Joku naava saattaa muistaa Hamara-lehden, jota isännöin vuosituhannen alussa ennen siirtymistäni Infernon päätoimittajaksi toukokuussa 2005.
Hamara oli hyvä lehti, vaikka itse sanonkin.
Yksi Hamaran kovimmista repliikeistä irtosi juuri Nightwishiin liittyneeltä Tarot-keula Marco Hietalalta, joka kuittasi jupinat runsaasta näkyvydestään ja vierailuistaan vähän sillä sun tällä levyllä haastattelussani seuraavasti: ”Prolle riittää hommia, amatöörit vikisee.”
Parikymmentä vuotta myöhemmin Marco on Marko, mutta lausunnolle piisaa yhä pontta – siis ainakin, jos uskoo Aki ”Aku” Nuopposen pian seuraaviin sanoihin aiheesta. Itse en lastenhoitopoliittisista syistä kuopiolaisten hevauksen kyytiin tällä kertaa ehtinyt.
Tarotin voimapari eli Hietalan veljekset. Kuva: Timo Isoaho
Antakaamme Akin tulittaa:
”’Zachary Hietala on Suomen kovin metallikitaristi’, huomaan ajattelevani, kun seuraan Tarot-keikan käynnistäneen Pyre of Godsin kitarasooloa, jota Zachary soittaa tavaramerkkimäisellä tavallaan nortti huulessa samalla, kun hänen kätensä seikkailee niin kitaran kaulan ylä- kuin alapuolella täysin huolettoman oloisesti.
Todistin Tarotin viimeksi livenä vuoden 2011 Tuskassa. Kuka tahansa pystyy laskemaan, että tuosta hetkestä on yli 13 vuotta, mutta kuinka moni on ihan oikeasti ehtinyt tuumailla, miten saatanan kova heavy metal -bändi Tarot oli ja on, ja miten epätodennäköiseltä tämän 1980-luvun alussa perustetun yhtyeen paluu tuntui?
Siinä se Tarot kuitenkin on. Elämää kokeneena, harmaantuneena ja jollain omituisella tavalla kovempana kuin koskaan. Kun Marko Hietala antaa sekä idän että lännen johtajien kuulla kunniansa ja tulkitsee sen jälkeen Warhead-kappaleen ikonisemmin kuin koskaan, tuntuu siltä, että Tarot on tehnyt viisasta heviä koko uransa ajan.
Hulvattominta Tuhdimmat tahdit -festarin keikkakokemuksessa on, että asenteeni Tarotiin kääntyy jo keikan alkutahdeilla. Tarkoitan sitä, että olin yhtyeen aktiiviaikojen loppupuolella hämmentynyt siitä, miksi Marko Hietalan kaltaisen maailman kovimman laulajan rinnalle piti tuoda Tommi ’Tuple’ Salmela.
No sen takia, että Hietalan veljesten, Tuplen ja synisti Janne Tolsan kemiat toimivat niin helvetin hyvin, ja se soundi, joka syntyy näiden ukkojen soittamana ja samplejen vyöryttämänä, on tänäkin päivänä täysin ainutlaatuinen. Tähän yhtälöön muuten sopii myös ’lainarumpali’ Antero Seppänen aivan mainiosti.
Poimin setistä yhden kappaleen tämän kaiken osoitukseksi. Se on maailmanlopun biisi, Suffer Our Pleasures -albumin (2003) kolmosraita Rider of the Last Day. Sen kierosti venkoilevat sampletaustat, Markon murisevat bassot, Zacharyn tiukat kitarat ja ennen kaikkea monet kerrokset saavuttavat lauluharmoniat ovat jotain, mihin vain Tarot pystyy.
Tosin Tarot kykeni omalaatuiseen soundiin jo aikana ennen sampleja ja synia ja sen kummempia harmonioita. Tämä kuultiin jo 1980-luvun puolivälissä, ja vaikka Tuhdimmat tahdit -keikalla kuultiin ”modernin” kokoonpanon sovituksia Wings of Darknessista ja Lady Deceiveristä, kappaleet eivät tuntuneet muutenkaan lähes 40-vuotiailta.
