Liveraportti: Hellsinki Metal Festival tuli ryminällä Suomen festarikentälle

Teksti: Tami Hintikka, Aki Nuopponen, kuvat: Olli Nurminen, Saku Suominen, Jaakko Meyn, Teemu Syrjänen

Aki: – Ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta, olipa kyse sitten uudesta festarista tai vaikka miten monesta muusta asiasta. Hellsinki Metal Festival teki ensimmäiset ulostulonsa ryminällä, komealla artistikattauksella ja metallifestariksi vielä uudenlaisella sijainnilla, joten ensimmäistä innostusta seurasi myös epäilyksiä. Ketkä tapahtuman taustavoimissa ovat? Voiko näin iso kattaus pysyä oikeasti hanskassa uudella tapahtumalla? Mitä jos tulee perumisia? Riittävätkö rahkeet kaikkiin käytännön järjestelyihin tapahtumaviikonloppuna? Mitä jos olut loppuukin kesken? Onko bajamajoja sittenkin liian vähän? Voiko lupaavasta festarista tulla sittenkin vain kaaosta?

– Jopa tapahtumaviikolla huomio kiinnittyi liikaakin pikkusälään tällaisissa muuttujissa. Helloween perui, tilalle tuli Apocalyptica ja hetken tuntui, että tämän on lopun alkua. Aikatauluja ei saatu muovattua sivuille, epävarmuuden tunne jatkui. Aluekartta julkaistiin päivää ennen tapahtumaa, kaikki vaikutti olevan tyyntä ennen myrskyä. Vielä perjantainakin kuului huhuja, etteivät portit auenneet ajoissa tai ainakaan hallin ohjelma ei alkanut ajallaan.

– Heti perjantaipäivän edetessä sai kuitenkin huokaista helpotuksesta ja huomata, että Hellsinki-festarilla oli kyllä pienet lastentautinsa, mutta lopulta kyse oli vain kauneusvirheistä hienosti järjestetyn tapahtuman pyörteissä.

Tami: – Jengiä oli tuhansittain, mutta ainakaan itse en havainnut kovin pahoja pullonkauloja. Ainoa kunnon tukos syntyi jäähallin uumenissa sijainneen lavan sisäänkäynnille, kun kaikki halukkaat eivät mahtuneet kerralla Black Box -permannolle.

– Muutoin tapahtumassa ei juuri tarvinnut jonotella. Porteilla toki aika ajoin, mutta sellaista se on kaikilla festeillä. Itse alueella oli poikkeuksellisen vähän jonottamista missään: ruoat, juomat, bajamajat – kaikkialle helppo ja nopea pääsy. Alueella oli muutenkin mukavasti väljyyttä, mikä teki oleskelusta miellyttävää.

Vanhan liiton sotaratsut perjantaina

Tami: – Perjantai oli vanhojen rässiniekkojen voittokulkua. Yli 40 vuotta omia outoja scifi-thrash-polkujaan kulkenut Voivod soitti hieman epäkiitolliseen aikaan, eli arkipäivänä kello kolme iltapäivällä. Vaan legendoiltahan lähtee mihin vuorokauden aikaan tahansa.

– Voivod-laulaja Snake on viihdyttävä keulamies. Hän on jatkuvasti ilmeilevä ja ilveilevä veijari, jossa on pientä stand up -koomikon vikaa. Mahtavaa seurattavaa. Settilistalle oli ripoteltu kappaleita koko quebeciläisbändin uran varrelta. Erityisen lämmittävää on kuulla sellaisia Voivod-klassikoita kuten Macrosolutions to Megaproblems, Killing Technology tai Thrashing Rage. Keikan päättänyt debyyttilevy War and Painin (1984) aloitusbiisi Voivod kulki hyvällä sykkeellä ja sai auringossa kylpevään yleisöön liikettä.

