Teksti: Kari Koskinen Kuvat: Samuli Kärkiluoma
Toista kertaa Porissa järjestetty Porispere syntyi vastaiskuna Sonispheren pakenemiselle Porista Helsinkiin. Kolmipäiväinen tapahtuma sujui järjestelyjensä suhteen tälläkin kertaa erinomaisesti. Asiaan vaikutti suotuisasti tosin myös se, että sekä perjantaina että lauantaina yleisötavoitteesta jäätiin jonkin verran jälkeen. Telttalavan anniskelualuetta lukuun ottamatta sen ihmeempiä jonoja ei syntynyt ja liikkuminen paikasta toiseen sujui idyllissä vaivattomasti.
Anniskelualueiden paikkoja ja pohjaratkaisua oli muutettu järkevämpään suuntaan. Telttalava tarjosi suojan valitettavan usein vieraillutta sadetta vastaan, ja siellä nähdyt keikat nousivat myös monesti päälavaa intensiivisemmiksi. Tapahtuman juonnoissa bändien välillä ja osittain myös yleisön joukossa kunnostautui porilainen taparikollinen nimeltä Antti Virmavirta. Pulkkista ja levotonta show-menoa ripoteltiin ilmoille sopivan maltillisesti, joten hyväntuulinen pelleily ei lipsunut ärsyttävyyden puolelle.
Järjestelyjen suhteen mieleen nousee vain pari pienempää moitetta. Viime vuonna palvelleesta kauppakontista ei näkynyt tänä vuonna vilaustakaan, vaikka sen paikka oli jopa karttaan merkitty. Missä lie ojassa maannut, mutta sopuhintaiset elintarpeet jäivät sen johdosta saamatta. Myös ruoka-alueen tienoille olisi ollut hyvä saada hieman sateensuojaa. Nyt annoksensa sai nimittäin järsiä virkistävässä vesisateessa, joka toisaalta takasi ranskalaisiin riittävät kastikkeet, mutta rankaisi annoksen yleisiä makuominaisuuksia pahasti. Noh, pakkoko sitä ruokaa on sateessa tilata? Eipä kai olekaan, mutta kun väkevä sade alkaa samalla minuutilla annoksen maksamisen kanssa, niin ei paljoa naurata. Vähän kuitenkin, sillä ei moisella hyvää yleisfiilistä toki torpedoitu. Myös vesipiste jäi bongaamatta, joskaan kelien kosteudesta johtuen moista ei tullut kauheasti edes kaivattua saati etsittyä. Saattoihan moinen siellä jossain piilossa ollakin, mene ja arvaile.
Perjantain ohjelma keskittyi rock/pop-akselille, kun taas lauantai latoi turpaan selvästi metallisemmalla kattauksella. Sunnuntaina vuorossa oli niin sanottu perhepäivä, jolloin lavalla nähtiin Robinin, Chisun ja Puhuvan Koneen kaltaisia esiintyjiä. Mainittakoon myös, että vaikka pientä ja isompaakin väkeä saapui sunnuntaina paikalle ilmeisesti odotettuakin enemmän, niin sikamainen kynäilijänne jätti sunnuntain kylmästi väliin. Päivän esiintyjät huomioiden toivon saavani tämän anteeksi. Kaikilta.
Disclaimerina haluan myös varoittaa, että bändien kohdalle mahdollisesti laittamani settilistat eivät ole aina täydellisiä, ja joukossa saattaa olla lahopäisyydestä johtuvia virheitä. Katson kuitenkin, että arviolta 95-prosenttinen onnistuminen on parempi kuin se, että ei edes yrittäisi.
PERJANTAI
Leppoisan turvatarkastuksen jälkeen korkkasimme telttalavan ankarasti soittaneen Radiopuhelimien tahdissa. Aloitus oli miellyttävän hektinen, sillä laulaja J.A. Mäki ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Äijä sinkoili miten sattuu sekä lavalla että yleisön joukossa, mutta maaninen sätkiminen ei vaikuttanut laulupuolta haittaavan. Välillä herra oli aloittamassa jo soitettua kappaletta toiseenkin kertaan, sillä ”neljän tunnin yöunien jälkeen ei voi muistaa kaikkea mitä on soitettu”. Ei siinä mitään, pieni kaoottisuus ja arvaamattomuus sopii Radiopuhelimien meininkiin oikein hyvin.
