Vastikään Dark Tranquillityn kanssa vedetyltä Jenkki-rundilta kotiutunut Amorphis ei voisi juuri hienompaa kotiinpaluuta saada. Loppuunmyyty Kultsa kertoo, että bändiä rakastetaan.
Kaikenlaista juhlavuottakin olisi tarjolla: Santeri Kallio 25 vuotta bändissä, Tomi Joutsen 20. Suurin ja komein on kuitenkin ihanan Tales from the Thousand Lakes -levyn 30-vuotisjuhlavuosi, jota tätä naputellessa saamme elää.
Tales-juhlia taidetaan kuitenkin viettää lähinnä omassa päässäni. Odottelin jo Tuskan Amo-keikalle väkevää tuhansien järvien edustusta, mutta silloin jäätiin The Castawayhin ja tsiljoonia kertoja kuultuun Black Winter Dayhin. Mahtiveisuja toki kumpikin. Kulttuuritalon uumenissa saimme nauttia lisäksi myös Into Hidingin upeudesta. Mutta siinä se.
Onhan tässä vielä vuotta jäljellä, mutta nyt näyttää kyllä vahvasti siltä, ettei Tales from the Thousand Lakes tule saamaan erikoiskeikkoja tai muitakaan juhlallisuuksia osakseen. Miten kova olisikaan ollut, jos bändi olisi tuutannut vaikkapa Drowned Maidin tai First Doomin – ja tietenkin Tomi Koivusaaren murinoiden johtamana.
Näin ei kuitenkaan käynyt, joten meikäläisen lienee aika päästää irti aiheesta. Koipparin huippulaatuista ja legendaarista, pehmeän rapeaa kuiskailuörinää keikalla saatiin onneksi hieman kuulla. Tosin aivan liian vähän, jos minulta kysytään. Ja tämä ei ole epäluottamuslause Tomi Joutsenta kohtaan. Siinä on mies paikallaan. Mikä ääni, mikä karisma, mikä maanläheisyys.
2020-luvun Amorphis on varma suorittaja. Se tarjoaa suurimmalle osalle yleisöstä sitä, mitä se haluaa kuulla. Vaikka House of Sleep onkin aivan kiva biisi, sen suosio pääsee aina hieman yllättämään. Voi sanoa, että porukka oli hurmoksissa. Sellaista on aina ilo todistaa. Onnellista keinumista musiikin vietävänä, silmät kiinni fiilistelyä, kunnon yhteislaulua.
Amorphis veti varttia vajaat kaksi tuntia. Setti oli lähes identtinen kuin viime vuoden lopun Kultsan-keikalla. Jos se ei ole rikki, sitä ei tarvitse korjailla. Näinhän se menee. Vain kaltaiseni naava haikailee alkuaikojen Amojen perään. Ymmärrän silti nyky-Amorphiksenkin päälle, vaikka ei luulisi.
Silver Bride, Wrong Direction, The Moon… loistokkaita kappaleita kaikki. Keikan viimeinen biisi oli kuitenkin koko illan komein hetki, todellinen kliimaksi. Queen of Time -levyn (2018) The Bee on muutoinkin toimiva kappale, mutta livenä bändi saa puhallettua siihen sellaisen eeppisen roihun, että menee suoraan sieluun. Huikeaa, niin huikeaa.
Lähes pari tuntia livahti lopulta yllättävänkin ripeästi. Amorphis ei ole maailman riehuvaisin livebändi, mutta se osaa täydellisesti sen, mitä se tekee. Tomi Joutsen otti yleisönsä. Kultsa oli Mana Mana -liivisen miehen otteessa.
Amorphis tarjoili viihdyttävän ja takuuvarman esityksen, jonka loputtua onnelliset ihmiset poistuivat tyytyväisyyttään myhäillen Helsingin yöhön. Olin yksi heistä. Odotin keikalta muuta kuin sain, mutta viihdyin mainiosti. Niin, ja ensi vuodeksi lupailtiin jo uutta Amorphis-levyä. Sehän vaan kelpaa.
Teksti: Tami Hintikka