpaasien karisma riitti tähän mainiosti.
Kaikista pahiten sateen raiskaamaksi joutui kouvolalaista tunnelmametallipartio To/Die/Foria katsomaan tullut yleisö. Vaikka vettä kovasti vihmoikin, T/D/F sai hienon vastaanoton ja vastasi siihen tasapainoisella tunteroisella. Viimeisin Samsara (2011)-lätty oli osoitus siitä, että yhtye ei musiikillisesti roiku pelkkien muutamien radiohittiensä varassa, vaan pystyy nyt ja jatkossa säveltämään vahvoja levykokonaisuuksia. Muun muassa tuoreimman levyn melankoliajollotus Folie Á Deux soi pirun kaihoisasti Hakunilan pimenneessä illassa, mainion draivin omaavasta Hail of Bulletsista puhumattakaan. Tilanteessa, jossa goottimetalligenren maamme pitkäaikaisista ykkösnimistä Charon on lyönyt pillit pussiin, HIM ei juuri kotimaassa esiinny ja Entwinekin todella harvoin, ovat To/Die/Forin keikat aina tervetulleita tarttuvine mollimelodioineen ja viiltävine kosketinvalleineen.
Sateen jo suurimmalta osin lakattua illan päättivät vuorollaan pääkaupunkiseudun riffirockylpeys Blake ja kalakukkokaupunki Kuopion industrial-meisseli Turmion Kätilöt. Ensiksi mainitusta parhaiten mieleen jäivät intensiivinen soitto sekä tasapainoinen ja muhkea soundimaailma. Jälkimmäinen taas tamppasi hurmoksessa tarkasti ja perusteellisesti loputkin ilmat pikku hiljaa jo koteihinsa valuneesta possesta.
Lauantai
Myötiksen toisen päivän ensimmäinen todistettu liveakti tapahtui kotoisen Hammerhedin toimesta. Nelikon turboahdettu ja stonerhaikuinen thrash kulki innostuneen murskaavasti vaikkakin yhtyeen tarjoilema biisipaketti oli sisällöltään hiukan sävytön. Mukavasti se kuitenkin loi energiaa vielä toistaiseksi erittäin pienilukuisen yleisön kintereisiin. Erityismaininta keikkasuorituksesta täytyy jakaa Hammerhed-basisti JP Immoselle, jonka nelikielisen varressa suorittama kyntömanööveri potki kurnuttavan komeasti.
Myötätuulirockin 2012 parhaimman keikan arvonimi Infernon kirjoissa menee Pelle Miljoonalle. Rumpukompeista ja laulusta vastannut maestro Miljoona, basisti Tumppi Varonen ja kitaristi Jukka Melametsä keulivat maanläheisesti punkin, reggaen ja rockin rytmein ja nakkelivat alati kasvaneelle festariyleisölle Pellen suurimpia hittejä vuosikymmenien takaa. Vai mitä sanotte muun muassa näistä: Väkivalta ja päihdeongelma, Rakkauden karavaani, Pelko ja viha, Juokse villi lapsi (tanakan rock), Lanka palaa, Olen kaunis, Tahdon rakastella sinua (omistettu Perussuomalaisten kansanedustaja James Hirvisaarelle) ja varsinaisen setin päättänyt Moottoritie on kuuma. ”Vanhaa paskaa”, kesäisiä ja kiireettömiä, kaukomaat mieleen tuovia fiiliksiä. Ennen muuta vanhoissa reggae-notkisteluissa näkyi aito kunnioitus kyseistä musiikinlajia kohtaan. Vaikka kuinka puhutaan suomenkielisen reggaen noususta, ovat kaiken maailman stigit ja jukkapojat vielä valovuosien päässä Pelle Miljoonan karheista, mutta luontaisen svengaavista rytmeistä ja elettyä elämää tihkuvista lyriikoista. Bueno!
Seuraavana toinen Myötiksessä positiivisesti yllättäneistä orkestereista. Kotoinen Fear Of Domination oli ainakin tässä osoitteessa ennalta täysin kääntämätön kortti, vaikka retkue on perustettu jo kuusi vuotta sitten ja ehtinyt julkaista muutamankin levykäisen. Bändin vahvasti kosketinvetoinen ja ruotsalaisen Painin mieleen tuova konehöystöinen melodeathjunttaus lopulta myös toimitti sen mitä alun mahtipontisilla intromahtailuillaan lupasi. Nimittäin, ensimmäisen kymmenen minuutin ajan olin varma, että FOD:n meiningissä on enemmän uhoa kuin saumatonta soitto- ja sulavaa esiintymistaitoa saati sävellyksellistä kovuutta. Viimeksi mainitussa on bändillä vielä jonkin verran petrattavaa, mutta hienon metallishown yhtye taisi. Enkä muista milloin olisin todistanut keikan introna toimineen näyttävän tuli- ja akrobatiaesityksen. Tulikeppejä pyörittäneet naaraat ja uroot saatiin lavalle vielä keikan loppupuolella tarjoilemaan hevin tueksi käsipelissä toteutettuja pyroefektejä. Omaperäistä ja toimivaa!
Lauantaipäivän ruotsalaisveiraista ensimmäisenä soittanut Engel yllätti sekin. Bändin musiikissa on vahva Göteborg metal -leima, mutta uskokaa tai älkää, tämän joukkion soundissa ja esiintymisessä oli mukana rutkasti myös likaista ja uhittelevaa ”rokkaa muna ulkona” -asennetta, joka sai ainakin tämän yleisön edustajan spontaanisti mukaan fiilikseen. Kitaristikaksikko Niklas Engelin – Marcus Sunesson kuljetti biisejä mainiosti ja paikoin Blackie Lawlessilta kuulostanut laulaja Magnus ”Mangan” Klavborn riehui kuten asiansa osaavan keulamiehen kuuluukin.
Insomniumin upottavan melodiamonsuunin iskettyä täysilaidallisen nälkäisen yleisön niskaan oli aika ottaa vastaan Myötätuulirockin ennalta ehkä mielenkiintoisin porukka, niin ikään ruotsalainen Amaranthe. Tämä 2010-luvun metallipäiden oma Abba pompotti jengiä sulavalinjaisen, turskin ja kärpäspaperinlailla tarttuvan debyyttinsä (Amaranthe, 2011) biiseillä käytännössä miten tahtoi. Tänä vuonna (Suomessakin) paljon keikkaillut kuusikko oli soitannollisesti hirmuisessa tikissä. Jo pimenneessä illassa myös bändin taakseen saama valoshow pääsi mainiosti oikeuksiinsa.
Festarit päättäneen Ensiferumin folk-ryöpytyksen tahdissa olikin aika lähteä lämmittämään saunan lauteille kylmenneen lauantai-illan kohmettamia jäseniä. Iso käsi sympaattiselle Myötätuulirockille tämän vuoden kattauksessa. Vuonna 2013 sitten jälleen uudestaan!