– Hellsinki-perjantain kovin keikka oli saksalaista laatua. Thomas ”Tom Angelripper” Suchin päälliköimä thrash metal -retkue Sodom oli rautaisessa vedossa. Vuonna 1989 Sodomista Kreatoriin loikannut kitaristi Frank Blackfire palasi takaisin viisi vuotta sitten. Nyt ukko heiluu lavalla kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Keihässankari otti keikalla yllättävänkin isoa roolia taustalauluineen ja välispiikkeineen.

– Keikalla vetävien musikanttien pääkoppaan ei pääse sitten millään, ja on aina vähän rohkeaa tehdä omia johtopäätöksiä toisten ihmisten fiiliksistä, mutta siitä huolimatta uskallan sanoa, että Sodom nautti täysillä. Kipakan rouhea teutonirässi rähistiin lavalta niin ensiluokkaisella otteella, ettei mitään määrää.

– Angelripperin Tompan ärisevä laulutyyli on täydessä terässä, eli ihanan raaka ja rosoinen. Miehen olemuksesta paistoi tyytyväisyys, ellei jopa suoranainen ilo. Yleisö sai tiukan setin rapeaa thrashiä, ja se palkitsi bändin täydellä tuella: SOODOM, SOODOM, SOODOM!

– Sodomia olisi helposti seurannut pidempäänkin kuin sen noin 50 minuuttia. Silti keikan päättäneen Persecution Manian (1987) Bombenhagelin jälkeen olo oli vain ja ainoastaan tyytyväinen. Siinä missä maanmiehensä Kreator kärsii paikoin Millen ääniongelmista ja turhan pehmoisista biiseistä, oli Sodom-keikka silkkaa aggressiivisen ja likaisen thrashin juhlaa. Tämä oli kova.

– Itse asiassa Sodom putsasi pöydän siihen malliin, ettei mikään sen jälkeen tuntunut oikein miltään. Länsinaapurimme Dark Funeral naputti periruotsalaista mustaa metalliaan pimenevässä illassa, eli show oli sikäli kohdillaan sekä valaistuksen että yleisen atmosfäärin osalta. Bändissä ovat ukot vaihtuneet kuin Incantationissa konsanaan, mutta kitaristi ja ahkera somepostaaja Lord Ahriman on pitänyt synkät hautajaiset toiminnassa jo 30 vuoden ajan.

– Dark Funeralin tuhatta ja sataa tykittävän black metalin eeppiset kuljetukset ja sahamelodiat eivät aina päässeet oikeuksiinsa Jäähallin parkkipaikalla. Tämän kaltainen musiikki menee livenä helposti mössöksi, eivätkä levyillä loistavat nyanssit nouse kunnolla esille. Täydet pisteet joka tapauksessa armottomasta ja viihdyttävästäkin vedosta.

Festarijärjestäjät, muistakaa melodisen metallin olemassaolo

Aki: – Komppaan täysin kaikkea Tamin hehkuttamaa vanhan liiton scifi- ja teutonithrashista, mutta Hellsinki-festarilla oli jo perjantaina toinenkin kulma: Tapahtuman oli ehkäpä aluksi tarkoitus olla vielä nykyistäkin ärhäkämpi metallifestari, mutta lopputulema oli jopa vieläkin tarpeellisempi, koska se antoi tilaa myös melodisemmalle metallille.

– Oli ilo nähdä Arion, Monuments ja Stratovarius vanhan liiton toimituksen joukossa keskellä perjantaita ja kaikki tämä olisi voinut saada käsittämättömän hienon kruunun, jos Helloween olisi esiintynyt perjantain kliimaksina, mutta kyllä se vielä kultaisempi kruunu oli silti Blind Guardian – tuo aivan liian harvoin Suomessa nähty power metalin timantti.

– Blind Guardian on sen luokan bändi lajissaan vielä tänäkin päivänä, että saksalaiset olisivat voineet soittaa vaikka koko The God Machine -albuminsa (2022) kannesta kanteen Hellsinki-festareilla ja luulenpa että aika moni olisi ollut todella tyytyväinen kuulemaansa ja näkemäänsä. No, Blind Guardian toki soitti uutukaiseltaan harmillisesti vain yhden kappaleen ja tyytyi noin muuten vanhan liiton hittikavalkaadiin suoraan 90-luvulta, mutta sekin toimi erinomaisesti.