Soitettuja kappaleita: Globaali anaali, Viime yönä, Eläintarhaan, Nahkajeesus, Palaan pohjoiseen, Taas ja taas, Tapio, Musta lakana.
Seuraavana vuorossa oli päälavalla tiukasti omaa juttuaan tehnyt Jätkäjätkät, jonka juttu ei ole ollenkaan tämän kirjoittajan makuun. Isolla miehistöllä jonkinlaista hiphopin ja reggaen sekoitusta vääntänyt orkesteri hyödynsi kaiken mahdollisen ohella slaavilaisia vaikutteita, poikkihuilua ja vetopasuunaa. Jälki herätti harvalukuisessa yleisössä hyviä fiiliksiä, mutta omissa korvissani Jätkäjätkien sinänsä ammattitaitoisen oloinen ja tarkasti hiottu keikka kuulosti aivan sietämättömän kaamealta. En tiedä saisiko näin edes sanoa, mutta ajatus keikalla viettämästäni puolituntisesta puistattaa minua vieläkin.
Telttalavalla riehunut Kakka-hätä 77 nosti onneksi taas hymyä naamariin, vaikka ei bändin riemukas melodinen vanhan liiton punk nyt mitenkään erinomaisen omaperäistä olekaan. Vanhojen suomilegendojen hengessä vetelevä bändi ilmoitti lopettavansa räimehommat jo viime vuoden puolella, mutta Porispere sai kunnian muodostaa sen vihoviimeisen poikkeuksen. Tämän vedon jälkeen Kakka-hätä 77 laskettiin pöntön lepoon, joten esiintymisessä oli mukana ripaus iloista jäähyväishenkeä. Ja kyllähän tuo tuntui täpötäyttä telttaa kiinnostavan, sillä jengiä oli ahtautunut katoksen alle oikein kunnolla. Kakkiksethan esiintyivät Porisperessä myös viime vuonna, johon verrattuna tämä jäähyväisveto oli noin 77 kertaa parempi. En tiedä lopettamisen taustalla olevista syistä mitään, mutta onneksi edes joku tajuaa lopettaa ennen kuin on absoluuttinen pakko. En tiedä lähtikö Kakka-hätä 77 aivan huipulta, mutta yleisön reaktioiden perusteella taivalta olisi ollut jäljellä helposti vielä toisetkin viisi vuotta.
Punkilla jatkettiin myös päälavan puolella, jossa Marky Ramone’s Blitzkrieg lasketteli Ramonesin klassikoita lähes taukoamatonta tahtia. Tämän lähemmäksi aitoa asiaa ei ole enää mahdollista päästä, sillä rumpujen takana tasavahvaa biittiä takonut 56-vuotias Marky Ramone on tunnetuimman kokoonpanon ainoa vielä elossa kekkuloiva Ramone. Näin vihkiytymättömän silmissä tämäkin ryhmä tuntuisi olevan rankasti yliajalla, mutta toisaalta kyllähän hyvä biisi on hyvä biisi, ja onneksi niitä edes joku on esittämässä. Markya lukuun ottamatta nuorista sälleistä koostunut ryhmä veti ihan mukavasti ja erityisesti hyvä laulaja jätti positiiviset fibat. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että miksi Marky on pitänyt haudata rumpujensa taakse täydelliseen hiljaisuuteen. Okei, ehkä tässä on tarkoitus korostaa bändin tasavertaisuutta tai jotain muuta sen kaltaista ylevää asiaa, mutta edes pari välispiikkiä vanhan konkarin taholta olisi nostanut keikan arvoa mukavasti. Pisteet kuitenkin herkullisesta coverivalinnasta, sillä R.A.M.O.N.E.S. ei ole Ramonesin, vaan Motörheadin kappale. Viimeisenä vedetyn Blitzkrieg Bopin aikana lavalle kapusi myös Sex Pistolsin basisti Glen Matlock, joka hoiteli Porisperessä DJ:n virkaa.
