Ei ole kovinkaan montaa vuotta niistä ajoista, kun Lordi keikkaili Suomessa harmittavan harvakseltaan jos lainkaan. Viime vuosina tilanne on onneksi alkanut kehittyä parempaan päin, ja festarivetoja on ollut joka kesä. Edellisistä klubikeikoista ehti kuitenkin vierähtää reilusti yli kaksi vuotta. Viimevuotinen Screem Writers Guildiin (2023) ja Monsterican Dreamiin (2004) keskittynyt rundi ei pysähtynyt täällä asti, mikä on tosi harmi. Syyhän ei suinkaan ole siinä, etteikö kysyntää riittäisi.
Tällä kertaa Euroopan-rundiin onneksi kuului pari esiintymistä Suomessa, ja koko rupeama käynnisteltiin Tampereen Tavara-asemalta viime perjantaina. Samalla päivämäärällä ilmestyi yhtyeen yhdeksästoista(!) albumi Limited Deadition.
Lordin kohdalla uusi levy ei tiedä pelkästään uutta kiertuetta, vaan uutta aivan kaikkea. Uudet puvut, uudet lavasteet, uudet ohjelmanumerot, ja mitähän vielä. Lavalle pystytetty, selkeästi H.R. Gigerin töistä inspiraatiota saanut uusi linnake oli tälläkin kertaa näyttävä. On pakko arvostaa sitä, miten viimeisen päälle yksityiskohtaisesti koko show on suunniteltu. Tämmöisiä pukuja ja lavasteita ei väännetä ihan yhdessä iltapäivässä, eikä lavan ja soittajien pukeminen keikkakuntoon ole sekään viiden minuutin homma. Nykypäivänä harvalla bändillä on näin näyttävää liveshow’ta, ja jos onkin, niin ne kaverit soittavat areenoilla. On tosi hienoa, että Lordi pitää tässäkin asiassa vanhan liiton perinteitä yllä.
Bändin keikkoihin olennaisena osana kuuluvat jokaisen soittajan omat soolo-osuudet. Tässäkin tehdään taidetta siinä, miten keikan normaalisti tylsimmästä osuudesta on saatu oikeasti viihdyttävä numero. Sooloihin kuuluu soitto-osuuden lisäksi jonkun crewin jäsenen lahtaaminen hahmolle sopivaan tapaan. Musiikillisesti soolot eivät välttämättä ole erityisen kiinnostavia — tosin tällä kertaa teemana olivat uuden levyn henkeen sopivasti vanhat tv-sarjat. Aika monella veti naaman hymyyn, kun rumpali Mana alkoi hakata pannuja Ritari Ässän tunnarin tahtiin.
Rundin ensimmäinen veto sujui kaikin puolin hienosti ja ainakin katsojan näkökulmasta ilman mainittavia kömmähdyksiä. Hellizabeth-biisin aloituksen ”mokaaminen” oli tietysti läppä, ja vähän kulunutkin sellainen. Noin muuten vitsit ajoivat asiansa, ja Mr. Lordin itseironista ja lupsakkaa jutustelua on aina hauska kuunnella. Se tekee näistä aina hyvän mielen keikkoja, vaikka tunnelma on muutenkin tosi välitön. Bändi selkeästi viihtyy lavalla ja on loistavassa vedossa. Kyllä näissä puitteissa on yleisönkin pakko viihtyä.
En voi valittaa kuin keikat pituudesta: puolitoista tuntia pääesiintyjältä on niin sanotusti bare minimum. Etenkin, kun tuohon aikaan lasketaan kaikki mahdollinen God of Thunder -intronauhasta outroon. Soolojen ja välispiikkien jälkeen varsinaista biisien soittoa oli ehkä tunnin verran.
14 biisiä onkin kovin vähän jopa Lordin mittapuulla. Ehkä tämä selittyy sillä, että rundin alkuun haluttiin ottaa pehmeämpi lasku, tai sillä, että settilistassa (löytyy artikkelin lopusta) oli jo tämmöisenään tekemistä. Jälkimmäinen olisi varsin hyväksyttävä selitys, sillä Tampereella esitettiin neljä biisiä ensimmäistä kertaa ikinä. Sen lisäksi kaksi kappaletta oli kaivettu naftaliinista yli vuosikymmenen jälkeen. Näistä ilahduttavin ja yllättävin poiminta oli Lordiversity-pläjäyksen AOR-henkiseltä Humanimals-levyltä löytyvä Girl in a Suitcase.
Yllättävää kyllä, uudelta levyltä oli poimittu soittoon (sitä promoavalla rundilla!) vain avausraita ja ensimmäiset singlet. Pidin itsestäänselvänä juttuna, että noiden kylkeen olisi tullut ainakin keikkapäivänä musavideon saanut Fangoria, joka onkin heittämällä levyn kovimpia veisuja. Olisihan albumilla monia muitakin livesoittoon hienosti istuvia biisejä, mutta nämä ovat taas näitä ikuisia mielipidekysymyksiä. Settilistan tekeminen käy varmasti työstä, kun valikoimaa on lähes 20 albumin edestä, eikä kaikkia miellyttävää ratkaisua ole olemassakaan.
En ole ikinä nähnyt Lordilta huonoa keikkaa, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Vaikka hirviöiden parissa olisi viihtynyt huomattavasti pidempäänkin, niin illasta jäi kaikin puolin ainoastaan positiviinen fiilis. Nyt vaan sormet, varpaat ja sarvet ristiin, ettei seuraavia klubikeikkoja tarvitse odottaa taas näin kauaa.
Teksti: Elli Muurikainen, kuvat: Timo Isoaho