– Hellsinki-festarilla Blind Guardianin setissä oli tasan nolla huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta, ja silti kymmeniä bändin parhaimmistosta jäi kuulematta. Siinäpä hauska, ja niin tuttu ristiriita festarikeikalle. Mutta se mitä kuultiin, oli täydellistä saksalaisen vanhan liiton power metallin juhlaa, jota ei pitäisi kuulla Suomessa vain kerran kahdeksassa vuodessa. Ai niin, ja Hansi Kürsch on vielä 57-vuotiaanakin aivan käsittämättömän mielipuolisen hieno laulaja.

– Toisin sanoen: Metallifestarien järjestäjät, buukatkaa tapahtumiinne myös melodisempaa metallia, olipa se sitten mallia suoraviivainen tai proge, koska hyvin kuratoituna näistä genreistä löytyy yhä loistavia täkyjä metallikansalle.

Vanhan liiton sotaratsut lauantaina

Tami: – Hellsinki-lauantai räjähti käyntiin, kun suomalaisen hardcoren kenties se legendaarisin, eli Terveet Kädet aloitti möykkäämisen kuuman elokuun auringon alla. Kello 13:30 ei ole kenties kaikkein optimaalisin festarivedon ajankohta, mutta eipä tuntunut missään. Ainoaan alkuperäisjäseneen, ikihonka Läjä Äijälään personoituva yhtye teki selvää jälkeä.

– Bändi oli hyväntuulinen ja erittäin ärhäkkä. Uudet ja vanhat TK-ryöpsähdykset seurasivat toisiaan kiivaaseen tahtiin. Läjä jutusteli mukavia, ja jutuista sai paikoin jopa selvää. Muun muassa itänaapurimme diktaattori sai kuulla kunniansa.

– Terveiden Käsien vedossa oli samaa henkeä kuin edellispäivän Sodomissa: pitelemätön ja hyökkäävä vanhan koulukunnan aggressiivisuus kohtasi aidon oloisen soittamisen ilon ja rentouden. Rentous ei ole sama kuin löysyys, jota TK:n setistä ei tosiaankaan löytynyt. Alle 45 minuuttiin taisi tulla kolmisenkymmentä kaahausta. Kylläpä maistuikin. UGH!

– Lauantain harmillisen päällekkäisyyden takia koin todellisen ”tunnelmasta toiseen” -tilanteen. Elävän reliikin, Bobby Lieblingin luotsaama Pentagram messusi ikivanhan liiton doom metaliaan auringonsäteiltä piilossa. Bändissä on-off -tyyliin soittanut legendaosaston kitaraukko Victor Griffin oli jälleen palannut Pentagram-vahvuuteen.

– Alle puolen tunnin tuomiogrooven jälkeen olin viihdytetty, ja oli aika laittaa aurinkolasit nenälle – tai siis, koko ajanhan ne olivat – ja suunnata ulkolavalle nauttimaan kesäpäivästä ja ryhdikkäästä dödsmetallista, jota tarjoili väkevän paluulevyn tänä vuonna julkaissut Vomitory.

– Kylläpä oli tämäkin bändi voimissaan. Vomitory veti reilusti alle tunnin setin, jossa ei havaintojeni perusteella ollut sekuntiakaan heikkoja hetkiä. Basisti-laulaja Erik Rundqvistin voimalliset örinät lähtivät livenäkin korkealaatuisina. Vomitoryn jenkkiläiset ja ruotsalaiset kuoloperinteet yhteen liittävä, ja thrashin vimmaisuutta sisältävä death metal oli totaalista tappoa.

– Yksi viikonlopun odotetuimmista oli Morbid Ang… ei kun siis, anteeksi, I Am Morbid. Entinen Morbid Angel -kaksikko David Vincent ja Pete ”Commando” Sandoval kiertävät maailmalla soittelemassa – yllätys, yllätys – Morbid Angelin kappaleita. Mukana menossa myös rivimiehet, eli kitaristit Bill Hudson ja Richie Brown.