Telttavalla olisi ollut vuorossa Notkea Rotta, mutta se tuli skipattua muutamastakin eri syystä. Näistä nälkä, jano ja täydellinen epäkiinnostavuus eivät olleet syistä vähäisimpiä, joten siirtykäämme suoraan paluun tehneen Turbonegron pariin. Etukäteen olin aktista hyvinkin skeptinen, sillä en uskonut Hank Von Helveten korvaamisen olevan edes siedettävästi mahdollista. Väärässäpä olin. Uusi laulaja Tony ”Duke of Nothing” Sylvester on monessakin mielessä edeltäjänsä vastakohta, sillä hänen olemuksessaan ei ole samanlaista haavoittuvaisuuden ja mielenvikaisuuden sekoitusta. Miehen karkea ääni pelaa myös aivan eri tajuuksilla, joten muutos vanhaan on melkoinen. Mutta voi perkele että irtosi! Lavan eteen kerääntynyt Turbojugend-jengi ja kaikki muutkin saivat reilun tunnin mitalta niin energisesti ja rohevasti vedettyä räimettä, että viimeistään toisen biisin jälkeen saatoin myöntää olleeni väärässä. Sylvesterin likaisen machohomon, sleazytörkymöykyn ja rasvaisen sian sekoitus pelasi keulilla erinomaisesti. Erityiskiitos uuden levyn parhaasta kappaleesta Dude Without a Face, jonka jäätävän vetävän riffin nostattamaa fiilistä kelpaa muistella vieläkin. Loistokeikka.
Soitettuja kappaleita: All My Friends are Dead, I Got a Knife, You Give Me Worms, Hello Darkness, Denim Demon, Dude Without a Face, Fuck the World, Get it On, The Age of Pamparius, Are You Ready (For Some Darkness), I Got Erection.
Jossain vaiheessa taisi tulla myös Wasted Again, mutta tästä en ole aivan varma. Oli miten oli, niin Turbonegron arvostus nousi merimiespalleissani tämän keikan johdosta yli kielletyn kulman. Lisää, lisää!
Sivulavalla soittanut Pariisin kevät oli periaatteessa täydellinen valinta Turbonegron räyhäkkään vedon perään. Tai olisi ollut, jos sitä olisi hikisen voipuneessa tilassa jaksanut seurata. Kolme levyä julkaissut ja kauniin tunnelmallista indierokkia soittava kokoonpano tarjosi sivukorvalle sopivan pehmeää ja herkkää laskeutumista, mutta sen tarkemmin lavatapahtumiin ei jaksanut tässä vaiheessa paneutua.
Illan päättäneen PMMP:n kanssa teki myös aluksi tiukkaa, mutta hirvittävällä energialla vedetty show olisi herättänyt henkiin kuolleetkin. Ruisrockin lavalla viitisen vuotta sitten efekti oli huomattavasti vaisumpi, mutta nykykunnossaan PMMP tuntuisi olevan vastaansanomattomassa kunnossa. Ja vaikka minä kova ja brutaaliakin brutaalimpi hevipelle olenkin, niin olen pitänyt Miran ja Paulan tyylistä jo Kovemmat kädet (2005) -levystä lähtien. Tai ehkä juuri siksi, sillä kaksikon harjoittama silmille tuleva tykitys toimii sekä rokkauksen että kaunistelun osalta ihan kauhean ihanan vaaleanpunaisen hienosti. Tytöt-kappaleen alkupuolella kuultava räppääminen ei nyt kauhean hääviltä kuulosta keikallakaan, mutta arsenaalista löytyy riittävästi tilkettä yhden hudin peittämiseksi.