Jos miettii koko Tarotin tarinaa, se on kietoutunut jo 2000-luvun alusta yhteen Nightwishin kanssa. Rakastan Nightwishiä yli monen muun yhtyeen, mutta tuijotettuani monttu auki Tarotin jumalaista heavy metalin naavajuhlaa, en voinut välttyä ’mitä jos’ -ajatukselta: mitä jos Tarot olisi ollu jäsentensä ykkösprioriteetti?
Historiaa on mahdotonta kirjoittaa uudelleen. Eikä sitä tarvitsekaan. Juuri nyt tuntuu nimittäin siltä, että jos ja kun Tarot tästä vielä aktivoituu vielä enemmän ja jyräyttää ulos albumin, puhutaan todellisuudesta, jonka pitikin tapahtua juuri tällä tavalla, ei mitenkään muuten.”
Suburban Tribe. Kuva: Timo Isoaho
Myös Suburban Tribea käsiteltiin Hamarassa. Lehden elinaikana bändi julkaisi yhden albumin, vuoden 2004 Manimalin, mutta itse olin jo päästänyt pomppumetallin suuntaan liikkuneesta yhtyeestä pitkälti irti. Vuoden 2001 nimikkolevy, jolla kuultiin ensi kerran Amorphisin Talesillä ikimuistoisesti luikautelleen Ville Tuomen ääntä, oli muutamine hienoine raitoineen vielä kestokuuntelussa, mutta sitten bändi vain jotenkin jäi.
Yhtyeen 1990-luvun materiaalia, jolla lauloi Jouni Markkanen, tuli pyöritettyä sen sijaan ilmestymisensä aikoihin viljalti. Etenkin Subbarien kaksi ensimmäistä levyä, vuoden 1994 Primitive ja vuotta myöhemmin ilmestynyt Purity, ovat jääneet muistoihin kovina teoksina, eivätkä ne ole heikkoja edelleenkään. Tämä tuli todettua kotikuuntelussakin vastikään.
Niin ysärin Sub-Urban Tribe kuin nollarin Suburban Tribe olivat kuitenkin ennen muuta livebändejä. Voin vieläkin tuntea sen fiiliksen, jonka basisti-biisintekijä Janne Joutsenniemen jynkkybasso debyytin Out of Boundsissa Ilosaarirockissa joskus muinoin aiheutti.
Kyseistä biisiä ei valitettavasti Tuhdimmilla tahdeilla kuultu, mutta iki-ihana Sunflower sentään. Toinen liehu- ja harmaapartaisen Markkasen lavavisiitin hedelmä oli leffasoundtrackpala First Spring Day, josta en ole koskaan niin välittänyt. Nuopponen nyökytteli kuitenkin vieressä balladin hyväksyen. Niin aika moni muukin.
Ennen ja jälkeen Markkasen Subbarien mikinvarressa operoi tietysti Ville Tuomi, jonka ilmaisuvoimaista ääntä aika ei ole näemmä ruostuttanut. Myös Kyyrian parissa paluuta tehnyt mies hoiteli hommat itselleen ominaisin rokkikukon elkein ja näytti nauttivan olostaan suuresti. Vaan eipä muutakaan bändiä (mainittujen lisäksi Euge Valovirta ja Roope Sirén, kitarat, ja Alec Hirst-Gee, rummut) varsinaisesti harmittanut olla lavalla – eikä yleisöä yleisössä. Itsellänikin on vielä tätä kirjoittaessa niska-hartiaosasto jumissa. Tiedätte mistä syystä.
Tunnin keikka esitteli ammattiukkojen toimitusta alusta loppuun, ja etenkin se bändin suurin ja kaunein kappale, vuoden 2001 nimikkolevyn Frozen Ashes kaikui Ratinanniemen maastoissa komeasti. Oli jännä huomata, että jopa orkesterin Korn-henkinen nu-tarjonta vaikutti näin 20 vuotta myöhemmin jotenkin ihmeen innostavalta kuultavalta, ja myös (pitkälti toki nostalgian perässä ollut) yleisö tuntui syttyvän.
Josko aikoinaan kuumimmat pomppumetallikekkerit missannut ja vuonna 2011 telakoitunut Suburban Tribe onkin nyt katalogeineen oikeassa ajassa? En silti kehota sullomaan mahdolliselle uudelle levylle uusioheviä, sillä bändin todelliset vahvuudet ovat hienoissa melodioissa. Kuulisin uusia sellaisia oikein mielelläni.
Teksti: Matti Riekki ja Aki Nuopponen, kuvat: Timo Isoaho