– I Am Morbid on luonnollisesti Vincentin ja Commandon show. Kitarasoolokin tosin kuultiin. Sanomattakin selvää, että se oli totaalista ajanhukkaa. Ei tarvitse todistella olevansa Trey Azagthoth kun ei ole. Ketään ei kiinnosta. Tiluttelun tilalle vaikka napakka Day of Suffering. Olisi vienyt saman verran aikaa, mutta yleisö olisi nauttinut.

– Mikään ei kuitenkaan pystynyt pilaamaan Morbidin keikkaa. Vincentin örinät ja puhtaat lähtivät ilman moitteen sijaa, klassikkokuolorallit soivat, ja rumpukioskin takana hääräsi itse Commando Sandoval: eipä death metalilta juuri enempää voi toivoa. Commando osaa nämä biisit vaikka silmät kiinni, ja silmät ummessa hän enimmäkseen näytti vetävänkin. Menikö joka isku millilleen nappiin, sitä en tiedä, enkä välitä. Tästä nautittiin euforian vallassa.

– Settilistalla kuultiin kaksi biisiä per Morbid Angel -levy Altars of Madnessilta (1989), Blessed Are the Sickiltä (1991) sekä vuoden 1995 Dominationilta. Keikan loput seitsemän kappaletta olivat tänä vuonna kolmekymppisiään viettävältä Covenantilta. Setin jokainen kappale oli timanttia. No siis, tietenkin.

– Vaikka I Am Morbid on periaatteessa Morbid Angel -coverbändi, niin Vincentin puheissakin kuultiin rupattelua tyyliin ”meidän siltä ja siltä levyltä”. Tavallaanhan Morbid Angeleita on nykyään kaksi. Tällä on vaan eri nimi. Voin helposti todeta, että tunsin olevani Hellsinki-lauantaina nimenomaan Morbid Angelin keikalla. Ensi vuonna sitten Terrorizer?

Norjan mestareista ja oppipojista

Aki: – Hellsinki-festarin lauantai-ilta oli jo muutaman esiintyjän muodossa täydellinen esimerkki siitä, mistä pisteestä pohjoismainen moderni äärimmäinen metalli lähti liikkeelle 90-luvulla ja mihin se on vuosikymmenissä matkannut.

– Sattuipa nimittäin niin, että Hellsinki -01 lavalla soittivat vain muutaman tunnin erotuksella Leprous ja Emperor. Ensimmäisenä mainitun jäsenet soittivat vuosikausia Emperorin Ihsahnin soolobändissä ja molemmat orkesterit taustavoimineen ovat kuin perhettä useammassa sukupolvessa kuin vain osa yhtä pohjoismaan skeneä.

– Todistin viimeksi Leprousin Tampereen Pakkahuoneella aiemmin tänä vuonna. Tuolloin Leprous oli myynyt Suomessa kolme keikkaa loppuun suhteellisen isoilla klubeilla, ja yli 3000 suomalaista todisti bändin livenä. Ihmettelin jo tuolloin, miten näinkin koukeroinen progemetalli onkaan voinut löytää näin laajan yleisön jo pelkästään Suomessa ja samojen ajatusten äärellä huomasin olevani myös Hellsinki-festareilla, kun Leprous keräsi lavan eteen valtavasti yleisöä.

– Leprous on yhdistelmä haastavia mutta suuren tunteen sävellyksiä, valtavaa lahjakkuutta ja sellaista läsnäoloa lavalla, että bändistä pitävät jopa ihmiset, jotka eivät kuuntele metallia. Hitto, tiedän muutaman ihmisen jotka eivät edes kuuntele juurikaan musiikkia, mutta Leprous on heidän suosikkinsa. Kun laulaja-synisti Einar Solbergin ja muun Leprousin toimitusta katsoi nyt Hellsinki-lauantaissa, ei syy tälle ole lainkaan epäselvä: Leprous ei ole edes klubien vanki, vaan soi saada väkevän progemetallinsa toimimaan jopa aurinkoisessa elokuun illassa.