Soitettuja kappaleita: Korkeasaari, Matkalaulu, Jeesus ei tule oletko valmis, Rakkaalleni, Kesäkaverit, Päät soittaa, Lautturi, Pariterapiaa, Tytöt, Matoja, Joku raja, Joutsenet, Koko show, Kohkausrock, Pikkuveli.
Miran fyysinen esiintyminen oli myös sitä luokkaa, että Paula tahtoi jäädä showmielessä varjoon. Kärrynpyöriä, vatkaamista, haarojen esittelyä sillassa suoraan katsomoon ja muuta mukavaa. Sanotaanko nyt näin, että kiivaasti soitetun musiikin ohella keikalta sai jonkin verran myös iloa silmälle. Oikein hyvä. Eikä edes nolota!
LAUANTAI
Perjantai laittoi jalat koville, joten lauantain maratoni pelotti jo etukäteen. 12:30 aloittanut Reckless Love tuli suosiolla sivuutettua, mutta Kuusumun Profeetta oli pakko ehtiä näkemään. Että eikun turpa ylös tyynystä ja paikalle vaikka väkisin.
Taannoin harmittavasti hajonneen Magyar Possen kitaristi Harri Sippola on tuonut Kuusumujen esiintymiseen roimasti lisää runkoa. Sen lisäksi että Sippola osaa laulaa, niin miehen tunteella ja hartaasti vetämät soolot sopivat mukaan loistavasti. Osaltaan tästä seuraa se, että nykyisellään Kuusumun Profeetan musiikista tulee välillä vahvoja mielikuvia Magyar Possen suuntaan, mutta tämähän on vain ja ainoastaan positiivista. Kapelimestarina edessä huseeraava Mika Rättö pitää dramaattisen laulunsa ja koskettimiensa ansiosta kyllä huolen siitä, että Profeetat pysyvät jatkossakin omalla maallaan. Noin muuten keikka oli sekoitus tyylikästä teatteria, maalailevia tunnelmia ja voimakkaita nostatuksia, jonka kohokohdaksi nousi hartaasti esitetty ja yhtä hartaasti yleisöstä seurattu Täältä tullaan taivas.
Päälavalla olosuhteita vastaan taistellut Kauko Röyhkä ei sitten kuulostanutkaan yhtään miltään. Tai noh, muotoillaan nyt uusiksi sen verran, että Kuusumun Profeetan lennokkaan esityksen jälkeen Röyhkällä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia aistieni stimuloimiseen. Röyhkä itse oli valloittavan hyvällä tuulella, mutta juuri koetun omalaatuisen draamatsunamin jälkeen en jaksanut innostua palaneen puolitahdin vertaa. Kuusumun Profeetasta Kauko Röyhkään vaihtaminen on kuin siirtyisi elokuvamaailmassa Darren Aronofskyn huikaisevista visioista Lasse Hallströmin banaalin lämpimään maailmaan. Molemmille on paikkansa, mutta ei heti peräkkäin, eikä todellakaan tässä järjestyksessä.
En minä kyllä Röyhkän tuotantoakaan tunne, että sikäli lähtökohta telttalavalla esiintyneen Ozin maailmaan oli jokseenkin sama. Yli kaksi vuosikymmentä sitten uransa tehnyt nakkilalaislähtöinen heviryhmä suoritti viime vuonna paluun ihan jämäkästi rokkaavan Burning Leatherin merkeissä. Valtaosa Ozin materiaalista on kuitenkin itselleni outoa, joten keikan alkupuolikin hurahti toisiinsa sekoittuvia, joskin sinänsä menevästi kulkevia biisejä ihmetellessä. Laulaja Ape De Martinezin kurkku soi kirkkaasti ja voimalla, eikä esiintymisessä ollut muutoinkaan valittamista. Tai no jaa, tarkemmin ajateltuna lyhyt ”jeejee” -huudatus ja kitarasoolo olivat aika noloja episodeja, mutta kyllähän tämäkin veto plussan puolelle pääsi. Olkoonkin, että Dominator, Turn the Cross Upside Down ja Fire in the Brain olivat ainoat muistivihkooni raapimat tunnistukset.
Päälavalla seurasi lisää outoutta. Herra Ylppö & Ihmiset on päässyt levyillään aina listakärkeen asti, ja kaipa valkeat corpsepaintit naamalleen vetänyt tai vaikeasta kalpeudesta kärsinyt Herra Ylppö hommansa osasi. Soitettuja biisejä olivat ainakin Ihmiset tulevat, Ikuiset, Horros, Pojat ei tanssi, Riisu siipesi ja Mies murtuu. Hauskana yksityiskohtana Ylppö pisti lavalta merkille, kuinka ”Lehtisalo lähti vittuun heti ekan biisin aikana”, viitaten näin tietysti Porin vaihtoehtonero Jussi Lehtisalon ilmeisen nopeaan poistumiseen. Olisin saattanut tehdä samoin, ellei kokemani velvollisuus olisi naulinnut minua nurmikolle lähes koko keikan ajaksi.
Seuraavaksi lavalla kävivät myös Stam1na ja Barren Earth. Kumpaisenkaan musiikista en perusta pykälän vertaa. Molempia tuli hetken aikaa seurattua ja esiintymisensä puolesta Stam1na ei petä koskaan. Hurjasti jätkät pyörittävät, ei siinä mitään, mutta musiikillisesti en keksi bändistä enää mitään kirjoitettavaa. Valitettavasti myös Barren Earth kokee känsäisissä kourissani saman kohtalon. Ei vain irtoa. Nimimiehistä kasattu bändi soittaa vanhaa Amorphista tavoittelevat veisunsa murealla säröllä ja paksun synkeällä fiiliksellä, mutta jotenkin puolinainen fiilis Barren Earthin tekemisistä on aina jäänyt.
Teltassa tarjoiltiinkin sitten pykälän kiinnostavampaa möykkää. Vuonna 2005 perustettu Red Fang oli etukäteen ajateltuna jokseenkin outo nimi. Bändi nauttii ilmeisesti jonkinlaisesta nosteesta ja Porispere sai toimia Euroopan kiertueen viimeisenä etappina. Arkisen rähjäisten partaveikkojen stonerointi edusti onneksi genrensä menevämpää laitaa, eikä turhia jumituksia harrastettu. Simppeliä ja toimivaa menomusiikkia nopeamman Kyussin hengessä.
Myös Satyricon oli hieman omituinen kiinnitys, sillä miten black metal nyt Porisperen kaltaiseen tapahtumaan asettuisi? Kunhan asiaa ja esitystä malttoi miettiä toisenkin sekunnin, niin kyllähän se ihan kivasti sinne sujahti. Syynä lähinnä se, että Satyricon ei ole enää vuosikausiin soittanut sitä norjalaista kirskuvaa black metalia, josta se muinoin tuli tunnetuksi. Rokkaus oli homman nimenä tälläkin kertaa, eikä vanhoja kappaleita pahemmin kuultu. Mother North toki viskottiin ilmoille yleisöä huudattamaan, mutta noin muuten Satyricon nojasi groovaavan hevirokin pärinään.
Osittain homma toimi hemmetin hyvin. I Am Possessed, Fuel for Hatred ja pienin varauksin myös Now, Diabolical ovat sen sortin svengaajia, että biisit kuulostaisivat hyvältä Matti Nykäsenkin käsissä. Uudesta tavarasta myös jylhä To the Mountains kävi mukavasti selkäpiihin, mutta Black Crow on a Tombstone, The Wolfpack ja King liikkuvat siellä siedettävän ja tylsän valimaastossa. Lisäksi aina Satyrin taputtaessa en voi vastustaa ajatusta, että hän taputtaa nimenomaan itselleen, ei yleisölle. Että mikäs hemmetin kommunisti siellä lavalla oikein reuhkaa, mitäh? Jonkinlaisesta asennevammasta kärsi myös yleisön joukossa pyörinyt arviolta 70-vuotias paljasjalkainen harmaaviiksi, joka sai kunnian olla koko festareiden kännisin ja rasittavin asiakas. Hihihiii, seliseliseli ja kompurointi! Tuolla iällä kun joutuu turvamiesten talutettavaksi, niin sopisiko siitä tuntea jo pientä ylpeyttä?