– Samalla bändissä kuuluu yhä se perintö, joka lähti ottamaan muotoaan Norjassa jo 90-luvulla ja jonka juuret ulottuvat kauaksi raskaan metallin kameleonttimaisuuteen. Aikaan, jolloin ahtaiden genrejen sijaan kaikkea saatettiin yhdistellä.

– Yksi norjalainen kantaisä tälle kaikelle on Ihsahnin luotsaama Emperor, joka päätti ohjelma Hellsinki-festareiden päälavalla. Ajatus voisi olla todella väsynyt. Norjalainen, viimeksi 22 vuotta sitten levyn julkaissut äärimetallibändi soittamassa niitä vanhoja kappaleita festareilla. Bändin jäsenet ovat lähes viisikymppisiä, ja he esittävät musiikkia jota he sävelsivät parikymppisinä, keskittyen vieläpä todella isosti yli 26 vuotta vanhoihin levyihinsä.

– Asia nyt vain on niin, että Emperorin täysin uniikki äärimetalli on jotain niin laadukasta, ajatonta ja tunnistettavaa, että minun puolestani tämä ryhmä voi esittää näitä samoja kappaleita vaikka Hellsinki-festareilla vuonna 2043.

– Kun Hellsinki-lauantai pimeni ja jossain horisontissa näkyi muuten JVG:n valoshow Olympiastadionin yllä, Emperor esitti Anthems to the Welkin at Duskin (1997) ja In the Nightside Eclipsen (1994) kappaleita tavalla, joka edustaa varmasti monelle täysin kliinistä insinöörimäisyyttä, mutta itse aistin tässä kaikessa yhä aidon hallitun kaaoksen.

Tami: – Juuri näin. Emperor oli äärimmäisen kova viisi vuotta sitten Tuskan kesäisessä auringonpaisteessa, mutta Hellsinki ja elokuun sametinpehmeä, tumma ilta tarjosi Keisarin setille aivan lumoavan luonnon oman valoshow’n. Ja tähän kun laitetaan päälle vielä ”Emperor feat. JVG” -valot ynnä ilotulitukset, niin voidaan hyvällä syyllä puhua ainutlaatuisesta keikkakokemuksesta.

Loppukaneetit

Aki: – Jollain tavalla täydellinen toimittaminen täydellisillä metalliklassikoilla Emperorin keikalla sai myös summaamaan mielissään sitä, että helvettiläinen, miten hyvin rakennettu tapahtuma Hellsinki Metal Fest oikeastaan olikaan: Se oli ohjelmaltaan liki täydellinen yhdistelmä vähän kaikkea kaikille, mutta monien bändien ja genrejen väliltä löytyi silti myös yhteys, ja samaan aikaan oikeastaan mistään ei tarvinnut huolehtia koko festarin aikana, kun kaikki asiat toimivat juurikin insinöörimäisellä tarkkuudella ja jos ei heti toiminutkaan, asiat pyrittiin korjaamaan heti tarkasti.

Tami: – Yhdyn edelliseen kirjoittajaan. Lauantai-illan ja koko festarin viimeisenä soittanut Watain aloitti keskiyöllä sisätiloissa, ja jengiä oli hyvin paikalla, mutta joukkoliikenneaikataulut ja yleinen kisaväsymys saivat porukkaa jo valumaan pääkaupungin yöhön. Vaikka ruotsalaiset kalmantuoksun erityislähettiläät vetivät kunnon tulinäytöksen, niin omalta osaltani Emperor sinetöi kivikovalla toiminnallaan koko festin.

– Ensimmäistä kertaa järjestetty Hellsinki Metal Festival todellakin tuli ryminällä Suomen festarikentälle. Nordiksella, eli Helsingin Jäähallissa ja sen ympärillä koettiin sen verran toimiva kovan kattauksen tapahtuma, että pakkohan tälle on tulla ensi kesänä jatkoa.