Illan toiseksi viimeinen esiintyjä olikin sitten itselleni se odotuin. Porisperen julkistaessa esiintyjät vuodelle 2012, tipahdin lähes kirjaimellisesti tuoliltani. Katselin silmä kädessä listaa ja ihmettelin, että miten ihmeessä 80-luvun puolivälissä perustettu ja neljä pitkäsoittoa julkaissut jenkkiläinen Sacred Reich voidaan nähdä ensimmäistä kertaa Suomessa juuri Porissa? Tämähän sopi minulle oikein mainiosti, joten reissuun lähtö oli selviö. Eikä bändi pettänyt. Laulajabasisti ja pääjehu Phil Rindistä on tullut vuosien saatossa melkoinen rasvatankki, mutta ääni ei ole muuttunut takavuosista käytännössä lainkaan. Miehen autuas hymy valaisi yleisöä ensimmäisestä viimeiseen sekuntiin, ja muutenkin vaikutti siltä, että tämä takavuosien thrash metal partio on liikkeellä oikeista syistä. Uutta levyä bändi ei ole tekemässä, mutta kiertäminen maistuu taas.
Porissa kuultu tunnin mittainen setti kattoi viimeiseksi jäänyttä Heal-levyä (1996) lukuun ottamatta kaikki viralliset julkaisut. Omasta puolestani myös Healilta olisi voinut pari vetoa irroittaa, sillä kyseessä on kuitenkin aivan onnistunut levy. Black Sabbathin Warpigs pitäisi sen sijaan heivata setistä helkkariin, sillä senkin seitsemän minuutin aikana olisi kuunnellut mieluummin Sacred Reichin omaa materiaalia.
Lavalla nähty kokoonpano oli sama kuin jo pienimuotoiseksi klassikoksi muodostuneella Ignorance (1987) -debyytillä. Bändi veti rumpali Greg Hallia myöten tiukalla otteella, ja vaikka elopainoa onkin tullut vuosien varrella roimasti lisää, niin nivelrikoista miehistö ei kärsi.
Soitettuja biisejä: Independent, Free, Ignorance, One Nation, Love Hate Relationship, Crimes Against Humanity, Who’s To Blame, I Don’t Know, War Pigs, The American Way, Death Squad, Surf Nicaragua.
Jossain vaiheessa saatettiin soittaa myös joko Violent Solutions tai Adminitrative Decicions, mutta tästä en mene enää takuuseen. Muistiinpanojen tekemisen sijaan oli nimittäin pakko keskittyä joko huutamiseen tai niskojen nakkeluun, sillä muutoin tästä pitkään odotetusta merkkitapahtumasta olisi jäänyt liian virallinen jälkimaku.
Sacred Reichin energisen, hyväntuulisen ja nautittavan riemujuhlan jälkeen vuorossa oli enää päälavalla näyttävissä valoissa kylpenyt Amorphis. Vuosien varrella Amot on tullut nähty jo varmasti toistakymmentä kertaa, joten mitään yllättävää tiedossa ei ollut. Vaan kyllä Amorphiksen shown saattoi taas kerran hyvillä mielillä katsoa. Vulgar Necrolatrysta uusimpaan levyyn taittunut kattaus kohtasi kliimaksinsa siellä The Castawayn ja My Kanteleen tienoilla, mutta Tales From a Thousand Lakesin materiaalista en jaksa enää pahemmin innostua. Kelpo veto, jonka jälkeen Porisperesta kelpasi tarpoa hyvillä mielin kohti äiskän ja iskän tarjoamaa majapaikkaa.
Kaikkiaan Porispere tarjosi hyvin järjestetyn, lämminhenkisen, hyvätapaisen ja mukavan festariviikonlopun. Toivokaamme, että onnistunut sunnuntai paikkasi perjantain ja lauantain yleisökatoa sen verran, että saisimme nauttia tapahtumasta myös ensi vuonna.